Avantgardea lukupiirissä: Thomas Bernhardin sanamusiikki

Itävaltalaisen klassikkokirjailija Thomas Bernhardin teos Hakkuu – muuan mielenkuohu (suom. Tarja Roinila) kuohutti mieliä helmikuun kirjallisuuspiirissä. Kirjailijan tapa kirjoittaa onkin provokatiivinen.

Kotimaansa kulttuuripiirejä kitkerästi kritisoiva romaani aiheutti ilmestyttyään vuonna 1984 skandaalin ja joutui myyntikieltoon, koska kirjan henkilöt ja tapahtumat ovat todellisia ja tunnistettavia. Nähtiinpä wieniläisessä kirjakaupassa yhteenottokin poliisin ja innokkaiden ostajien välillä.

Bernhard, joka oli kärkevä yhteiskuntasatiirikko, kuuluu Euroopan kirjallisuuden modernisteihin. Hän oli proosan uudistaja, joka hylkäsi perinteisen romaanimuodon. Hänen teoksissaan kieli ei ole vain tarinaa palveleva väline vaan kohoaa tarinan yläpuolelle ’esteettiseksi objektiksi’.

Thomas Bernhardin laajaan tuotantoon kuuluu romaaneja, näytelmiä, novelleja ja runoja. Tähän mennessä romaaneista on suomennettu kolme: Hakkuu: muuan mielenkuohu  (Teos, 2007 ), Betoni (Lurra Editions, 2008) ja Haaskio (Teos, 2009). Suomen kirjallisuuskriitikot valitsivat Hakkuun vuoden 2007 parhaaksi käännöskirjaksi.

Suomentaja Tarja Roinila on saanut kiitosta ansiokkaista suomennoksistaan sekä Hakkuun ja Haaskion jälkisanoiksi kirjoittamistaan esseistä. Suomalaisten tietoisuuteen Bernhard tuli ensi kerran näytelmällään Loistava Joosef, jonka ensi-ilta oli Helsingin kaupunginteatterissa syksyllä 1988. Pääosaa esitti Esko Salminen.

Kriitikot ovat kilvan ylistäneet Bernhardin romaanien kieltä. Varsinkin Hakkuun musiikillista rakennetta ja rytmistä muotoilua on tutkittu paljon. Oopperalaulajan koulutuksen saanut kirjailija kehittikin omintakeisen musiikillisen tajunnanvirtatyylin, jossa yhdistyvät musiikillisuus ja puheenomaisuus. Hakkuussa nämä synnyttävät sanamusiikin, joka vaikuttaa lukijaan musiikin tavoin.

Hakkuu-romaanin minäkertoja on Bernhardille tyypilliseen tapaan oppinut hengen mies, menestynytkin, mutta kokee itse täydellisesti epäonnistuneensa. Ominaista Bernhardille oli, että hänen kirjojensa päähenkilöt muistuttavat häntä itseään. Hänellä oli tapana nivoa kirjan tapahtumiin ystävänsä, joihin lukeutui muu muassa Paul Wittgenstein ja Glenn Gould.

Hakkuun minäkertoja on nimettömäksi jäävä wieniläinen kirjailija, joka on asunut viimeiset parikymmentä vuotta Lontoossa. Wieniin palattuaan hän joutuu puolivahingossa ’taiteellisille illallisille’. Siellä hän tapaa ystäviään kolmenkymmenen vuoden takaa. Kohtaaminen on ristiriitainen. Kirjailija alkaa välittömästi katua osallistumistaan illallisille.

Kirja kertoo kirjailijan kuohahtelevista ajatuksista näillä illalliskutsuilla. Ajatukset kelaavat illan tapahtumien ja muistojen välillä. Nykyisyys ja menneisyys kietoutuvat yhteen. Ajatusvirtamainen kerronta vetää lukijan mukaan kirjan tapahtumiin.

