Lukupiiriläinen bloggaa: Dag Solstad: Ujous ja arvokkuus

Maaliskuun lukupiirissä tutustuimme meille tuntemattomaan norjalaiseen Dag Solstadiin ja hänen romaaniinsa ”Ujous ja arvokkuus”. Romaani ilmestyi norjaksi jo vuonna 1994, mutta se käännettiin suomeksi vasta vuonna 2014.

Dag Solstad on moninkertaisesti palkittu kirjailija, kansallinen ikoni, jonka teoksia on käännetty 33 kielelle. Haruki Murakami on kääntänyt lukemamme romaanin japaniksi.

”Ujous ja arvokkuus” alkaa lukion äidinkielen opettajan Elias Ruklan maanantaiaamusta, jolloin hänellä on abiturienttien kaksoistunti, aiheena Henrik Ibsenin näytelmä Villisorsa. Häikäisevän puhtaaseen paitaan pukeutuneena, edellisen illan akvaviitit ja oluet vielä veressä Elias Rukla yrittää innostaa pulpeteissaan makaavia oppilaitaan analysoimaan tohtori Rellingin roolia Ibsenin näytelmässä, siinä kuitenkin onnistumatta.

Opettajahuonetta Elias Rukla pitää velkaorjien kokoontumispaikkana. Kunnon keskustelua kollegoiden kesken ei hänen mielestään synny välitunneilla.

Kaksoistunnin jälkeen Elias Rukla lähtee sateessa kotiin Fagerborgin koulusta. (Oslolla on muuten hyvin keskeinen rooli kirjassa. Oslon kartan tunteva pystyisi kulkemaan kaikkia kirjassa mainittuja reittejä paikasta toiseen.) Elias Rukla ei saa monesta yrityksestä huolimatta sateenvarjoaan auki, mistä seuraa primitiivireaktio. Hän hakkaa ja tallaa sateenvarjon säpäleiksi loukaten kätensäkin ja lähtee koulunpihalta välituntiaan viettävien oppilaiden ihmettelevien katseiden saattelemana pois. Koulun pihalle näkyvän liikenneympyrän kohdalla hän romahtaa ja käy koko 53-vuotisen elämänsä läpi mielessään. Äidinkielen opettajana hän on toiminut 25 vuotta.

Kuvassa Fagerborgin koulu, Oslo

Elias Rukla muistelee opiskeluaikaansa, jolloin tutustui filosofiaa opiskelevaan Johan Corneliusseniin ja vietti tämän seurassa ja varjossa vilkasta opiskelijaelämää. Hän tutustui myös Corneliussenin ”sanoinkuvaamattoman kauniiseen” vaimoon Eva Lindeen. Kun Johan Corneliussen muutaman avioliittovuoden jälkeen soitti lentokentältä ja ilmoitti, että hän on lähdössä Amerikkaan, hän pyysi Elias Ruklaa huolehtimaan vaimostaan ja tyttärestään. Elias huolehti, meni naimisiin Evan kanssa ja loi lämpimän suhteen Camilla-tyttäreen.

Elämä jatkui. Elias Ruklan ja Eva Linden suhde muuttui vähitellen välinpitämättömäksi. Evan kauneuden lakastuessa tilalle tuli ahneus ja luksuksen himo. Elias Rukla oli loputon ymmärtäjä, joka koki että yhteiskunta oli pelannut hänet ulos.

Miten elämä jatkui romahduksen jälkeen? Ainakin arvokkuus meni. Kouluun ei ole paluuta, vaikka rehtori yrittäisi puhua häntä jatkamaan. Romaani loppuu siihen liikenneympyrään ja lukija jätetään miettimään Elias Ruklan tavoin, miten hivenen pyöristyneen Evan juuri aloitetuille kolmivuotisille opinnoille käy jatkossa…

”Ujous ja arvokkuus” sekä ihastutti että vihastutti. Kirja on monikerroksellinen ja vaatii hidasta lukemista, jopa ponnistelua. Vaikealukuinen se on siksi, että tekstistä puuttuu kappalejako. Tajunnanvirtaa ja toistoa ja filosofointia riittää. Lukijan pitäisi myös tuntea Ibsenin Villisorsa ymmärtääkseen Elias Ruklan analyysejä.

