Lukupiiriläinen bloggaa: Kylmien kyytimies

Antti Tuuri on Kauhavalla 1944 syntynyt, erittäin tuottelias kirjailija. Hän on kuvannut Suomen historiaa pohjalaisten sukujen vaiheiden kautta. Kaunokirjallisia teoksia on useita kymmeniä, hän on tehnyt myös käsikirjoituksia, kuunnelmia ja näytelmiä, lisäksi hän on suomentanut islantilaisia saagoja.

Antti Tuuri on saanut runsaasti palkintoja töistään, muun muassa Finlandia-palkinnon vuonna 1997 Lakeuden kutsuteoksestaan. Tuurin teoksista on tehty elokuvia ja näytelmiä.

Koulutukseltaan Antti Tuuri on graafisen alan diplomi-insinööri.

Kylmien kyytimies on osa Antti Tuurin Äitini suku-sarjasta. Tässä teoksessa hän kuvaa Jussi Ketolan joutumista pakko-otolla sisällissotaan Tampereelle. Koska Ketola ei ota asetta, hän joutuu kuljettamaan hevosellaan taisteluissa kaatuneita kentältä pois. Ketolalta kysyttiin usein kenen puolella hän on, kun hän oli Amerikasta palattuaan osallistunut työväentalon rakentamiseen.

Kotikylän työväentalolla oli kuitenkin päätetty että asetta ei oteta eikä punakaartia perusteta. Ketola oli Amerikassa tutustunut Kurikkaan ja Ervastiin eikä Kurikan opit hänestä lähteneet. Ketola kuljettaa haavoittuneita sairaalaan, mutta enemmän kaatuneita taistelujen jäljiltä. Kirja kertoo Jussi Ketolan vaiheet Kauhavan asemalta Tampereelle taisteluja seuraamaan ja sieltä takaisin Kauhavalle, mutta ilman hevosta.

Tuurin kerronta on rauhallista, lakonista, mikä kuvaa hyvin Ketolan matkaa tapahtumasta toiseen. Kirja kertoo sodasta mutta ei taisteluista vaan taistelujen jälkeensä jättämästä kaaoksesta. Vainajat on haettava pois ja vietävä naisten pestäviksi, jotta heidät voi lähettää kotiin siunattavaksi ja haudattavaksi.

Kirja on myös puolueettomuudesta sodan aikana, Ketola sanoi, etten ole kenenkään puolella, mutta ihmisten tappamista vastaan olen. Kirja kertoo paosta, nälästä ja ahdistuksesta, ennen kaikkea siksi, että sota oli sisällissota. Ketola joutui turruttamaan omat tunteensa, jotta hän pystyisi suorittamaan annetun tehtävän. Naisia kuljettaessaan hän yritti olla kunnioittava voimiensa mukaan. Varavääpeli Rantanen oli jostain syystä katkera Ketolalle ja ampui tämän hevosen.

Kylmien kyytimies herätti lukupiirissä paljon ajatuksia, varsinkin kun sota oli sisällissota ja oman kansan miehet, myöskin naiset, olivat toisiaan vastaan. Kuljetettujen vainajien määrä kauhistutti ja varsinkin kun vainajat oli kuvattu metreissä pinoina seinän vierustalla. Sodan kauheudesta puhuttiin paljon. Melkein jokaisella oli kosketuspintaa taistelujen tapahtuma- paikkoihin ja siihen miten pitkän aikaa eroteltiin kansan keskuudessa ”tuo on punainen tai sitten valkoinen”.

Todettiin, että kirja on kielellisesti selkeä, helppolukuinen mutta sisältö sitäkin raskaampi, varsinkin kun se on totta. Jussi Ketola on fiktiivinen, mutta Tuuri on tutkinut tarkasti tapahtumien kulun ja siten kirja on totuudenmukainen. Lukupiiriläiset kokivat kirjan olleen sisällöltään rankka luettava, mutta historiaa on välillä hyvä kerrata. Antti Tuurin kirjoja kehuttiin mutta samalla todettiin että useat niistä ovat ”miesten kirjoja”.