Lopussa tapahtuu yllättävä näkökulman vaihdos, viha muuttuu sovinnoksi. Suomentajan sanoin muutos tuntuu ’kielen pyörteen synnyttämältä’.

Elinaikanaan Bernhardia kunnioitettiin, vihattiin ja arvostettiin. Hänen teoksiaan on käännetty 34 kielelle. Bernhardin tarinat ovat synkkiä mutta eivät aggressiivisia. Ne sisältävät huumoria ja absurdin koomisia tilanteita. Häntä on luonnehdittu valoisaksi traagikoksi tai makaaberiksi humoristiksi.

Leena

Seuraavilla sivuilla arvioita Bernhardin suomeksi ilmestyneitä teoksista:

http://www.kiiltomato.net/?query_string=thomas+bernhard

http://www.parnasso.fi/kritiikit/?s=thomas+bernhard

http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/K%C3%A4yt%C3%B6ksen+kultaiset+naamiot+putoavat/HS20100110SI1KU02d1i

Tervehdys taas lehtisalista!

Tässähän melkein alkaa jo olla pientä toivoa kevään saapumisesta kun aurinko niin mukavasti lämmittelee. Mielenkiinnolla seuraan minkälaisen tulvan kaikki tämä lumimassa saa aikaiseksi alkaessaan sulaa. Tai voihan se olla että ne hiipuvatkin pikkuhiljaa päivittäin, kenenkään huomaamatta. Vaikka välillä melkein alkaakin usko loppua kesäisen Vantaanjoen näkemisestä, niin onhan tämä ollut hienoa. Nyt on kesä ansaittu!

Aurinkoisen päivän kirjavinkkini on Stefano Bennin ’Keplo’. Holtittoman hauska opus. Jos kiinnostuit, kurkkaa: Keplo

Uuden ostarin rakentaminen on edennyt. Viimeksi ikkunasta uloskatsoessani voin vannoa, että työmaata ympäröivä aita oli sininen. Nyt se on punainen.

Ostarin valmistuessa on lehtisalin tarkoitus muuttaa sinne. Alustavaa suunnittelua siitä, miltä lehtisali tulee näyttämään on jo päätynyt osittain paperillekkin asti.
Tähän mennessä vaikuttaa erittäin hyvältä!

Myllypurossa kajahtelee! Eikä ihme. Pohjatyöt etenevät Modernin puutaloalueen rakentamisessa. Koko projektin valmistumiseen menee varmasti aikaa vielä pidempi tovi, mutta lopputulos vaikuttaa vähintäänkin mielenkiintoiselta. Jo pelkkä mielikuva puutaloalueesta tuo ajatuksiini hyviä viboja. 🙂
Onneksi rakennushankkeessa on ainakin jonkin verran huomioitu viheralueitakin ja tietysti Myllypuron linnoitus on suojeltu. Ohessa kaksi Myllypurolaisen Uki Kollinin valokuvaa suojelluista talvisista vallihaudoista, sekä yksi minun ottama mystinen kuva Myllypurosta. 😉 Kiitoksia Ukille kuvista! Lisää infoa puutalo projektista sekä asumisesta löydät mm. näiden linkkien takaa:

http://www.metsasaatio.fi/varojen-kaytto/puun-kaytto-ja-puurakentaminen/helsingin-myllypuroon-moderni-puutaloalue/

http://www.hel.fi/wps/portal/Talousjasuunnittelukeskus/Artikkeli?WCM_GLOBAL_CONTEXT=/taske/fi/Aluerakentaminen/Esittely12/

http://www.myllykyla.com/asunnot/

Tylsää, tai muuten vaan tekemisen puutetta? Kokeile tätä: http://tiltshiftmaker.com/photo-editing.php
Itse valokuvaukseen, ja ylipäänsä kuviin hurahtaneena, pidän tätä erittäin viihdyttävänä sivustona. Sinne voit ladata haluamasi kuvan ja nähdä sen ikäänkuin pienoismal-lina.