Kaikesta huolimatta lähes kaikki pitivät kirjasta ensihämmennyksestä päästyään. Oli taas hieno lukupiiritapaaminen. Kiitos antoisasta keskustelusta!

Lena

linkit:

Dag Solstad Helmetissä

Arvostelu Maailmankirjat verkkolehti

Dag Solstad Wikipediassa

Mainokset

Lukupiiriläinen bloggaa : Kiitos Minna Canth! Lukupiirissä Kauppa-Lopo ja Agnes

Minna Canthin juhlavuoden kunniaksi oli tiistain lukupiiri valinnut luettavaksi kaksi Canthin kertomusta Kauppa-Lopo ja Agnes. Ne ovat kertomuksia kahdesta hyvin erilaisesta naisesta ja heidän kohtalostaan.

Tämä blogi käsittelee Kauppa-Lopoa. Se on traaginen kertomus naisesta, joka on jättänyt taakseen elämänsä, miehensä ja poikansa ja kulkee paikkakunnalta toiselle saaden osakseen halveksuntaa ja nöyryyttämistä. Lopo on ulkonäöltään epäsiisti, melkeinpä ruokottoman näköinen. Levoton mieli, viinan ja nuuskan houkutus ja varastelu vievät hänet kiertolaiseksi.

Ollessaan neljännen kerran vankilassa Jyväskylässä juopumuksesta, varkauksista ja pyhäinpäivän rikkomisesta hänen kanssaan putkassa on Riitta. Naisten välisessä keskustelussa Lopo moittii jyväskyläläisiä sekä ulkonäöltään että tavoiltaan. Toista oli elämä kotikaupungissa Kuopiossa, ihmiset osasivat pukeutua, talot olivat hienompia.  Kuitenkin Lopon oli lähdettävä kiertämään, etsittävä uusia paikkakuntia, myytävä ihmisten vanhoja romuja saadakseen vähän rahaa.

Vartijan ja Riitan keskustelussa käy ilmi että leskirouva Kortman on pyytänyt Riittaa kutomaan lapsilleen sukkia. Kuullessaan tutun nimen Kuopion ajoilta Kauppa-Lopo havahtuu, kiinnostuu ja haluaa auttaa vaikeuksissa olevaa rouvaa. Hän antaa viimeisen kolikkonsa vartija Strömbergille villalangan ostoa varten. Saatuaan sukat valmiiksi hän pakahtumaisillaan tyytyväisyydestä ja menee rouva Kortmanin luo. Kauppa-Lopo uskoo rouvan ilahtuvan tavatessaan hänet mutta kiusaantuneena rouva tarjoaakin korvausta.

Kylmyys ja ylenkatse pahoittavat Lopon mielen mutta tämä ei anna periksi vaan päättää auttaa rouvaa vielä talon myynnissäkin. Rouva Kortman saa Kauppa-Lopon ansiosta myytyä talonsa voitolla mutta taitava Kauppa-Lopo saa vain muutaman roposen palkkioksi.

Kolikot taskussa painavat. Kennun Villen houkuttelu horjuttaa Lopon mieltä. Kiusaus saada muutama lasi olutta ja nuuskaa voittaa. Kapakan tuttu meteli, tupakan savu ovat Lopon omaa elämänaluetta.

Seuraavana päivänä torilla kauppiaan kukkaron näkeminen reen pohjalla herättää varastamisen halun. Kauppa-Lopo nappaa kukkaron ja päättää lähteä kiireesti pois Jyväskylästä jalkapatikalla. Tien vieressä olevasta mökistä hän saa ruokaa, mutta pahaksi onneksi talon isäntä onkin kauppias, jonka kukkaron Lopo torilla varasti. Lopon anelu, ettei varastamisesta ilmoitettaisi, ei auta. Kauppa-Lopo tietää, että hän joutuisi loppuelämäkseen vankilaan.

”Lohduton oli hänen olonsa ja Loposta tuntui kuin olisi elävänä hautaan viety. Ja hän itki, itki katkerampia kyyneliä kuin milloinkaan ennen”, Canth kuvailee.