Kiitos Satu, kiitos lukupiiriläiset!  Hyvää syksyn jatkoa ja talven odotusta!

Alli

linkit:

arvostelu Uusi Suomi

Antti Tuuri Wikipediassa

Mainokset

Lukupiiriläinen bloggaa : Claes Andersson Hiljaiseloa Meilahdessa – Oton elämä 2

Syksyn toisessa lukupiirissä keskustelimme kulttuuripersoona Claes Anderssonin romaanista, jossa vanha mies muistelee lapsuuttaan, nuoruuttaan, perhettään, ystäviään, työelämäänsä ja rakkaita harrastuksiaan, kuten musiikkia – muun muassa. Luvut etenevät esseemäisesti aihio kerrallaan. Kirja on jatkoa teokseen Oton elämä : aikalaisromaani WSOY, 2011. Juonellisesti ei ole väliä, onko lukenut ensimmäisen osan. Kakkososa toimii mainiosti omana kokonaisuutena.

Kirjan tahti on verkkainen, siksi miehen mietteisiin on helppo uppoutua.

Päähenkilö Otto on kahdeksankymppinen herra, jonka elämää kirja seuraa vuoden verran. Ikä ei ole este rakkaudelle, Otto viehättyy kauniista naisista edelleen. Rakkauselämän puuttuminen kuitenkin vähän harmittaa. Mieleen juontuvat myös ystävät menneisyydestä, he ovat hävinneet kuin tuhka tuuleen ja heidän mystisiä persoonia ja edesottamuksia Otto pohtii. Oton isäsuhde on ollut vaikea ja se kaihertaa Oton mieltä vielä vuosikymmeniä isän kuoleman jälkeen.

Kirjan loppupuolella Otto sairastuu vakavasti ja joutuu leikkaukseen. Siitä alkaakin ihan oma seikkailunsa tuonpuoleisessa, mikä ikinä tuonpuoleinen sitten onkaan.

Lukupiiriläinen Anna-Liisa kuvailee ryhmän keskusteluja mielipiteitä seuraavasti:

Kirja oli lämmin, viisas, värikäs ja monipuolinen. Siinä oli huumoria, iloa, surua, rakkautta, herkkiä kuvia lapsuudesta ja sarkasmia.

Mutta oliko kirjan Otto Claes Andersson itse? Joka tapauksessa veijareita molemmat, häkellyttävän aikaansaavia, terävästi kantaaottavia.

Kävimme ryhmässä pitkän keskustelun suomenruotsalaisuudesta, onko se kultalusikka suussa syntymistä ja yhteisöllisyyden äidinmaidossa imemistä?

Myös kuolemasta puhuimme, tapasihan Otto pitkän tajuttomuuden aikana sukulaisiaan ja ystäviään.

Hieno kirja ja hieno keskustelu. Lukuterveisin Anna-Liisa ja Satu

 

Claes Andersson Helmetissä

http://haku.helmet.fi/iii/encore/search/C__Sandersson%20Claes__Orightresult__U?lang=fin

Arvostelu Aamulehdessä

https://www.aamulehti.fi/kulttuuri/kirja-arvio-claes-anderssonin-elo-meilahdessa-ei-ole-lainkaan-niin-hiljaista-kuin-luulisi-24157351

Lukupiiriläinen bloggaa : Pelkkänä kysymysmerkkinä

”En ymmärtänyt.” Näihin kahteen sanaan voisi kiteyttää syksyn ensimmäiseen lukupiiritapaamiseen osallistuneiden mielipiteet.

Olimme kesällä lukeneet Muriel Barberyn romaanin Haltiaelämää. Moni meistä oli aikaisemmin lukenut Siilin eleganssin ja odotukset olivat korkealla.

Pettymykseksemme Barberyn genre oli nyt fantasia – suurimmalle osalle meistä uusi ja outo kirjallisuuden laji. Emme yksinkertaisesti osanneet sukeltaa fantasian tai maagisen realismin maailmaan, vaan yritimme analysoida ja etsiä allegorioita.