Mikäli et jaksa nähdä vaivaa, voithan aina ihailla muiden aikaansaannoksia: http://www.smashingmagazine.com/2008/11/16/beautiful-examples-of-tilt-shift-photography/

-Mika

Satu viimeisestä kirjastonhoitajasta

Värivaloja, hissimusiikkia, näyteikkunoita, erikoistarjouksia. Keskellä pieni tyttö, ajanut metrolla Itäkeskuksen päästä päähän, vuoden 20010 alussa oli juuri avattu kauppakeskuksen uusin sivuhaara Sipooseen (osasto 6-D: hilavitkuttimet ja klooniporot).

Huoltotöitä joka päivä, nanolaitteet testasivat ikkunoiden toimivuutta, auki, kiinni, auki, kiinni, tyttö katseli ihmetellen ulos, kaikki asuivat maan alla. Pieni piikki virrantuotossa, ikkuna aukeni pidemmäksi aikaa, tyttö harhautui pihalle, kauppakeskus sulkeutui hänen takanaan.

Yksin Tallinnanaukiolla, vain ulosjääneiden lumiset patsaat hiljaisena seurana. Tyttö kulki sillan luo, tie alla oli täynnä automaattirekkoja, sillan toisella puolen lumi oli kasaantunut isoksi vuoreksi. Näin kylmä ei tytöllä ollut koskaan ollut, ulkona oli ainainen talvi, sisällä ei vuodenaikoja tunnettu. Vaistojen ohjaamana hän kaivautui lumeen, ehkä alla olisi lämpimämpää. Lumen alta avautui luukku, tyttö putosi tyhjyyteen, kunnes jokin karvainen ja pehmeä otti hänet vastaan.

”Hei, varo vähän, täällä yritetään lukea.”

”Anteeksi, mutta putosin.”

”Nuoret. Aina kiipeilemässä hyllyjen päälle ja pudottelemassa kirjoja ympäriinsä, sotkemassa niiden paikkoja. Teidän takianne Tuomaksella menee aikaa hyllytyksessä.”

Tyttö ymmärsi tuskin sanaakaan, sillä katsos, tulevaisuudessa ei enää ollut kirjoja, kaiken tiedon saattoi ohjelmoida suoraan päähän sisään ja kaikki tarinat saattoi elää suurissa holokammioissa. Ja jos ei ole kirjoja ei tarvita kirjahyllyjä eikä siis voi hyllyttääkään. Pyörällä päästään hän nousi pystyyn ja karvainen hänen allaan alkoi sättiä häntä enemmän, kengät näes painoivat selkää. Karvapallo ravisteli itseään ja tyttö humpsahti lattialle.

”Mutta mikäs kumma sinä olet? Et ole hiiri ainakaan. Mikäpä sinun nimesi on?” Ja todella, tytön edessä oli viiksekäs pallokorva, ne kasvoivat viemäreissä ja oppivat pohtimaan, kun ihmiskunta heitti heidän kotisijoilleen säteilevät jätteensä, ja kun ihmiskunta muutti maan alle, hiiret nousivat unohdettuihin rakennuksiin lämmittelemään.

”Nyyti”, tyttö vastasi. Kannattaa totella, kun edessä on viisi vaaksanmittaa sinua korkeampi otus, jonka häntään yletyt niukin naukin sormenpäilläsi koskettamaan.

”Vietkö sinä joulun mennessäsi?”

”Minkä?”

”Etkö sinä ole lukenut mitään? Tuomas joulun tuopi, Nuuti pois sen viepi!”

”Mitä lukeminen on?”

”Herranen aika, täysin sivistymätön tyttölapsi. Tule, meillä on juuri lukupiiri käynnissä.”