Kauppa-Lopo on surullinen, koskettava kertomus hyväsydämisestä, epäitsekkäästä ihmisestä, jonka levoton luonne ja ulkoinen olemus aiheuttavat halveksuntaa ja hyljeksintää. Kukaan ei tunnu näkevän ihmispolon sisintä.

Se on myös kertomus hyväosaisen rouvan tunteettomuudesta ja kiittämättömyydestä.

Juhlikaamme Minna Canthia, ensimmäistä suomalaista naiskirjailijaa!

Kiitos verraton Satu ja mainiot lukupiiriläiset.

Anna-Liisa Orama          

Linkit:

Minna Canth Helmetissä

Minna Canth Wikipediassa

Minna Canth Klassikkogalleriassa

Lukupiiriläinen bloggaa : Monsuunisateen jälkeen niitty tulvii ja vesihyasintti peittää sen

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty

Vuoden 2019 ensimmäisessä lukupiirissä tutustuimme amerikkalaiseen kirjailijaan Jhumpa Lahiriin. Hän on maahanmuuttajien lapsi, syntynyt Lontoossa, jonne vanhemmat olivat muuttaneet Intiasta, Länsi-Bengalista. Myöhemmin perhe muutti Yhdysvaltoihin Rhode Islandille.

Jhumpa Lahiri

Tulvaniitty alkaa 1960-luvulta Intian Kalkutasta ja päättyy 2010-luvulle Yhdysvaltojen Rhode Islandille. Se kertoo veljeksistä nimeltään Subhash ja Udayan sekä heidän perheestään. Vanhempi veli Subhash, muuttaa opiskelemaan Yhdysvaltoihin. Intiassa, samoin kuin muuallakin maailmassa opiskelijat liikehtivät maolaisuuden ja marxilaisuuden merkeissä 60-luvulla. Nuorempi veli Udayan jää Intiaan ja liittyy naksaliittien maolaiseen liikkeeseen.

Kalkutan yliopisto

Udayanin elämä päättyy tulvaniityllä ja nuori, raskaana oleva vaimo Gauri jää leskeksi. Subhash palaa Intiaan tapaamaan vanhempiaan ja ehdottaa Gaurille avioliittoa. Gauri suostuu ja muuttaa Yhdysvaltoihin. Syntyy tytär, Bela ja Subhashista tulee hänen isänsä. Gauri ei tunne olevansa hyvä äiti, hän pakenee.

Vaikka tarinassa tapahtuu pahoja, vaikeita asioita, sitä oli helppo lukea. Se on hienosti kirjoitettu ja sen kieli on selkeää. Kirjan teemoja ovat juurettomuus, syyllisyys, pelko, pakeneminen, suku ja perhe. Se kertoo myös ihmisen kyvystä sopeutua elämään vieraassa maassa, kahdessa kulttuurissa, kotona intialaisena, koulussa ja työssä amerikkalaisena.

Narragansett Bay, Rhode Island

Lahirin sanoin: ”En tuntenut itseäni intialaiseksi enkä amerikkalaiseksi. Kuten monet maahanmuuttajalapset tunsin painetta olla molempia, lojaali entiselle maailmalle ja osa uutta maailmaa.” Näistä teemoista Lahiri kirjoittaa muissakin teoksissaan, Kaima, Tämä siunattu koti ja Tuore maa.

Tulvaniitty oli pieni pala Intiaa, sen kulttuuria ja ihmisiä. Surullinen tarina mutta kauniisti kirjoitettu. Kirjan loppu lupasi mielestäni mahdollisuuden sovintoon. Tämä oli kirja, josta pidimme.

Kiitos Jhumpa Lahiri ja kiitos Satu ja lukupiiriläiset. Teidän seurassanne löytää lukemastaan aina jotain uutta vaikka on ollut lukevinaan kirjan kuinka huolellisesti tahansa!

