Lauantain kirjallisuuspiirissä meillä oli käsittelyssä italialainen kirjailija Luigi Pirandello. Häpeä tunnustaakaan, mutta minulle mies oli aivan uusi tuttavuus, vaikka hänet on palkittu Nobelin kirjallisuuspalkinnolla jo vuonna 1934.
Pirandello tunnetaan paremmin näytelmistään kuin novelleistaan, vaikka moni hänen näytelmistään on alun perin ollut novelli. Pirandelloa on pidetty absurdin teatterin edelläkävijänä. Like on julkaissut parin viime vuoden aikana kaksi Leena Rantasen suomentamaa novellikokoelmaa: Sitruunoita Sisiliasta ilmestyi vuonna 2007 ja Ahdas frakki vuonna 2009. Tällä kertaa meillä oli luettavana Ahdas frakki.
Kirja herätti piiriläisissä erilaisia tunteita: Pirandellon ihmiskäsitystä pidettiin vähintäänkin raadollisena. Hänellä on erinomainen taito osoittaa lukijalle ihmiselon pienuus ja säälittävyys – näin etenkin novelleissa Nukkuva vanhus ja Kataarilainen kerettiläisyys. Tämä koettiin paikoin raskaaksi. Toisissa novelleissa taas Pirandellon terävä kuvaus, ihmisten käyttäytymisen järjettömyys ja toisaalta ennustettavuus sekä toisinaan absurditkin käänteet naurattivat ääneen. Minua erityisesti nauratti Miesvainaa-novellin loppu. Voi vaimonsa muistojen keskellä pyristelevää Bartolino parkaa!
Pirandellon kuvaus on oivaltavaa. Vanhusta, joka lähinnä vain nukkuu eikä enää oikein ole läsnä tässä maailmassa Pirandello kuvaa seuraavasti: ”Kuuluisa vanhus vain on ja pysyy, kuten näette, elämän hylkäämänä, kuoleman unohtamana.”
Novellien aiheet olivat yllättävällä tavalla ajankohtaisia, vaikka niiden kirjoittamisesta on jo lähemmäs sata vuotta aikaa: suomentaja Leena Rantanen toteaa sen johtuvan siitä, että Pirandello keskittyy intohimoihin – ja siinä suhteessahan ihmisen elämä ei liene muuttunut. Suosittelen!
Sanna
Kirjastoelämää Itäkeskuksen kirjastossa 