Satu viimeisestä kirjastonhoitajasta

Värivaloja, hissimusiikkia, näyteikkunoita, erikoistarjouksia. Keskellä pieni tyttö, ajanut metrolla Itäkeskuksen päästä päähän, vuoden 20010 alussa oli juuri avattu kauppakeskuksen uusin sivuhaara Sipooseen (osasto 6-D: hilavitkuttimet ja klooniporot).

Huoltotöitä joka päivä, nanolaitteet testasivat ikkunoiden toimivuutta, auki, kiinni, auki, kiinni, tyttö katseli ihmetellen ulos, kaikki asuivat maan alla. Pieni piikki virrantuotossa, ikkuna aukeni pidemmäksi aikaa, tyttö harhautui pihalle, kauppakeskus sulkeutui hänen takanaan.

Yksin Tallinnanaukiolla, vain ulosjääneiden lumiset patsaat hiljaisena seurana. Tyttö kulki sillan luo, tie alla oli täynnä automaattirekkoja, sillan toisella puolen lumi oli kasaantunut isoksi vuoreksi. Näin kylmä ei tytöllä ollut koskaan ollut, ulkona oli ainainen talvi, sisällä ei vuodenaikoja tunnettu. Vaistojen ohjaamana hän kaivautui lumeen, ehkä alla olisi lämpimämpää. Lumen alta avautui luukku, tyttö putosi tyhjyyteen, kunnes jokin karvainen ja pehmeä otti hänet vastaan.

”Hei, varo vähän, täällä yritetään lukea.”

”Anteeksi, mutta putosin.”

”Nuoret. Aina kiipeilemässä hyllyjen päälle ja pudottelemassa kirjoja ympäriinsä, sotkemassa niiden paikkoja. Teidän takianne Tuomaksella menee aikaa hyllytyksessä.”

Tyttö ymmärsi tuskin sanaakaan, sillä katsos, tulevaisuudessa ei enää ollut kirjoja, kaiken tiedon saattoi ohjelmoida suoraan päähän sisään ja kaikki tarinat saattoi elää suurissa holokammioissa. Ja jos ei ole kirjoja ei tarvita kirjahyllyjä eikä siis voi hyllyttääkään. Pyörällä päästään hän nousi pystyyn ja karvainen hänen allaan alkoi sättiä häntä enemmän, kengät näes painoivat selkää. Karvapallo ravisteli itseään ja tyttö humpsahti lattialle.

”Mutta mikäs kumma sinä olet? Et ole hiiri ainakaan. Mikäpä sinun nimesi on?” Ja todella, tytön edessä oli viiksekäs pallokorva, ne kasvoivat viemäreissä ja oppivat pohtimaan, kun ihmiskunta heitti heidän kotisijoilleen säteilevät jätteensä, ja kun ihmiskunta muutti maan alle, hiiret nousivat unohdettuihin rakennuksiin lämmittelemään.

”Nyyti”, tyttö vastasi. Kannattaa totella, kun edessä on viisi vaaksanmittaa sinua korkeampi otus, jonka häntään yletyt niukin naukin sormenpäilläsi koskettamaan.

”Vietkö sinä joulun mennessäsi?”

”Minkä?”

”Etkö sinä ole lukenut mitään? Tuomas joulun tuopi, Nuuti pois sen viepi!”

”Mitä lukeminen on?”

”Herranen aika, täysin sivistymätön tyttölapsi. Tule, meillä on juuri lukupiiri käynnissä.”

Hiiri johdatti Nyytin portaita alas ja ovesta pieneen huoneeseen, jossa joukko muita hiiriä istuikin jo ringissä. Kaiken keskellä seisoi metallinen henkilö, loisti kromia ja sinkkiä, runko teräksestä, kasvot titaniumista, parta wolframista ja hiusnuttura kuparista. Sen selässä seisoi suurilla symboleilla ”Tuomas 12000”. 2000-luvun palautusautomaateista oli 5000-luvulla lopulta kehittynyt täysautomaattinen kirjastonhoitaja, mekaaninen informaatikko, tiedon kehäteiden ja sivupolkujen tuntija, hyllytyksen ja luokittelun kunniatohtori. Tuskinpa Tuomaksen viimeisen version kehittelijät saattoivat aavistaa, että kuusituhatta vuotta myöhemmin kaikki kirjastot lakkautettaisiin tarpeettomina ja ajastaan jälkeenjääneinä kirjavarastoina.

”…ja siis loppujen lopuksi tuntui ihan epäuskottavalta, että siat olisivat voineet johtaa koko kumousta, sillä tottahan on niin…” Hiiri keskeytti hetkeksi maistaakseen hieman hyvin säilynyttä Goudaa. ”…että hiirethän ne ovat kaikkein pystyvimpiä ja juonikkaimpia olentoja maan päällä ja alla!”

Kättentaputuksia. Hurraa, upeata, mahtavaa, raikui useammastakin suusta.

”Ja oliko muilla vielä kommentteja? Jos ei, niin lopetamme tällä kertaa varmaan tähän. Ottakaa toki vielä juustoja, niitä on henkilökunnan ruokakaappeihin jäänyt vielä moneksi vuodenkierroksi. Ensi viikoksi luettavana on sitten Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä. Muistakaa käydä varaamassa omat kappaleenne ajoissa!” Tuomaksen ääni oli miehisen karhea, tosin siinä oli hienoinen metallinen sävy.