Pirkko Reinimaa

Linkit:

Jhumpa Lahiri Helmetissä

Tulvaniitty Maailmankirjat käännöskirjallisuuden verkkolehti 

Jhumpa Lahiri Wikipedia

Jhumpa Lahiri Wikipedia englanniksi

Lukupiiriläinen bloggaa: Kylmien kyytimies

Antti Tuuri on Kauhavalla 1944 syntynyt, erittäin tuottelias kirjailija. Hän on kuvannut Suomen historiaa pohjalaisten sukujen vaiheiden kautta. Kaunokirjallisia teoksia on useita kymmeniä, hän on tehnyt myös käsikirjoituksia, kuunnelmia ja näytelmiä, lisäksi hän on suomentanut islantilaisia saagoja.

Antti Tuuri on saanut runsaasti palkintoja töistään, muun muassa Finlandia-palkinnon vuonna 1997 Lakeuden kutsuteoksestaan. Tuurin teoksista on tehty elokuvia ja näytelmiä.

Koulutukseltaan Antti Tuuri on graafisen alan diplomi-insinööri.

Kylmien kyytimies on osa Antti Tuurin Äitini suku-sarjasta. Tässä teoksessa hän kuvaa Jussi Ketolan joutumista pakko-otolla sisällissotaan Tampereelle. Koska Ketola ei ota asetta, hän joutuu kuljettamaan hevosellaan taisteluissa kaatuneita kentältä pois. Ketolalta kysyttiin usein kenen puolella hän on, kun hän oli Amerikasta palattuaan osallistunut työväentalon rakentamiseen.

Kotikylän työväentalolla oli kuitenkin päätetty että asetta ei oteta eikä punakaartia perusteta. Ketola oli Amerikassa tutustunut Kurikkaan ja Ervastiin eikä Kurikan opit hänestä lähteneet. Ketola kuljettaa haavoittuneita sairaalaan, mutta enemmän kaatuneita taistelujen jäljiltä. Kirja kertoo Jussi Ketolan vaiheet Kauhavan asemalta Tampereelle taisteluja seuraamaan ja sieltä takaisin Kauhavalle, mutta ilman hevosta.

Tuurin kerronta on rauhallista, lakonista, mikä kuvaa hyvin Ketolan matkaa tapahtumasta toiseen. Kirja kertoo sodasta mutta ei taisteluista vaan taistelujen jälkeensä jättämästä kaaoksesta. Vainajat on haettava pois ja vietävä naisten pestäviksi, jotta heidät voi lähettää kotiin siunattavaksi ja haudattavaksi.

Kirja on myös puolueettomuudesta sodan aikana, Ketola sanoi, etten ole kenenkään puolella, mutta ihmisten tappamista vastaan olen. Kirja kertoo paosta, nälästä ja ahdistuksesta, ennen kaikkea siksi, että sota oli sisällissota. Ketola joutui turruttamaan omat tunteensa, jotta hän pystyisi suorittamaan annetun tehtävän. Naisia kuljettaessaan hän yritti olla kunnioittava voimiensa mukaan. Varavääpeli Rantanen oli jostain syystä katkera Ketolalle ja ampui tämän hevosen.

Kylmien kyytimies herätti lukupiirissä paljon ajatuksia, varsinkin kun sota oli sisällissota ja oman kansan miehet, myöskin naiset, olivat toisiaan vastaan. Kuljetettujen vainajien määrä kauhistutti ja varsinkin kun vainajat oli kuvattu metreissä pinoina seinän vierustalla. Sodan kauheudesta puhuttiin paljon. Melkein jokaisella oli kosketuspintaa taistelujen tapahtuma- paikkoihin ja siihen miten pitkän aikaa eroteltiin kansan keskuudessa ”tuo on punainen tai sitten valkoinen”.

Todettiin, että kirja on kielellisesti selkeä, helppolukuinen mutta sisältö sitäkin raskaampi, varsinkin kun se on totta. Jussi Ketola on fiktiivinen, mutta Tuuri on tutkinut tarkasti tapahtumien kulun ja siten kirja on totuudenmukainen. Lukupiiriläiset kokivat kirjan olleen sisällöltään rankka luettava, mutta historiaa on välillä hyvä kerrata. Antti Tuurin kirjoja kehuttiin mutta samalla todettiin että useat niistä ovat ”miesten kirjoja”.

Kiitos Satu, kiitos lukupiiriläiset!  Hyvää syksyn jatkoa ja talven odotusta!