Hiiri johdatti Nyytin portaita alas ja ovesta pieneen huoneeseen, jossa joukko muita hiiriä istuikin jo ringissä. Kaiken keskellä seisoi metallinen henkilö, loisti kromia ja sinkkiä, runko teräksestä, kasvot titaniumista, parta wolframista ja hiusnuttura kuparista. Sen selässä seisoi suurilla symboleilla ”Tuomas 12000”. 2000-luvun palautusautomaateista oli 5000-luvulla lopulta kehittynyt täysautomaattinen kirjastonhoitaja, mekaaninen informaatikko, tiedon kehäteiden ja sivupolkujen tuntija, hyllytyksen ja luokittelun kunniatohtori. Tuskinpa Tuomaksen viimeisen version kehittelijät saattoivat aavistaa, että kuusituhatta vuotta myöhemmin kaikki kirjastot lakkautettaisiin tarpeettomina ja ajastaan jälkeenjääneinä kirjavarastoina.

”…ja siis loppujen lopuksi tuntui ihan epäuskottavalta, että siat olisivat voineet johtaa koko kumousta, sillä tottahan on niin…” Hiiri keskeytti hetkeksi maistaakseen hieman hyvin säilynyttä Goudaa. ”…että hiirethän ne ovat kaikkein pystyvimpiä ja juonikkaimpia olentoja maan päällä ja alla!”

Kättentaputuksia. Hurraa, upeata, mahtavaa, raikui useammastakin suusta.

”Ja oliko muilla vielä kommentteja? Jos ei, niin lopetamme tällä kertaa varmaan tähän. Ottakaa toki vielä juustoja, niitä on henkilökunnan ruokakaappeihin jäänyt vielä moneksi vuodenkierroksi. Ensi viikoksi luettavana on sitten Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä. Muistakaa käydä varaamassa omat kappaleenne ajoissa!” Tuomaksen ääni oli miehisen karhea, tosin siinä oli hienoinen metallinen sävy.

Hiiret livistivät paikalta viikset juustosta väristen. ”Ja kukas sinä mahdat olla?” Piisirut hieroivat toisiaan, syttyi kipinä peltiaivoissa. ”Luokka 612. Anatomia. Kaksi kättä, kaksi jalkaa, ei häntää eikä viiksiä. Ihminen. Teitä on viimeksi näkynyt vuonna 15324. Käyttämättömät kirjastokortit poistetaan Multimillenium-järjestelmästä kahden vuoden välein, joten sinulle täytyisi tehdä uusi, jos haluat kirjaston asiakkaaksi. Saisinko sormenpääsi?”

Tyttö ojensi pikkurillinsä, ja pienen pieni neulanpää sujahti peltihärvelin sisuksista ottamaan verikoetta. DNA:lla Tuomas tietysti ihmiset tunnisti, ei tarvittu enää henkilökortteja. Hetken hyrinää, kun ahkera kirjastolainen selaili ihmistietopankkeja ja sylkäisi sitten valmiin kortin ulos.

”Mitä minä tällä teen?” kysäisi tyttönen ihmeissään.

”Etkö ole ennen lainannut kirjoja?”

”Kirjoja, mitä ne ovat?”

”Mennään ylös, pitää näemmä aloittaa ihan alusta.”

Tuomas astui ovesta ulos, avasi selästään siivet ja nosti Nyytin harteilleen, he nousivat ilmaan, kohosivat hyllyjen yläpuolelle. Enää ei tarvittu hidasta hissiä, kun Tuomas kuljetti halukkaat ja tarvitsevat ylhäältä alas ja takaisin. Ylös he nousivat ja kääntyivät vasemmalle, kohti lastenosastoa, jossa pikkuhiiret innostuneena näpelöivät näppäimiä, ääntä niistä lähti niin, että Tuomas olisi hätistänyt pikkuiset tiehensä, jos ei tärkeämpää nyt olisi ollut.

