Lukupiiriläinen bloggaa LEHTIÄ SYKSYN ARKISTOSTA

bo4
Tiistain lukupiirissä 19.2. käsittelimme Bo Carpelanin kirjaa Lehtiä syksyn arkistosta, Tomas Skarfeltin muistiinpanoja (suom. Caj Westerberg). Kirja ilmestyi postuumisti 2011, samana vuonna kuin Carpelan kuoli. Carpelan ja Rikhardinkadun kirjasto liittyvät kiinteästi omaan lapsuuteeni, jolloin kävin viikottain silloisessa pääkirjastossa. Kirjaston kauniit lukusalit tulivat myöhemmin tutuiksi lukiessani tentteihin. Kirjasto oli Carpelanin työpaikka kymmeniä vuosia. Hän toimi myös kirjaston apulaisjohtajana v.1964-1980.

Lehtiä, siis arkistolehtiä, syksyn arkistossa on 101 kappaletta ja niistä välittyvät vanhenevan miehen, hänen kuolemaan valmistautuvan vanhan äitinsä sekä viisivuotiaan pojan näkökulmasta ajatuksia mm.sairastamisesta, vanhuudesta, kuolemasta, unista, luonnosta ja arjen ihmeellisyyksistä. Syksyn merkit luonnossa kulkevat rinnan elämän syksyn kanssa.

Tekstissä esiintyy usein sana odradek, Kafkan romaanista ”Perheenisän huoli”. Mitä se milloinkin symboloi tässä kirjassa jää lukijan ratkaistavaksi.

Lukupiiriläisten mielestä kirja on kaunis ja haikea, jopa surullinen. Kaikesta huolimatta elämä jatkuu. Siitä esimerkkinä kirjan viimeinen kappale, jossa lyhty heiluu iloisesti pikkupojan kädessä kun tämä juoksee sisälle lämpimään, pois marraskuun pimeästä. Teksti ei avaudu aivan helposti vaan vaatii syventymistä, hidasta lukemista. Se on runollista , aforisminkaltaista proosaa, jota ymmärtää helpommin ääneen luettuna. ”Ajatuksia, jotka läikkyvät kuin kristallit.”

Totesimme, että lukijalta edellytetään elämänkokemusta, jotta hän saisi tekstistä mahdollisimman paljon irti. Keskustelimme hetken myös käännöksestä ja kirjallisuuden kääntämisestä yleensä. Miten kääntäjä tulkitsee kirjailijan itsensä keksimiä sanontoja? Mihin ratkaisuun kääntäjä päätyy kun täysin vastaavaa sanaa tai ilmaisua ei löydy kohdekielestä? Olisipa mukavaa saada joskus kääntäjä vierailemaan lukupiirissä!

Lena Andersén

linkki: Ylioppilaslehti 18.5.2006 ”Mitä olen oppinut : Bo Carpelan” http://ylioppilaslehti.fi/2006/05/mita-olen-oppinut-bo-carpelan/

Mika Waltari: Surun ja ilon kaupunki

Waltari
”Junan vauhti hidastuu. Vaunujen lamput ovat kenenkään huomaamatta sammuneet, niin valoisaa on jo. Mahtava ratapiha satoine raiteineen, jättiläismäisine kivihiiliaitauksineen ja varastohuoneriveineen, vierivine ja pysähtyneine tavarajunineen, liukuu hitaasti ohitse.”

Helmikuun torstaipiirin lukupiirikirjana toimi Waltarin kirjailijauran alkupään helmi, Surun ja ilon kaupunki. Romaani vei meidät 1930-luvun Helsinkiin, jossa tarinan hahmojen elämänlangat kietoutuvat yhteen erään keväisen vuorokauden ajaksi.

Suhteessa tammikuussa lukemaamme Steinbeckiin oli tämä teos tyyliltään aivan erilainen. Yhteistä kirjoille on lama-ajan tematiikka ja yhteisöllisyyden tai sen puutteen kuvaus, mutta siihen ne yhtymäkohdat sitten jäävätkin. Waltarin teos on vakavamielinen ja huumoria siinä ei ole nimeksikään. Kirja oli kuitenkin vaikuttava ja sen luettuani kysyin itseltäni, miksen lue Waltaria useammin.