Alli

linkit:

arvostelu Uusi Suomi

Antti Tuuri Wikipediassa

Lukupiiriläinen bloggaa : Claes Andersson Hiljaiseloa Meilahdessa – Oton elämä 2

Syksyn toisessa lukupiirissä keskustelimme kulttuuripersoona Claes Anderssonin romaanista, jossa vanha mies muistelee lapsuuttaan, nuoruuttaan, perhettään, ystäviään, työelämäänsä ja rakkaita harrastuksiaan, kuten musiikkia – muun muassa. Luvut etenevät esseemäisesti aihio kerrallaan. Kirja on jatkoa teokseen Oton elämä : aikalaisromaani WSOY, 2011. Juonellisesti ei ole väliä, onko lukenut ensimmäisen osan. Kakkososa toimii mainiosti omana kokonaisuutena.

Kirjan tahti on verkkainen, siksi miehen mietteisiin on helppo uppoutua.

Päähenkilö Otto on kahdeksankymppinen herra, jonka elämää kirja seuraa vuoden verran. Ikä ei ole este rakkaudelle, Otto viehättyy kauniista naisista edelleen. Rakkauselämän puuttuminen kuitenkin vähän harmittaa. Mieleen juontuvat myös ystävät menneisyydestä, he ovat hävinneet kuin tuhka tuuleen ja heidän mystisiä persoonia ja edesottamuksia Otto pohtii. Oton isäsuhde on ollut vaikea ja se kaihertaa Oton mieltä vielä vuosikymmeniä isän kuoleman jälkeen.

Kirjan loppupuolella Otto sairastuu vakavasti ja joutuu leikkaukseen. Siitä alkaakin ihan oma seikkailunsa tuonpuoleisessa, mikä ikinä tuonpuoleinen sitten onkaan.

Lukupiiriläinen Anna-Liisa kuvailee ryhmän keskusteluja mielipiteitä seuraavasti:

Kirja oli lämmin, viisas, värikäs ja monipuolinen. Siinä oli huumoria, iloa, surua, rakkautta, herkkiä kuvia lapsuudesta ja sarkasmia.

Mutta oliko kirjan Otto Claes Andersson itse? Joka tapauksessa veijareita molemmat, häkellyttävän aikaansaavia, terävästi kantaaottavia.

Kävimme ryhmässä pitkän keskustelun suomenruotsalaisuudesta, onko se kultalusikka suussa syntymistä ja yhteisöllisyyden äidinmaidossa imemistä?

Myös kuolemasta puhuimme, tapasihan Otto pitkän tajuttomuuden aikana sukulaisiaan ja ystäviään.

Hieno kirja ja hieno keskustelu. Lukuterveisin Anna-Liisa ja Satu

 

Claes Andersson Helmetissä

http://haku.helmet.fi/iii/encore/search/C__Sandersson%20Claes__Orightresult__U?lang=fin

Arvostelu Aamulehdessä

https://www.aamulehti.fi/kulttuuri/kirja-arvio-claes-anderssonin-elo-meilahdessa-ei-ole-lainkaan-niin-hiljaista-kuin-luulisi-24157351

Lukupiiriläinen bloggaa : Pelkkänä kysymysmerkkinä

”En ymmärtänyt.” Näihin kahteen sanaan voisi kiteyttää syksyn ensimmäiseen lukupiiritapaamiseen osallistuneiden mielipiteet.

Olimme kesällä lukeneet Muriel Barberyn romaanin Haltiaelämää. Moni meistä oli aikaisemmin lukenut Siilin eleganssin ja odotukset olivat korkealla.

Pettymykseksemme Barberyn genre oli nyt fantasia – suurimmalle osalle meistä uusi ja outo kirjallisuuden laji. Emme yksinkertaisesti osanneet sukeltaa fantasian tai maagisen realismin maailmaan, vaan yritimme analysoida ja etsiä allegorioita.