Kirja kertoo kahdesta samanikäisestä löytölapsesta Mariasta ja Clarasta. Maria kasvaa rakastettuna luonnonlapsena burgundilaisessa maalaistalossa. Häntä ympäröi luonto ja hän ymmärtää eläinten kieltä. Clara varttuu lahjakkaana pianistina italialaisessa vuoristokylän pappilassa ja myöhemmin Roomassa. Claraa ympäröi musiikki ja hän ymmärtää kallioiden ja rotkohenkien kieltä.

Aikuiset tyttöjen elämässä ovat hyvin erikoisia ja jossain vaiheessa käy ilmi, että jotkut heistä ovatkin haltioita niin kuin tytötkin. Tytöt eivät kohtaa muualla kuin henkimaailmassa. Heitä odottaa yhteinen tehtävä. Meille jäi epäselväksi, mikä se on.

”Liikaa sanoja, sekava, puuroutuva, vaikea kirja”. Joillekin lukeminen jäikin kesken.

Keskustelun edetessä esiin nousi kuitenkin paljon hyvääkin. Filosofiaa opettanut ja Japanissakin asunut Barbery ripottelee viisauksia tekstiinsä. Luonnonkuvaukset ovat kauniita. Pöydälle asetetut esineet luovat tai rikkovat harmoniaa. Vaikka fantasiassa ei pitäisi analysoida tekstiä, löysimme kuitenkin pitkän luettelon teemoja kuten ystävyys, erilaisuus, sota, luonnonsuojelu, muurit…

Maria ja Clara jäivät kirjaan jatkamaan haltiaelämäänsä ja me jatkamme omaa elämäämme seuraavaan kertaan.

Kiitos taas Sadulle ja lukupiiriläisille antoisasta tapaamisesta.

Lena

 

Linkit:

Muriel Barbery Helmetissä

Maailmankirjat verkkolehti

Lukupiiriläinen bloggaa : ”Akvaviitti käy kaikkiin tilaisuuksiin… ja sopii tujauksena niin sanotusti kaappijuopotteluun”

Torgny Lindgrenin Akvaviitti hämmensi ja puhutti toukokuun lukupiirissä.

Kirjan kannessa mies polkee pyörää ja hänen yläpuolellaan avautuu haitarin palkeet kuin viuhka tai solmiomeri. Nämä vihjeet paljastavat jo jotain kirjan sisällöstä mutta monikaan meistä lukupiiriläisistä ei ollut tätä huomannut.Aloitimme kokoontumisen tutkimalla pöydän päälle ilmestyneitä eväitä. Siinä oli terveellisiä herkkuja, jotka lukupiirin alustaja Martina oli tuonut sekä pullo pohjoismaalaista perinneviinaa Akvaviittia. Juoman mausteina käytetään muun muassa kuminaa, anista, tilliä, fenkolia, korianteria ja lakritsia – ja ties mitä – riippuen valmistajasta.

Edessämme oli pullo ”elämän vettä”, sillä juoma on saanut nimensä latinankielisestä sanaparista ”aqua vitae”. Jo 1400-luvulla juomaa on käytetty kuulemma ruton ja reuman parantamisessa. Pullossa oli toki vain kraanavettä. Virittäydyimme kirjan tunnelmaan kahvia hörppien.

Pitkästä esipuheesta virsi kaunis…mutta jotenkin lörpöttelevä johdanto kuuluu nyt kirjan luonteeseen. Itse asiassa vasta tätä kirjoittaessani tajuan yhteyden kirjan päähenkilön, ex-herännäispappi Helmerssonin ja kirjan nimen kanssa.

Helmersson on kirjan alkaessa ikämiessaarnaaja, joka on päättänyt korjata hirveät virheet, jotka nuorena miehenä on tehnyt.