Tarina on verrattain lyhyt, mutta siihen mahtuu kaikki se, mikä on merkityksellistä elämässä. Kerronta vie eteenpäin ja lukijan on pakko saada tietää, miten hahmoille käy. Joukkoon mahtuu kovaonninen maamies, omaa tietään etsivä nuorukainen, luokkaeroja vastaan kapinoiva nuoripari, kuolemaa odottava vanha rouva ja omatuntonsa kanssa kamppaileva itseriittoinen yritysjohtaja. Jokainen tarina on erilainen, mutta taistelulta ei välty yksikään. Kirjan rakenne tukee teoksen sanomaa, jokainen tarina on osa suurempaa kokonaisuutta, yksilö osa jotain isompaa. Ilo ja suru vaihtelevat, junat tulevat ja menevät, mutta yhtä kaikki elämä jatkuu. Siinä on jotain hyvin lohdullista.

Kirjan ilmestyessä vuonna 1936 Toinen maailmansota odotti aivan nurkan takana, mutta tuskin Waltarikaan aavisti kirjaa kirjoittaessaan mitä tuleman piti. Tarinaa leimaa kuitenkin tietynlainen painostavuus, ihmiset ovat tyytymättömiä ja tunnelma on odottava. Maailma on liikkeessä ja koko ajan tapahtuu. Koneromantiikka ja urbaanin kaupunkikuvan ihannointi kuuluvat olennaisesti vuosisadan alkupuolen kirjallisuuteen ja teos asettuukin Waltarin uralla aikaan, jolloin kirjailija kuului Tulenkantajien kirjailijaryhmittymään.

Kirja jakoi lukupiiriläisten mielipiteet, mutta kouluarvosanaksi lukukokemukselle annettiin lähes kiitettävä. Tästä on hyvä jatkaa, kevättä kohti.

Lisää Waltarin Helsingistä:

http://www.hel2.fi/kaumuseo/waltari/index.html

Mari

Barbapapojen lumous

perheLL
En muista enää ihan tarkkaan milloin kuulin ihan ensimmäisen kerran barbapapoista. Rahaa ei ollut, joten Barbapapa-kirjat lainattiin kirjastosta. Sen kuitenkin muistan, että kirjat kuuluivat olennaisena osana lapsuuteeni. Yksi ensimmäisistä konkreettisista muistoista on joskus 70-luvulla Ranskasta ostettu Barbapapa-sarjakuva. Se oli hieno ja niitä ei saanut Suomesta.
Uudestaan aloin lukea Barbapapa-kirjoja 2000-luvun alussa kummipojilleni ja katsoimme Saksan RTL-kanavalta nauhoittamiani piirrettyjä saksankielisiä piirrettyjä barbapapatarinoita. Kielellä ei kuitenkaan ollut mitään väliä, koska piirretyt tarinat ymmärsi ilman kerrontaakin. Huomasin barbapapojen lumon jatkuvan edelleen ja myös uusi sukupolvi innostuu vanhoista ehkä vähän naiiveistakin tarinoista.
Annette Tison ja Talus Taylor loivat Barbapapa-hahmon 1970-luvulla. Nimi Barbapapa on muunnelma ranskankielisestä hattaraa tarkoittavasta sanasta barbe à papa (suoraan käännettynä se tarkoittaa isän partaa). Marraskuussa 2011 luin ruotsinkielisestä Expressen-lehdestä Karin Sörbringin kirjoittaman artikkelin Barbapapa-hahmon synnystä.
TisonTaulu
Toisiinsa rakastuneet Tison ja Taylor istuivat 1960-luvulla pariisilaisessa kahvilassa ja luonnostelivat ensimmäiset versiot barbapapoista valkoiselle liinalle. Tarkoituksena oli luoda hahmo, jonka piirtäminen olisi helppoa lapsille. Tison ja Taylor kuuluivat ympäristötietoiseen vihreään aaltoon, joka pyyhkäisi Euroopan yli. 1970-luvun vallankumouksellisen hengen mukaan barbapapatkin pystyivät kaikkeen. Ensimmäinen Barbapapa-kirja ilmestyi jo vuonna 1970 ja siitä tuli heti menestys Ranskassa, Yhdysvalloissa ja Englannissa. Kirjoissa käsiteltiin tärkeitä asioita kuten ympäristöä, eläinten oikeuksia ja sitä kuinka meidän pitäisi kohdella toisiamme. Artikkelissa kirjallisuudentutkija Åsa Warnqvistin kertoo pitkän menestyksen syyksi nimenomaan sen, että barbapapat voivat muuttaa muotoaan. Se on hänen mielestään nerokas idea ja olen aivan samaa mieltä hänen kanssaan.
Viime vuosina barbapapoista on tehty kaikenlaisia oheistuotteita: astioita, kirjoitustarvikkeita, laatikoita, peltipurkkeja, vuodevaatteita, lasten vaatteita, pehmoeläimiä, muovihahmoja ja viimeisimpänä törmäsin barbapapoihin Pariisissa Galeries Lafayetten ruokaosastolla, jossa myynnissä oli kahta erilaista Barbapapa-siirappia, mustaa cola-siraappia ja keltaista banaani-siirappia Barbapapan muotoisissa pulloissa.
Toivottavasti barbapapoille ei kuitenkaan käy kuten Tove Janssonin muumeille, joista on tullut tuotteita ja rahasampoja, ja näin alkuperäinen muumipappa on kadonnut jonnekin kaupallisuuden taakse. Toivonkin, että barbapapojen oikeuksista pidetään parempaa huolta. Toinen Barbapapa-hahmon luojista Talus Taylor kertoo Expressenissä olleensa kauhuissaan, kun kuuli, että tukholmalaisessa liikkeessä Barbapapa-lamppu maksaa reilut 100 euroa. Omien sanojensa mukaan hän ei ole koskaan ollut kiinnostunut oheistuotteista vaan haluaa, että lapset lukisivat kirjoja ja katsoisivat filmejä. Ainoa asia, josta Taylor on erityisesti pitänyt huolta, on oheistuotteiden turvallisuus. Ranskan televisio omistaa puolet Barbapapa-oikeuksista ja haluaa Taylorin mukaan tietenkin taloudellista menestystä.
Kaikista Barbapapa-kirjoista suosikkejani ovat alkuperäiset neljä 70-luvulla julkaistua Barbapapa-kirjaa. Uusia kirjoja julkaistiin paljon 2000-luvun alussa, niistä monet olivat ns. opetuskirjoja, joissa opetetaan kirjaimia, numeroita tai kerrotaan avaruudesta ja kaukaisista maista. Uusia Barbapapa-tarinoita ei luultavasti enää julkaista, koska kirjat kirjoittanut Annette Tison kuoli vuonna 2010.

Barbapapalasten nimet vaihtelevat osittain eri maissa:
Suomessa ne ovat urheilusta kiinnostunut Barbapaavo (punainen), eläimistä kiinnostunut Barbapoju (keltainen), tieteistä kiinnostunut Barbapinko (sininen), musiikista kiinnostunut Barbalala (vihreä), kauneudesta kiinnostunut Barbapupu (violetti), kirjoista kiinnostunut Barbatipu (oranssi) ja taiteista kiinnostunut Barbapörrö (musta).
Ruotsissa Barbastark (punainen), Barbazoo (keltainen), Barbaflink (sininen), Barbalala (vihreä), Barbafin (violetti), Barbabok (oranssi) ja Barbaskön (musta).
Ranskassa Barbidur (punainen), Barbidou (keltainen), Barbibul (sininen), Barbalala (vihreä), Barbabelle (violetti), Barbotine (oranssi) ja Barbouille (musta)
Saksassa (Barbawum), Barbakus (keltainen), Barbarix (sininen), Barbalala (vihreä), Barbabella (violetti), Barbaletta (oranssi) ja Barbabo (musta).
Viime syksynä kävin työväenopiston keramiikkakurssilla ja olin usean vuoden jälkeen kyllästynyt dreijaamaan ja tekemään erilaisia kuppeja ja kulhoja. Työkaverini kanssa olimme Barbapapa-faneja ja sain hölmön idean tehdä savesta näitä Barbapapa-hahmoja. Viimeisellä tunnilla ennen kurssin päättymistä lasitin hahmot nopeasti ja nyt tammikuussa sain hakea aikaansaannokseni. Tulos oli minusta erinomainen. Värit eivät pidä yhtä alkuperäisten värien kanssa, mutta hahmoista tuli sympaattisia olioita, joita kaveritkin ovat kehuneet.
keraLL