Kirja kertoo kahdesta samanikäisestä löytölapsesta Mariasta ja Clarasta. Maria kasvaa rakastettuna luonnonlapsena burgundilaisessa maalaistalossa. Häntä ympäröi luonto ja hän ymmärtää eläinten kieltä. Clara varttuu lahjakkaana pianistina italialaisessa vuoristokylän pappilassa ja myöhemmin Roomassa. Claraa ympäröi musiikki ja hän ymmärtää kallioiden ja rotkohenkien kieltä.

Aikuiset tyttöjen elämässä ovat hyvin erikoisia ja jossain vaiheessa käy ilmi, että jotkut heistä ovatkin haltioita niin kuin tytötkin. Tytöt eivät kohtaa muualla kuin henkimaailmassa. Heitä odottaa yhteinen tehtävä. Meille jäi epäselväksi, mikä se on.

”Liikaa sanoja, sekava, puuroutuva, vaikea kirja”. Joillekin lukeminen jäikin kesken.

Keskustelun edetessä esiin nousi kuitenkin paljon hyvääkin. Filosofiaa opettanut ja Japanissakin asunut Barbery ripottelee viisauksia tekstiinsä. Luonnonkuvaukset ovat kauniita. Pöydälle asetetut esineet luovat tai rikkovat harmoniaa. Vaikka fantasiassa ei pitäisi analysoida tekstiä, löysimme kuitenkin pitkän luettelon teemoja kuten ystävyys, erilaisuus, sota, luonnonsuojelu, muurit…

Maria ja Clara jäivät kirjaan jatkamaan haltiaelämäänsä ja me jatkamme omaa elämäämme seuraavaan kertaan.

Kiitos taas Sadulle ja lukupiiriläisille antoisasta tapaamisesta.

Lena

 

Linkit:

Muriel Barbery Helmetissä

Maailmankirjat verkkolehti

Lukupiiriläinen bloggaa : ”Akvaviitti käy kaikkiin tilaisuuksiin… ja sopii tujauksena niin sanotusti kaappijuopotteluun”

Torgny Lindgrenin Akvaviitti hämmensi ja puhutti toukokuun lukupiirissä.

Kirjan kannessa mies polkee pyörää ja hänen yläpuolellaan avautuu haitarin palkeet kuin viuhka tai solmiomeri. Nämä vihjeet paljastavat jo jotain kirjan sisällöstä mutta monikaan meistä lukupiiriläisistä ei ollut tätä huomannut.Aloitimme kokoontumisen tutkimalla pöydän päälle ilmestyneitä eväitä. Siinä oli terveellisiä herkkuja, jotka lukupiirin alustaja Martina oli tuonut sekä pullo pohjoismaalaista perinneviinaa Akvaviittia. Juoman mausteina käytetään muun muassa kuminaa, anista, tilliä, fenkolia, korianteria ja lakritsia – ja ties mitä – riippuen valmistajasta.

Edessämme oli pullo ”elämän vettä”, sillä juoma on saanut nimensä latinankielisestä sanaparista ”aqua vitae”. Jo 1400-luvulla juomaa on käytetty kuulemma ruton ja reuman parantamisessa. Pullossa oli toki vain kraanavettä. Virittäydyimme kirjan tunnelmaan kahvia hörppien.

Pitkästä esipuheesta virsi kaunis…mutta jotenkin lörpöttelevä johdanto kuuluu nyt kirjan luonteeseen. Itse asiassa vasta tätä kirjoittaessani tajuan yhteyden kirjan päähenkilön, ex-herännäispappi Helmerssonin ja kirjan nimen kanssa.

Helmersson on kirjan alkaessa ikämiessaarnaaja, joka on päättänyt korjata hirveät virheet, jotka nuorena miehenä on tehnyt.

Hän on päättänyt ryhtyä pohjoisruotsalaisen kylän asukkaiden vastakäännytykseen, sillä hän on vastikään tajunnut, ettei Jumalaa olekaan olemassa. Samat kyläläiset hän1950-luvulla haitaria soitellen ja kiihkeästi saarnaten pelasti uskon tielle ja lupaili runsaita elämän jälkeisiä taivaallisia iloja.

Vanhasta seurakunnasta on elossa enää kaksi henkilöä, mikä uskonmiestä harmittaa. Vielä voi muille kyläläisille kertoa asioiden ”oikean laidan” Helmersson tuumii ja lähtee polkupyöränsä kanssa ihmisten tupiin ja pihoille jutustelemaan. Se, miten Helmersson asiassaan onnistuu, riippuu katsantokannasta, enkä sitä tässä paljasta.

