Siivoamisen onnea vai tuskaa?

Näin syyssiivousten ja joulusiivouksen välimaastossa olen miettinyt siivoamisen syvintä olemusta. Miksi siivoamisen aloittaminen on niin vaikeaa? Miten tavarapaljous voi olla niin rasittavaa? Miten siivoamisen jälkeen kuitenkin on niin ihanan kevyt olo? Inhoan varsinkin aloittamista. Alkuun pääsemisen jälkeen siivoaminen itsessään on aina palkitsevaa, tulosta syntyy heti. Turhat tavarat voi heittää pois, joitakin tavaroita voi tarjota ystäville ja vanhat vaatteet voi aina lahjoittaa Pelastusarmeijaan.
Eri maissa pyörii tosi-TV-sarjoja, joissa autetaan ihmisiä pääsemään tavaran ylivallasta eroon. Siivoamiseen ja järjestelmällisyyteen opetetaan kaikenlaisissa oppaissa ja tv-ohjelmissa. Ihailen ihmisiä, jotka aina niin keväisin kuin syksyisin käyvät läpi vaatteensa. Minä kävin viimeksi vaatteeni läpi monta vuotta sitten ja nyt vaatteiden paljous latistaa jo ennakolta eikä itse vaatteiden läpikäymiseen riitä enää energiaa.
Siivotahan voi monella tavalla. Minulla on valitettavasti tapana keskittyä pikkuasioihin ja alkaa siivota esim. lipaston laatikoita tai järjestää DVD- ja CD-levyjä.
Paras tapa olisi siivota jälkensä heti saman tien, mutta usein iltaisin on niin väsynyt, että tavarat jää levälleen, vaikka muutaman tavaran laittaminen paikalleen veisi paljon vähemmän aikaa kuin koko kämpän siivoaminen.
Yksinasuvana ei tarvitse tai oikeastaan voi syyttää toista sotkuisuudesta. Voi vain katsoa peiliin ja syyttää itseään.
Näin joulusiivouksen kynnyksellä voi siivousintoa hakea esimerkiksi näistä kirjoista:
Helmet
Mareetta

Lukupiiriläinen bloggaa KUIN LINNUN KIRKAISU

Eivät ne linnut kirkuneet, eivät edes piipittäneet, olivat kuolleita, täytettyjä ja pölyisiä. Mutta paljon puhetta ne saivat aikaan – sekä kirjassa että lukupiirissämme tiistaina 6.10.2012, jossa kuukauden kirja oli Marja-Liisa Vartion Hänen olivat linnut.

Olin aiemmin syksyllä lukenut Helena Ruuskan kirjoittaman elämänkerran Marja-Liisa Vartio – kuin linnun kirkaisu. Se oli mielenkiintoinen, suosittelen. Johtuneeko Vartion kirjojen suosio tuoreesta elämänkerrasta, mutta huomasin, että kirjastosta en ehdi saada lukupiiriin valittua kirjaa ajoissa, joten ryhdyin soittelemaan ystäville ja sain kuin sainkin kirjan luettavakseni.

Kirja on ilmestynyt vuonna 1967, vuosi Vartion kuoleman jälkeen, ja sitä pidetään hänen pääteoksenaan. Ruustinnan ja Alman – emännän ja palvelijan – keskustelut ovat samoja muisteloita päivästä toiseen, he osaavat toistensa tarinat ulkoa ja korjaavat jos toinen muistaa väärin tai jättää jotain pois. Minun mielestäni kuin vanha aviopari, joka on jämähtänyt entiseen. Ruustinnan edesmenneen miehen, Birgerin lintukokoelma ja sen hoitaminen, pölyttäminen ja järjesteleminen sitoo heidät yhteen. Alma yrittää välillä irrottautua ja lähtee, mutta palaa aina takaisin.

Kirjassa on useita tasoja ja moni sanoi, että kirja pitäisi lukea uudelleen. Yksi lukupiirin anteja on kirjan kuin kirjan kohdalla se, että saa uusia näkökulmia lukemaansa ja huomaa, että ”ai noinkin sen voi ymmärtää”. Ja tiistaina oivalluksia ja uusia ajatuksia syntyi taas. Keskustelu oli vilkasta ja antoisaa.

