Tiistain lukupiirissä oli käsittelyssä Saul Bellowin Sadekuningas. 55-vuotias Henderson sanoo elämänsä olleen pelkkää murhetta – siksi hän lähti matkaan. Pakoon, oli meidän tulkintamme. Kuitenkin ne asiat, joita hän pakeni, ovat hänessä itsessään, eikä niitä voi paeta. Näin toteaa myös Henderson itse: ”Mutta kuinka ne voivat jättää minut rauhaan? Nehän kuuluvat minuun. Ne ovat minun. Ja ne kasautuvat minuun joka puolelta. Kaaos siitä tulee.”
Ja kaaos siitä tulikin. Matka Afrikkaan oli huvittava, riemastuttava, surullinen ja säälittävä. Kaikkea yhtä aikaa. Lukupiiriläisiä mietitytti Hendersonin ristiriitainen persoona – mikä häntä ajoi toimimaan niin kuin toimi? Mikä sai hänet kuulemaan ”Tahdon! Tahdon!”-huutoa päänsä sisällä? Mitä hän tahtoi? Ehkä olla hyväksytty ja rakastettu.
Löysikö Henderson Afrikasta etsimänsä? Muuttuiko hän ihmiseksi, joka ei aina pilaa kaikkea? Ehkä, mutta mikä sen sai aikaan? Löysimme monia vastausvaihtoehtoja: Afrikka, matka, itsensä alttiiksi asettaminen, pelko. Kirjan lopussa vallitsee nimittäin jonkinlainen aavistus harmoniasta – Henderson haluaa aloittaa alusta, ja uusi alku tuntuu lukijastakin, jos ei nyt todennäköiseltä, niin ainakin yhdeltä mahdolliselta vaihtoehdolta.
Meitä ihastutti Bellowin kielen värikkyys ja tarkkanäköisyys – kieli oli useasti hengästyttävää. Vaikka kirja tuntuikin – miehisyydessään – ajoittain työläältä luettavalta, herätti se paljon ajatuksia ja kysymyksiä. Meitä oli tiistaina paikalla vain naisia ja täytyy sanoa, että olisi ollut kiinnostava kuulla myös miehen ajatuksia kirjasta.
Kirjastoelämää Itäkeskuksen kirjastossa 