Kauden viimeinen lukupiiri ja Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta

Kuva

On vuosi 1957 ja eräs ajanjakso on juuri päättynyt englantilaisen kartanon, Darlington Hallin, historiassa. Lordi Darlington on kuollut ja tila on siirtynyt uuden omistajan nimiin. Talossa pitkään palvellut periaatteen mies, hovimestari Stevens, joutuu totuttelemaan uusiin olosuhteisiin. Tuore isäntä amerikkalainen Hra. Farraday on suonut hänelle lyhyen loman, jonka aikana Stevens tutustuu Englannin maaseutuun ja käy visiitillä entisen työtoverinsa, taloudenhoitaja Kentonin luona. Matkan aikana mies pohtii mennyttä elämäänsä ja suuntaa katseensa varovaisesti tulevaisuuteen.

Stevens, jonka näkökulmasta tarina kerrotaan, on eräänlainen tarkkailija sekä työssään että yksityiselämässään. Hän on ehdottoman ammattimainen yläluokan hovimestari, jolle työ on kunnia-asia. Stevensin mielestä hovimestarin tärkein tehtävä on palvella isäntäänsä lojaalisti. Stevens antaakin Darlington Hallille koko elämänsä ikinä kyseenalaistamatta omaa paikkaansa vallitsevassa järjestyksessä. Vaikutusvaltaisen lordin hovimestarina hän seuraa sivusta suurien poliittisten päätösten syntymistä ja osaltaan myötävaikuttaa lordin moitteettomaan julkisivuun. Vaikka myöhemmin käy ilmi, että lordi epäonnistuu poliittisessa tehtävässään, ei Stevens koskaan tuomitse.

Nti. Kentonilla, joka kuuluu myös kartanon henkilökuntaan, on erityinen suhde Stevensiin. Henkilöt käyvät aluksi valtataistelua, mutta saavuttavat lopulta molemminpuolisen kunnioituksen. Stevensin asiallisuus ja ammattimaisuus näkyvät kuitenkin teoksessa kautta linjan eikä fasadi rakoile tunneasioissakaan. Vihjailut Stevensin ja Kentonin jakamasta romanttisesta kiinnostuksesta ovat niin hienovaraisia, että lukija epäilee viimeiseen asti kuvittelevansa kaiken. Antaako ammatillisesta etiikastaan joustamaton Stevens onnen lipua ohitseen?

Teos on tyylillisesti vähäeläinen, mutta kuitenkin tiiviisti otteessaan pitävä. Juonenkäänteet ovat niukkoja, mutta rivien välissä tapahtuu sitäkin enemmän. Kirja kuvaa kiintoisasti hovimestarin ammattia, johon tuntuu pätevän vahvasti kunnian ja velvollisuuden käsitteet. Stevensonin periaatteellisuus on paikoin ihailtavaa, mutta kummeksuttavaa kun se johtaa työn asettamiseen kaiken muun edelle. Tämäntyyppinen uhrautuvuus tuntuu nykymaailmassa hullulta. Piiriläiset ja minä pidimme kuitenkin teoksen verkkaisuudesta, pohtivasta luonteesta ja teoksen kulttuurihistoriallisesta annista. Olimme yhtä mieltä siitä, että Pitkän päivän ilta oli kaikin puolin antoisa lukukokemus.

Torstain lukupiiri jää nyt kesätauolle, mutta palaa jälleen elokuussa. Syksy tuo mukanaan muutamia muutoksia, joista suurin on lukupiirin siirtyminen keskiviikkoiltaan. Tapaamme ensimmäisen kerran jo elokuun puolella ja pidämme joulukuun kokonaan taukoa.

Piiri toivottaa uudet osallistujat lämpimästi mukaan! Elokuun lukupiirikirjana toimii Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin. Lukupiiristä ja kirjallisuudesta voit tiedustella tarkemmin lukupiirin vetäjiltä Itäkeskuksen kirjastosta.

Hyvää kesää, nähdään syksyllä!

/Mari

Arosusi ja huumori

arosusi

Huhtikuussa torstain lukupiirissä käsittelyssä oli maailmankirjallisuuden luetuimpiin klassikoihin kuuluva Herman Hessen Arosusi. Se on ilmestynyt 1927.

Arosusi on vahvasti omaelämäkerrallinen. Se kertoo yksinäisen ja juurettoman päähenkilön Harri Hallerin sisäisestä kriisistä vietin ja hengen ristitulessa. Kuten monissa Hessen kirjoissa Arosudessakin keskiössä on pyrkimys ihmisen olemuksen syvempään ymmärrykseen.