Hiiret livistivät paikalta viikset juustosta väristen. ”Ja kukas sinä mahdat olla?” Piisirut hieroivat toisiaan, syttyi kipinä peltiaivoissa. ”Luokka 612. Anatomia. Kaksi kättä, kaksi jalkaa, ei häntää eikä viiksiä. Ihminen. Teitä on viimeksi näkynyt vuonna 15324. Käyttämättömät kirjastokortit poistetaan Multimillenium-järjestelmästä kahden vuoden välein, joten sinulle täytyisi tehdä uusi, jos haluat kirjaston asiakkaaksi. Saisinko sormenpääsi?”

Tyttö ojensi pikkurillinsä, ja pienen pieni neulanpää sujahti peltihärvelin sisuksista ottamaan verikoetta. DNA:lla Tuomas tietysti ihmiset tunnisti, ei tarvittu enää henkilökortteja. Hetken hyrinää, kun ahkera kirjastolainen selaili ihmistietopankkeja ja sylkäisi sitten valmiin kortin ulos.

”Mitä minä tällä teen?” kysäisi tyttönen ihmeissään.

”Etkö ole ennen lainannut kirjoja?”

”Kirjoja, mitä ne ovat?”

”Mennään ylös, pitää näemmä aloittaa ihan alusta.”

Tuomas astui ovesta ulos, avasi selästään siivet ja nosti Nyytin harteilleen, he nousivat ilmaan, kohosivat hyllyjen yläpuolelle. Enää ei tarvittu hidasta hissiä, kun Tuomas kuljetti halukkaat ja tarvitsevat ylhäältä alas ja takaisin. Ylös he nousivat ja kääntyivät vasemmalle, kohti lastenosastoa, jossa pikkuhiiret innostuneena näpelöivät näppäimiä, ääntä niistä lähti niin, että Tuomas olisi hätistänyt pikkuiset tiehensä, jos ei tärkeämpää nyt olisi ollut.

”Tässä on yksinkertainen esimerkki kirjasta”, Tuomas sanoi heidän laskeuduttuaan. Tyttö katsoi ihmeissään kirjastolaisen hyllystä poimimaa esinettä, se oli täynnä kuvia kuin filmeissä, mutta ne eivät tulleet lähelle, vaan pysyivät kirjassa kiinni, niin kovin litteinä, mutta silti tunnistettavina. Nyytin aivoissa pitkään käyttämättöminä lojuneet neuronit alkoivat toimia, nyt tarvitaan mielikuvitusta, ja yllätyksekseen hän miltei näki tuon litteän väriläiskän nousevan ja pyöristyvän, värisyttävän viiksiään ja piipittävän kimeästi.

”Ja katso, tässä se lukee.” Hetken aikaa Nyytin silmät näkivät vain viivoja, mutta joku virkahenkilö oli aikoinaan pitänyt tärkeänä ladata kaikkien lasten aivoihin kyvyn ymmärtää kirjaimia, vaikka eihän kukaan enää mitään kirjoittanut, kun kuviakin sai tehtyä niin helposti. ”Maisa Hiiri”, kiljaisivat harmaat aivosolut niin lujaa, että hän miltei hypähti pelästyksestä.

”Hyvä aloitus, otetaanpa jotain hieman vaikeampaa”. Toinen kirja oli hieman pienempi, mutta sen sivut olivat paljon ohkaisempia eikä sisäänmenoa ollut helpottamassa yhtään kuvaa. Kirjain kirjaimen perään, pelkältä aitaviidakolta se aluksi vaikutti, mutta pikkuhiljaa alkoivat käsitteet kirkastua ja sanat selkeytyä, aukesi avaruus apposen ammolleen, päähän pinttyi paljon puhetta ja pulinaa, symbioottisella soitannollaan säkenöivät sulokielen symbolit, lankesi lukija lennokkaasti loveen. Ei tarvittu monimutkaisia laitteita, ei edes kuvia tai ääniä, kun pitkään käyttämättä olleet kuvittelusolut alkoivat pyöriä ja rakentaa tarinoiden maailmaa tytön mielessä.

Kun sivut olivat loppuneet ja tyttö palasi tähän maailmaan, hän katsoi uusin silmin viimeistä kirjastonhoitajaa, taian ja ihmeiden universumin portinvartijaa, seikkailujen ja satujen shamaania, muinaistiedon haltijaa. Pienen ihmisen päähän kiteytyi tavoite, hänestäkin tulisi kirjastolainen, ikiaikaisten perinteiden jatkaja.

Ja katso, metallinen informaatikko näki tytön aikeen hänen kasvoistaan, kostuivat infrapunakamerat, valui öljyä tippa pitkin kylmää poskea. Kun Tuomaksen neuronit lakkaisivat vihdoin vuosituhantisen poljentonsa ja viimeinen takuupäivä umpeutuisi, ei työ olisi mennyt hukkaan, sillä hänellä olisi seuraaja, kirjavinkkauksen ja kokoelmatyön kuningatar. Sulaisi lopulta lumikin ja ihmiset uskaltautuisivat ulos ostosparatiiseista, mammonan ja kauppojen tyyssijoista, kävelisivät siltaa pitkin tiedon ja taidon lähteille, löytäisivät kadonneen kirjaston ja hiljentyisivät opusten ääreen. Kirjasto täyttyisi taas lapsista, nuorista, aikuisista, vanhuksista, ja vieri vieressä kävisivät neli- ja kaksijalkaiset, hiiret ja ihmiset, yhteisessä oleilutilassansa, toisessa kodissansa.

Ilmari

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.