Niin, hänen olivat linnut. Kenen hänen? Ruustinnan, Birgerin vai Birgerin enon (vai setäkö se oli) Onnin, jolta Birger oli linnut saanut.

Pirkko Reinimaa

Sydämellinen kiitos Pirkolle kirjoituksesta, lukupiirialustuksesta ja mahtavasta kirjallisuuskeskustelusta. Lukupiirikeskustelut ovat jo kehittyneet niin pitkälle, että television Runoraatikin kalpenee rinnalla.

Nautinnollisia lukuhetkiä kaamoshämärästä huolimatta toivottaa Satu

Marja-Liisa Vartion teoksethttp://www.savonlinna.fi/lehtonet/Vartion_proosa.htm
Marja-Liisa Vartion elämähttp://kirjasto.mikkeli.fi/node/1215
Kuin linnun kirkaisu – arvosteluhttp://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Suuri+ihmiskuvaaja+eli+kiihke%C3%A4sti/HS20120429SI1KU02bo5

Lukupiiriläinen bloggaa ELÄMÄÄ SOTA-AJAN SAKSASSA

”ELÄMÄÄ SOTA-AJAN SAKSASSA”
Meistä lukupiiriläisistä aina joku silloin tällöin johdattelee keskustelua ennalta valitusta kirjasta, vaikka lukupiirin vetäjä olisikin mukana. Tällä kertaa oli minun vuoroni. Kirjaksi olin valinnut saksalaisen Wibke Bruhnsin teoksen ”Isäni maa ; saksalaisen perheen tarina”.

Kesällä 2010 luin kirjan, ja se teki vahvan vaikutuksen muun muassa historiansa vuoksi. Teos kertoo perheen ja suvun elämästä aina 1700-1800-lukujen vaihteesta alkaen toiseen maailmansotaan päättyen.

Kiehtovaa on seurata tarinan kulkua 1. maailmansodan, 1920-luvun hyperinflaation ja natsien 1930-luvun nousun kautta. Kirjailijan isä osallistui Hitlerin vastaiseen salaliittoon ja tuomittiin kuolemaan hirttämällä elokuussa 1944.

Kukin lukupiiriläinen sai vuorollaan kertoa mielipiteensä ja kommenttinsa kirjasta sekä tekijästä, joka muuten oli 6-vuotias isänsä kuollessa. Kirja perustuu pitkälti perheen tarkkoihin päiväkirjoihin.

Jotkut lukupiiriläiset ihmettelivät, miten olin näin ”vaikean ” teoksen valinnut. Eräs sanoi, että aikoi lopettaa jo ensimmäisten sadan sivun kohdalla, toinen oli sitä mieltä, että viimeiset sata sivua olisivat riittäneet. Kirjassa on yli 400 sivua.

Useat myös kertoivat lukeneensä mielenkiinnolla Saksan 1930-luvun historian tapahtumista ja perheiden selviytymisestä sotien aikana. Kaikesta oli silloin pulaa, siviilejä pommitettiin, monet menettivät rakkaitaan sekä rintamalla että kotona.

Vilkas keskustelu jatkui sitten niin, että sanottavaa löytyi yli puolitoista tuntia. Välillä meidän keskusteluissa rönsyillään vähän aiheen ulkopuolellakin.

Lukupiiriämme vetää kirjastosta Satu Vähämaa, joka hankkii tietoja kirjoista ja kirjoittajista. Hän myös järjestää kokoontumistilan ja kahvit sinne. Ilman Satua emme kyllä selviäisi, vaikka jonkun kerran joku piiriläisistä johdatteleekin puhetta, kuten allekirjoittanut tällä kertaa .

Monet meistä, minä mukaan lukien, ovat sitä mieltä, että ilman lukupiiriä jäisi moneen kirjaan ja kirjailijaan tutustumatta.

Lukupiiriterveiset kirjoitti tiistaipiiristä EERO!

Lämpimät kiitokset Eerolle hienosta kirjoituksesta ja kauniista sanoista lähettää Satu!