Kirjastolaisena mieleen tuli tietenkin heti tehdä näyttely lastenosastolle kaikesta Barbapapa-tavarasta, jota vuosien varrella on kertynyt nurkkiin. Nyt näyttely on valmistumassa hiihtolomaviikolle.
Barbapapa-kirjoja Helmet-kirjastoissa:
http://haku.helmet.fi/iii/encore/search?formids=target&suite=def&reservedids=lang%2Csuite&submitmode=&submitname=&lang=fin&target=barbapapa
Lähteet
Filter
http://magasinetfilter.se/magasin/2012/14/har-barbaradikal-blivit-barbakrosus
Expressen
http://www.expressen.se/nyheter/dokument/karlekssagan-bakom-den-rosa-klumpen/

Toisen ja kolmannen lukukerran taika

pariisissa
En yleensä palaa kertaalleen lukemaani kirjaan muutamia nostalgisia retkiä lapsuuden ja nuoruuden kirjamaailmaan lukuun ottamatta. Aika vain ei riitä edes kiinnostavimpien uutuuksien yhteen
lukukertaan.

Mutta aina ei kertaukselta voi välttyä. Lukupiirin vetovuoro vei Doris Lessingin Kesä ennen pimeää ja Anita Brooknerin Päivät Pariisissa useamman lukukerran testiin.

Molemmat kirjat olivat aikoinaan, kun tutustuin niihin, lähes taianomaisia lukukokemuksia.
Tarinat veivät ensi lehdiltä lähtien intensiivisesti mukanaan. Yhtään epäröimättä kuittasimme
kollegan kanssa Lessingin Kesä ennen pimeää maailman parhaaksi kirjaksi. Päivät Pariisissa
kuului ehdottomasti kirjojen sarjaan, joita lukiessa huolestuneena tarkkailee jäljellä olevien sivujen
hupenevaa määrää.

Toista lukukertaa lähes parikymmentä vuotta myöhemmin odotin pelon sekaisin tuntein. Haihtuuko lumous? Laimeneeko lukukokemus? Niin kävi, mutta tapahtui muutakin.

Toinen lukukerta paljasti piinallisesti Päivät Pariisissa -kirjan puutteet: alun nihkeyden ja kielen kan-keuden. Olin lukijana suorastaan vaivaantunut. Alkukankeuden jälkeen taitavasti kerrotun
tarinan vanha imu alkoi kuitenkin taas toimia.

Lessingin Kesä ennen pimeää -kirjan alkuosa oli muistini mukaan huikean jännittävä. Nyt tarinan alkuosa vaikutti juonen kannalta tarpeettomalta harharetkeltä ja kirjan päiväkirjamainen tyyli
paikoin rasittavalta jaaritukselta.
lessing

Mutta toinen lukukerta toi selvästi esiin sen, mikä tarinassa on ajatonta ja yleismaailmallista.
Vaikka kirjan keskiössä on naisen aseman tarkastelu, sanoma kohoaa ajankuvan ylittävälle,
yleisinhimilliselle tasolle, jossa lukija voi tarkastella itseään ja suhdettaan ympäröivään maailmaan. Lisäksi sain kirkkaan oivalluksen kirjailijan tyylistä.

Kolmannella lukukerralla paneuduin perusteellisesti Brooknerin Päivät Pariisissa –kirjaan.
Aloin erottaa vivahteita, joita aiemmin en ollut huomannut. Tarina avautui uusiin ulottuvuuksiin.
Kirjan henkilöiden mielenliikkeet ja kokemusten monisyisyys näkyivät kirkkaan syvällisesti.
Herkkävireinen tyyli kosketti. Lumous syttyi uudelleen.

Alan ymmärtää niitä, jotka kahlaavat läpi Waltarin Sinuhen kerran vuodessa tai tarttuvat
pelottomasti Joycen Odysseukseen neljännen kerran. Kirjan huikea sivumääräkään ei ole este,
jos on jäänyt koukkuun uudelleen lukemisen rikastuttavaan kokemukseen.

Leena K
Doris Lessing Kesä ennen pimeää, Kirjayhtymä, 1974.
http://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/kauno%253Aateos_6858Brookner, Anita: Päivät Pariisissa, Otava, 1998
http://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/kauno%253Aateos_10758