”Tässä on yksinkertainen esimerkki kirjasta”, Tuomas sanoi heidän laskeuduttuaan. Tyttö katsoi ihmeissään kirjastolaisen hyllystä poimimaa esinettä, se oli täynnä kuvia kuin filmeissä, mutta ne eivät tulleet lähelle, vaan pysyivät kirjassa kiinni, niin kovin litteinä, mutta silti tunnistettavina. Nyytin aivoissa pitkään käyttämättöminä lojuneet neuronit alkoivat toimia, nyt tarvitaan mielikuvitusta, ja yllätyksekseen hän miltei näki tuon litteän väriläiskän nousevan ja pyöristyvän, värisyttävän viiksiään ja piipittävän kimeästi.

”Ja katso, tässä se lukee.” Hetken aikaa Nyytin silmät näkivät vain viivoja, mutta joku virkahenkilö oli aikoinaan pitänyt tärkeänä ladata kaikkien lasten aivoihin kyvyn ymmärtää kirjaimia, vaikka eihän kukaan enää mitään kirjoittanut, kun kuviakin sai tehtyä niin helposti. ”Maisa Hiiri”, kiljaisivat harmaat aivosolut niin lujaa, että hän miltei hypähti pelästyksestä.

”Hyvä aloitus, otetaanpa jotain hieman vaikeampaa”. Toinen kirja oli hieman pienempi, mutta sen sivut olivat paljon ohkaisempia eikä sisäänmenoa ollut helpottamassa yhtään kuvaa. Kirjain kirjaimen perään, pelkältä aitaviidakolta se aluksi vaikutti, mutta pikkuhiljaa alkoivat käsitteet kirkastua ja sanat selkeytyä, aukesi avaruus apposen ammolleen, päähän pinttyi paljon puhetta ja pulinaa, symbioottisella soitannollaan säkenöivät sulokielen symbolit, lankesi lukija lennokkaasti loveen. Ei tarvittu monimutkaisia laitteita, ei edes kuvia tai ääniä, kun pitkään käyttämättä olleet kuvittelusolut alkoivat pyöriä ja rakentaa tarinoiden maailmaa tytön mielessä.

Kun sivut olivat loppuneet ja tyttö palasi tähän maailmaan, hän katsoi uusin silmin viimeistä kirjastonhoitajaa, taian ja ihmeiden universumin portinvartijaa, seikkailujen ja satujen shamaania, muinaistiedon haltijaa. Pienen ihmisen päähän kiteytyi tavoite, hänestäkin tulisi kirjastolainen, ikiaikaisten perinteiden jatkaja.

Ja katso, metallinen informaatikko näki tytön aikeen hänen kasvoistaan, kostuivat infrapunakamerat, valui öljyä tippa pitkin kylmää poskea. Kun Tuomaksen neuronit lakkaisivat vihdoin vuosituhantisen poljentonsa ja viimeinen takuupäivä umpeutuisi, ei työ olisi mennyt hukkaan, sillä hänellä olisi seuraaja, kirjavinkkauksen ja kokoelmatyön kuningatar. Sulaisi lopulta lumikin ja ihmiset uskaltautuisivat ulos ostosparatiiseista, mammonan ja kauppojen tyyssijoista, kävelisivät siltaa pitkin tiedon ja taidon lähteille, löytäisivät kadonneen kirjaston ja hiljentyisivät opusten ääreen. Kirjasto täyttyisi taas lapsista, nuorista, aikuisista, vanhuksista, ja vieri vieressä kävisivät neli- ja kaksijalkaiset, hiiret ja ihmiset, yhteisessä oleilutilassansa, toisessa kodissansa.

Ilmari

Mari Kujanpää: Minä ja Muro

Mari Kujanpää Finlandia Junior -palkittu lastenkirja Minä ja Muro herätti minussa monenlaisia tunteita.En oikein tiedä, miten vinkkaisin kirjaa lapsille. Sen sijaan toivon, että kaikki vanhemmat ja opettajat lukisivat kirjan.