Hän on päättänyt ryhtyä pohjoisruotsalaisen kylän asukkaiden vastakäännytykseen, sillä hän on vastikään tajunnut, ettei Jumalaa olekaan olemassa. Samat kyläläiset hän1950-luvulla haitaria soitellen ja kiihkeästi saarnaten pelasti uskon tielle ja lupaili runsaita elämän jälkeisiä taivaallisia iloja.

Vanhasta seurakunnasta on elossa enää kaksi henkilöä, mikä uskonmiestä harmittaa. Vielä voi muille kyläläisille kertoa asioiden ”oikean laidan” Helmersson tuumii ja lähtee polkupyöränsä kanssa ihmisten tupiin ja pihoille jutustelemaan. Se, miten Helmersson asiassaan onnistuu, riippuu katsantokannasta, enkä sitä tässä paljasta.

Kyläilyjen kautta lukija tutustuu originelleihin ja sympaattisiin kylän asukkaisiin ja heidän elämäntarinoihinsa. Minulle ainakin tuli hymynkare suupieleen useasti, enkä voinut olla ihailematta Torgny Lindgrenin loistavaa kielenkäyttöä.Vaikka elämänkatsomukselliset pohdinnat suurelta osin ovatkin kirjan temaattinen sisältö, tärkeintä ei ole se, mihin loppupäätelmään tullaan Jumalan olemassaolosta.

Västerbottenilaiset uskovat ja ovat aina uskoneet mitä ja miten lystäävät kylissä vaeltavista saarnamiehistä huolimatta. Saarnaajarukka on tainnut nostaa itsensä turhan korkealle jalustalle luullessaan aiheuttavansa suurenkin sekasorron kyläläisten mielessä.

Toisaalta liikuttava vanha Gerda-rouva, joka vielä kuolinvuoteellaan muistelee Helmerssonin hehkuvia puheita ja entisaikojen karismaa, uskoo edelleen niin vakaasti jumalaansa, että hetken lukija miettii, että näinköhän Helmersson vielä kerran kääntää kelkkansa Gerdan vakuutteluiden ansiosta. Siis kuka käännytti ketä?

Seurakunnan jättämä rahaperintö on kaikille yllätys ja ennen kaikkea perinnön saaja. Ja Akvaviittia nautitaan myös kirjan lopussa.

Helmerssonilta viimeisen ehtoollisen saava Gerda teki vaikutuksen kaikkiin lukupiiriläisiin ja kohtausta pidettiin yleisesti kirjan kauneimpana. Hyvin maistui vanhalle rouvalle ehtoollisviinin sijaan pikari mausteviinaa. ”Elävöittävän Jumalan nimeen aamen! Skool! Ja Kippis!”

Lukupiiriläisistä suurin osa ei omien sanojensa mukaan hahmottanut kirjan tarkoitusta tai syytä sen kirjoittamiseen. Jotain humorististakin kirjassa nähtiin mutta lopulta sitä pidettiin vain outona. Itse kuuluin siihen kahteen prosenttiin, joka kirjasta piti. Minusta se oli ilmava, kielellisesti kiehtova, hauska, syvällinenkin, ja antoi vapauden ajatella asioista juuri niin kuin halusi. Niinhän lopulta tekivät kaikki kirjan henkilötkin.

Torgny Lindgren on arvostettu ruotsalaiskirjailija. Hän syntyi Raggsjössä, Västerbottenissa 1938 ja on sijoittanut useat kirjansa synnyinseuduilleen. Hän kirjoitti runoja, novelleja ja romaaneja, salanimellä jopa dekkarin. Hän oli kiinnostunut uskonnosta ja filosofiasta ja hänet tunnettiin myös ironisena yhteiskuntakriitikkona. Hän oli Ruotsin akatemian jäsen vuodesta 1991. Aikuisiällä hän kääntyi katolilaiseksi. Lindgren kuoli 78-vuotiaana vuonna 2017.

Kirjailija on todennut: ”En ole tavannut vielä ketään, joka ei olisi ymmärtänyt kirjojani. Onhan väärinymmärtäminenkin myös ymmärtämistä.”