Kyläilyjen kautta lukija tutustuu originelleihin ja sympaattisiin kylän asukkaisiin ja heidän elämäntarinoihinsa. Minulle ainakin tuli hymynkare suupieleen useasti, enkä voinut olla ihailematta Torgny Lindgrenin loistavaa kielenkäyttöä.Vaikka elämänkatsomukselliset pohdinnat suurelta osin ovatkin kirjan temaattinen sisältö, tärkeintä ei ole se, mihin loppupäätelmään tullaan Jumalan olemassaolosta.

Västerbottenilaiset uskovat ja ovat aina uskoneet mitä ja miten lystäävät kylissä vaeltavista saarnamiehistä huolimatta. Saarnaajarukka on tainnut nostaa itsensä turhan korkealle jalustalle luullessaan aiheuttavansa suurenkin sekasorron kyläläisten mielessä.

Toisaalta liikuttava vanha Gerda-rouva, joka vielä kuolinvuoteellaan muistelee Helmerssonin hehkuvia puheita ja entisaikojen karismaa, uskoo edelleen niin vakaasti jumalaansa, että hetken lukija miettii, että näinköhän Helmersson vielä kerran kääntää kelkkansa Gerdan vakuutteluiden ansiosta. Siis kuka käännytti ketä?

Seurakunnan jättämä rahaperintö on kaikille yllätys ja ennen kaikkea perinnön saaja. Ja Akvaviittia nautitaan myös kirjan lopussa.

Helmerssonilta viimeisen ehtoollisen saava Gerda teki vaikutuksen kaikkiin lukupiiriläisiin ja kohtausta pidettiin yleisesti kirjan kauneimpana. Hyvin maistui vanhalle rouvalle ehtoollisviinin sijaan pikari mausteviinaa. ”Elävöittävän Jumalan nimeen aamen! Skool! Ja Kippis!”

Lukupiiriläisistä suurin osa ei omien sanojensa mukaan hahmottanut kirjan tarkoitusta tai syytä sen kirjoittamiseen. Jotain humorististakin kirjassa nähtiin mutta lopulta sitä pidettiin vain outona. Itse kuuluin siihen kahteen prosenttiin, joka kirjasta piti. Minusta se oli ilmava, kielellisesti kiehtova, hauska, syvällinenkin, ja antoi vapauden ajatella asioista juuri niin kuin halusi. Niinhän lopulta tekivät kaikki kirjan henkilötkin.

Torgny Lindgren on arvostettu ruotsalaiskirjailija. Hän syntyi Raggsjössä, Västerbottenissa 1938 ja on sijoittanut useat kirjansa synnyinseuduilleen. Hän kirjoitti runoja, novelleja ja romaaneja, salanimellä jopa dekkarin. Hän oli kiinnostunut uskonnosta ja filosofiasta ja hänet tunnettiin myös ironisena yhteiskuntakriitikkona. Hän oli Ruotsin akatemian jäsen vuodesta 1991. Aikuisiällä hän kääntyi katolilaiseksi. Lindgren kuoli 78-vuotiaana vuonna 2017.

Kirjailija on todennut: ”En ole tavannut vielä ketään, joka ei olisi ymmärtänyt kirjojani. Onhan väärinymmärtäminenkin myös ymmärtämistä.”

Kiitos Martinalle Akvaviitin hienosta alustuksesta ja tarjoiluista! Kiitos kaikille tiistain lukupiirin alustajille ja blogin kirjoittajille. Kiitos lukupiiriläiset, kun pidätte yllä kirjakeskustelun kirkasta valoa ja teette kirjastotädin työstä mielekästä! Olette kerta kaikkiaan loistavia!

Toivotan kirjastomme lukupiiriläisille sekä ihan kaikille kirjaston ihanille asiakkaille kaunista ja lämpöistä kesää!

Lukuterveisin, Satu Vähämaa

 

linkit:

Wikipedia

Suomen kuvalehti

Torgny Lindgren Helmetissä