Kirja kertoo yhdeksänvuotiaasta, yksinäisestä Lauha-tytöstä, jonka paras ja ainoa ystävä  on leikkikarhu Muro.  Lauhalla ei ole Muron lisäksi ketään, joka oikeasti kuuntelisi häntä ja olisi kiinnostunut  hänen toiveistaan ja ajatuksistaan.

Illalla äiti lukee Melukylän lapsia pikkuveli Paulille, mutta Lauha ei saa tulla samaan huoneeseen kuuntelemaan kertomusta. Niinpä Lauha sepittää ennen nukkumaanmenoa tarinoita Muro-karhulleen. Isä haluaa että Lauha harrastaa oravanpolkukoulussa suunnistamista, vaikka Lauha itse haluaisi balettikouluun. Äiti ei oikein ehtisi laittaa nimeä Lauhan matematiikankokeeseen, eikä viitsisi hankkia tyttärelleen juhlamekkoa kun tämä kuitenkin kasvaa nopeasti siitä ulos.

Lauha tajuaa, että isä ja äiti eivät erityisemmin pidä hänestä, koska hän ei ole sellainen kuin he toivoisivat lapsensa olevan. Hän on aivan erilainen kuin pikkuveli Pauli. Pikkuveljellä on paljon kavereita, Pauli on reipas, hyväntuulinen  ja liikunnallinen. Äidin mielestä Lauha ”on aina niin surkean näköinen, ei ollenkaan iloinen”.  

Koulussa Lauha jää yksin, häntä syrjitään  eikä oteta mukaan leikkeihin tai ryhmätöihin. Opettajan mielestä tämä on Lauhan oma vika, eikä heidän koulussaan ole kiusaamista.

Eräänä päivänä kouluun tulee aikuinen, joka on aivan erilainen kuin Lauhan aikaisemmin tapaamat aikuiset. Hän on työharjoittelija Heta, jonka tehtäviin kuuluu välituntisin laittaa luokka valmiiksi seuraavaa oppituntia varten. Heta istahtaa pulpettiin välituntijärjestäjä Lauhan viereen ja alkaa piirtää. Lauhakin rakastaa piirtämistä ja on siinä hyvä. Ysiluokkalaisesta Hetasta tulee ensimmäinen aikuinen joka on kiinnostunut tutustumaan Lauhaan. 

Heta ja Lauha ystävystyvät, ja vaikka Hetan työharjoittelu koululla ei kestä kovin pitkään, hänen ystävyytensä saa Lauhan suhtautumaan itseensä lempeämmin. Hän saa kaverin myös luokkatoveristaan Santusta, eikä ole enää niin yksinäinen kuin ennen.

Minä ja Muro piirtää hyytävän kuvan Lauhan  elämän aikuisista. Isän ja äidin käytöstä selittää ehkä jollakin tavalla se, että pikkuveli Pauli on pienempänä ollut vakavasti sairas ja vähällä kuolla. Vaikka Pauli on parantunut, ei vanhemmilta vieläkään tunnu riittävän huomiota kuin toiselle lapsistaan. Lauha on tarinan minä-kertoja, ja aidonoloinen  lapsen näkökulma tekee kertomuksesta erittäin riipaisevan. Lauha hoivailee leikkikarhuaan  Muroa siten, kuin toivoisi äidin ja isän kohtelevan itseään. Murolle luetaan iltasatu ja hänet peitellään nukkumaan. Muron luokkakaverit pitävät Murosta ja Murolla on kiva ja ymmärtäväinen ope.

Kirjan loppu on onneksi varovaisen toiveikas. Lauhan vanhemmat eivät tarinassa muutu miksikään, mutta Lauha onnistuu vanhemmistaan huolimatta kasvamaan itsevarmemmaksi ja hänen elämäänsä mahtuu myös iloa. Kuten Lauha sanoo kirjan lopussa: ”Näytän pitkää nenää Melukylän Liisalle. Kyllä minullakin on joskus vähän hauskaa:”

Leena N.