Kiitos Martinalle Akvaviitin hienosta alustuksesta ja tarjoiluista! Kiitos kaikille tiistain lukupiirin alustajille ja blogin kirjoittajille. Kiitos lukupiiriläiset, kun pidätte yllä kirjakeskustelun kirkasta valoa ja teette kirjastotädin työstä mielekästä! Olette kerta kaikkiaan loistavia!

Toivotan kirjastomme lukupiiriläisille sekä ihan kaikille kirjaston ihanille asiakkaille kaunista ja lämpöistä kesää!

Lukuterveisin, Satu Vähämaa

 

linkit:

Wikipedia

Suomen kuvalehti

Torgny Lindgren Helmetissä

 

 

Lukupiiriläinen bloggaa : ”Eläminen kannattaa aina”

Milena Michiko Flašar: Kutsuin häntä Solmioksi”Hieno kirja! Meni ihon alle. Miellyttävä. Verkkainen tempo, filosofinen.”

Näillä sanoilla suurin osa huhtikuun lukupiiriläisistä kuvaili kokemustaan luettuaan Wienissä asuvan japanilais-itävaltalaisen Milena Michiko Flašarin (s. 1980) kirjan ”Kutsuin häntä Solmioksi”. Kirjaan oli vaikea heti päästä kiinni. Se ei auennut kaikille ensimmäisellä lukukerralla. Toinen lukukerta sitten palkitsi!

Kirja kertoo Taguchista, japanilaisesta nuoresta miehestä, yhteiskunnan pudokkaasta, joka on kahden vuoden aikana eristäytynyt puhumattomana huoneeseensa, eikä poistu sieltä vanhempien ollessa kotona. Äiti tuo hänelle ruokatarjottimen oven ulkopuolelle ja huolehtii hänen hyvinvoinnistaan, vaikka ei näe lastaan koskaan. Näitä totaalieristäytyjiä kutsutaan Japanissa nimellä ”hikikomori”.

Kun Taguchi vihdoin uskaltautuu ulos, hän tapaa vastapäisellä puistonpenkillä istuvan vanhemman valkokaulustyöläisen Ohara Tetsun, ”salarymanin”, joka työttömäksi jäätyään saapuu joka päivä työpäivän ajaksi puistoon ja syö vaimonsa valmistamaa herkullista lounasta punaharmaaraitainen solmio aina hyvin solmittuna. Vaimolle hän ei ole uskaltanut kertoa työttömyydestään. Hän häpeää.

Ensin vain tupakansavu leijuu penkiltä toiselle, sitten penkkejä yhdistää jo katse ja nyökkäys. Toisella on mottona ”En jaksa enää”, toisella ” Häpeän häpeääni.” Miesten tutustuessa toisiinsa he alkavat puhua heitä painavista asioista. He ovat omantuntonsa vankeina. Taakkana on surua, syyllisyyttä, koulukiusaamista, epäonnistumisia. Kulkiessaan yhdessä, myös ravintolassa, he antavat voimaa toisilleen. Lopuksi he sopivat, että seuraavaan tapaamiseen mennessä Taguchi on leikannut pitkäksi kasvaneet hiuksensa ja Tetsu on kertonut vaimolleen työttömyydestään – asia, josta vaimo on ollut tietoinen jo kauan.

Seuraavalla viikolla perheen kanssa sovinnon tehnyt Taguchi tulee hiukset leikattuina puistoon, mutta penkillä on vain sinne edellisellä viikolla jäänyt punaharmaaraitainen solmio. Tetsu ei tule sillä viikolla. Hän ei tule seuraavalla viikolla, eikä sitä seuraavalla…

Lue itse, miten tarina päättyy. Lukupiirin mielestä melankolisesti ja toiveikkaasti.

Kirjan lopussa on sanaluettelo selityksineen. Siitä saa arvokasta taustatietoa japanilaisesta nykyelämästä.

Lukupiiriläisiä ja Satua miellyttävästä keskustelusta kiittäen

Lena

 

Linkit:

Kirja-arvostelu Kiiltomato.fi

Kirjailijan haastattelu englanniksi

Helmet

 

 

 

 

 

Lukupiiriläinen bloggaa : ”Palaa eloon vielä kerran, anna minun tuntea hengityksesi lämpö…”

Maaliskuun lukupiirikirjana luimme Kim Echlinin romaanin Kadonneet.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Kanadaan Montrealiin ja Phnom Penhiin Kambodzaan. Kambodzassa oli vallassa vuosina 1975-79 maolainen, vallankumouksellinen ja väkivaltainen liike punaiset khmerit johtajanaan Pol Pot.

310

 Tarinan kertoo kanadalainen Anne kambodzalaiselle rakastetulleen Sereylle. He rakastuvat Montrealissa, missä Serey on paossa Kambodzassa meneillään olevaa kansanmurhaa. Rajojen taas auettua Serey lähtee Phnom Penhiin etsimään perhettään.

Kun aika kuluu eikä Sereystä kuulu mitään, lähtee Anne Kambodzaan etsimään Sereytä, jonka hän uskoo nähneensä ohimennen televisiossa. Anne löytää Sereyn, mutta kadottaa hänet jälleen, nyt lopullisesti. Anne etsii rakastettuaan epätoivoisesti ruumiiden ja pääkallojen seasta.

311

 Tarina on surullisen kaunis. Rakkaustarina on kerrottu herkästi ja runollisesti:

”Sinä palaat mieleeni pieninä elävinä kuvina, valona talvenvalkoisella seinällä. Tule ovelleni, tuttu sielu, tule niin syleilen sinua. Palaa eloon vielä kerran, anna minun tuntea hengityksesi lämpö, Serey, anna minun kuulla äänesi laulussa, anna minun pestä pois kaikki tuska. Tule, niin kuiskaan sinulle nimesi vielä kerran.”

 312.jpg

Vastapainona herkkyydelle ja runollisuudelle ovat järkyttävät ja julmat raakuudet, joita Kambodzassa edelleen tapahtui. Kuinka tärkeää ihmiselle onkaan saada lopullinen tieto kadonneen rakastetun tai perheen jäsenen kohtalosta. Haudata hänet ja näin ollen saada paikka, jossa häntä voi muistella.

Lukupiirissä pidettiin kirjasta. Pidettiin myös tärkeänä, että Kambodzan kansanmurhan kaltaisista vääryyksistä ja julmuuksista kirjoitetaan. Echlin kuvaa myös Kambodzan eksoottista luontoa ja värikästä kulttuuria. Tarinassa on musiikilla merkittävä roolinsa ja kantava voimansa.

Kim Echlin on kanadalainen kirjailija, käsikirjoittaja ja opettaja. Hän opettaa edelleen kirjoittamista Toronton yliopistossa.

Kadonneet on ilmestynyt keväällä v. 2009 ja sen on kääntänyt suomeksi samana vuonna Sirkka Aulanko. Saman vuoden keväällä YK:n avustuksella perustettu tuomioistuin sai vihdoin oikeuden eteen punakhmerien johtajia, jotka olivat Pol Potin johdolla vastuussa ainakin 1,7 miljoonan ihmisen kuolemasta 1970-luvulla. Tammi oli ajan tasalla kun on ripeästi suomennuttanut tämän Echlinin kolmannen romaanin.

313

Kirjasta käytiin jälleen vilkasta keskustelua. Lukupiirin jälkeen ymmärtää kirjan aina paremmin. Toisten näkemykset ja mielipiteet avaavat omaa näkemystä kirjasta. Se on lukupiirin parasta antia.

Kiitos Sadulle ja lukupiiriläisille

Maija

 

Linkit:

Kim Echlin Wikipedia (englanniksi)

Turun sanomat, arvostelu

Kim Echlin Helmetissä

Lukupiiriläinen bloggaa : Italian taivaan alla

Lukupiiri 20.2.2018

Alberto Moravian Kaksi naista (La Ciociara), 1957 suom. 1958

Tiistain lukupiiri on muotoutunut eläväksi yhteisöksi, jo 11. vuosi meneillään ja osallistujien vaihtuvuus vähäistä. Arvelen, ettemme tule sinne kahvittelun takia. Jotain hyvää leijuu ilmassa mutta hohto häviää, jos tilannetta ryhtyy analysoimaan.

Miksi lukea sodasta, pakolaisuudesta, julmuudesta, ahdistuksesta? Kaikki viestimet kertovat siitä. Tätä pohdiskelimme alkajaisiksi.

Lukemamme kirja kuvaa toista maailmansotaa Keski-Italiassa. Minäkertoja, pienen roomalaisen kaupan omistaja, pakenee tyttärensä Rosannan kanssa rajuja pommituksia synnyinseudulleen Ciociarian vuoristoon.

Moravia kuvailee seuraavasti s.58:

Uskokaa tai älkää, mutta heti kun olin tuntenut jalkojeni alla muulipolun ensimmäiset mukulakivet ja pölyn sekä kuivuneen muulinlannan täyttämät kuopat, tulvi sydämeeni sanoinkuvaamaton ilo. Olen vuoriston asukas ja kuudentoista vuoden ikään saakka olin taivaltanut ylös ja alas juuri samanlaisia muulipolkuja, ja tuntiessani varpaitteni koskettavan jälleen tätä maata tulvahti sydämeeni jotain tuttua ja rakasta.

Vaikka vanhempani olivatkin poissa, oli jäänyt jäljelle se maa, missä he olivat minut kasvattaneet. Tähän asti, ajattelin, olemme olleet tasangolla, ja tasangon ihmiset ovat kieroja, varkaita, likaisia ja petollisia, mutta nyt, tällä rakkaalla, kivisellä, lantaisella, pölyisellä ja jyrkällä muulipolulla, olen omalla maallani ja omieni parissa.

Alberto Moravia oli itse paennut samoille seuduille. Juutalaistausta ja fasismin vastaisuus tekivät hänen elämänsä uhanalaiseksi. Elämästä ja kokemuksista vuorilla syntyi romaani Kaksi naista.

Toisaalta käynnissä oli raaka sota, pelko löydetyksi tulemisesta, ja toisaalta ympärillä vallitsi maisemien avaruus, levollisuus, elämän yksinkertaisuus.

Moravian teksti s.189:

Tämän sanon vain selittääkseni, että ihminen tottuu kaikkeen, jopa sotaankin, ja että se, mikä muuttaa hänet toiseksi, ei ole mikään erikoinen ulkonainen seikka, sillä se sattuu vain kerran ja menee menojaan, vaan tuo tottuminen, se joka juuri osoittaa, että hyväksymme kaiken mitä tapahtuu emmekä kapinoi enää.

Sitten tulivat huhtikuun ensimmäiset päivät. Vuoristo oli nyt kokonaan peittynyt vihreisiin lehtiin ja kukkiin, sää oli lauhkea, ja ulkosalla voi oleskella koko päivän.

Romaanin henkilöillä on vahva paikallisidentiteetti. Se tekee heistä selviytyjiä.

Kaksituntisen lukupiirimme lopulla innostuimme pohtimaan omia taustojamme, mistä olemme kotoisin? Entä jos ei tunne olevansa kotoisin mistään?

 

Alberto Moravia oli vahva Nobel-ehdokas 30 vuoden ajan. Palkintoa hänelle ei koskaan annettu. Alberto Moravia kuoli 82-vuotiaana.

Vappuliisa H

Lähteitä ja linkkejä:

Moravian elämä : Alberto Moravia, Alain Elkann, Tammi 1996

Alberto Moravia Wikipediassa englanniksi  https://en.wikipedia.org/wiki/Alberto_Moravia

Blogikirjoitus kirjasta Kaksi naista http://joklaaja.blogspot.fi/2017/08/alberto-moravia-kaksi-naista.html

Helsingin sanomien artikkeli https://www.hs.fi/ihmiset/art-2000003013935.html

Alberto Moravia Helmet-kokoelmassa.