Juoni perustuu lähes kokonaan päähenkilön mielen sisäisiin tapahtumiin, hänen ajatuksiinsa, käsityksiinsä ja tilityksiinsä.

Jos Hessen teoksia on jostain arvosteltu, niin huumorin puutteesta. Keventävää komiikkaa ei Arosuden tarinastakaan löydy. Sen perussävy on ahdistava.

Päädyimme kuitenkin keskustelemaan huumorista, koska sillä on ratkaiseva merkitys päähenkilön sisäisestä kriisistä selviytymisessä.

Huumorin eheyttävän voiman sanansaattajia ovat kuolemattomat, Goethe ja Mozart, Arosuden ihannoimat suuret taiteilijat. Samaiset henkilöt, jotka alussa olivat syypäitä hänen sielunkriisiinsä.

Fiksoituminen ihanteisiin ja korkeaan taiteeseen olivat tehneet Arosudesta yksinäisen ja suvaitsemattoman, kaikkea tavanomaista halveksivan ääri-ihmisen. Hänen tinkimättömyytensä ja ailahteleva mielenlaatunsa olivat ajaneet hänet yhä syvenevään kriisiin, jonka päässä häämötti kaikesta luopuminen. Harri Hallerilla ei ollut enää mitään syytä elää, kunnes hän joutui, salaperäisen Maagisen teatterin pyöritykseen.

Kuolemattomien ideat välittyvät unissa ja näyissä samalla kun Arosuden psyyken tiedostamaton puoli herää Maagisen teatterin lähes surrealistisissa elämännäytöksissä, joissa hänellä on oma roolinsa.

Kuolemattomien ohjauksessa Arosusi kokee mutkikkaiden ja osin psykedeelisten kokemusten kautta psyykensä pimeät hallitsemattomat puolet osaksi itseään. Hän oppii jotenkuten yhdistämään ihmisen ja suden itsessään.

Kuolemattomien viesti on selkeä: huumori ja avartuminen ovat tie olemassaoloon ja onneen. Turhantärkeydestä luopuminen, tietynlainen kepeys ja itselle nauramisen kyky auttavat hyväksymään ristiriidan, joka vallitsee vääjäämättömästi ihanteiden ja todellisuuden välillä. Kirja on vahva lukukokemus. On vaikea tietää, mikä on totta ja mikä fantasiaa. Moniulotteinen ja arvoituksellinen tarina jää askarruttamaan pitkäksi aikaa lukijan mieltä.

Leena K

Lukupiiriläinen bloggaa / Alice Munro : Kerjäläistyttö

 

”KUKA SINÄ OIKEIN LUULET OLEVASI?”

Tiistain lukupiirin toukokuun kirjaksi olimme valinneet vuonna 2013 Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaneen Alice Munron teoksen Kerjäläistyttö. Kirja on julkaistu vuonna 1978 ja suomennettu vuonna 1985. Vaikka kanadalainen Munro on maineikas kirjailija, oli hänen tuotantonsa useimmille lukupiiriläisille tuntematonta.

munro

 

Kirjan alkuperäinen nimi, ”Kuka sinä oikein luulet olevasi”, toistuu usein tekstissä ja kuvaa päähenkilö Rosen epävarmuutta. Lukija pohtii koko kirjan läpi, mitä Rose elämältään oikeastaan haluaa.

Rose on lähtöisin köyhistä oloista, mutta hän on älykäs ja taiteellisesti lahjakas tyttö. Hän tuntuu etsivän koko elämänsä jotain, mutta ei tiedä itsekään mitä. Äitipuoli Flo, toisaalta huolehtivainen ja ystävällinen, saattaa yhtäkkiä läimäyttää tyttöä. Isänkin kuritustoimet ovat karmeita. Lisäksi Rose on koulukiusattu. Nämä olivat Rosen elämän lähtökohdat.

Kuinka kauan ihminen kantaa mukanaan muistoja kaukaisesta lapsuudesta? Jäävätkö epämieluisat asiat syvemmin mieleen? Häviääkö häpeä köyhyydestä ja alemmuudentunteesta? Onko unohtaminen ylipäänsä mahdollista? Rose ei koskaan unohtanut olevansa ”kerjäläistyttö”, vaan käytti sitä hyväkseen.

Vähävaraisuutta peittelevä Rosen äitipuoli Flo, koetti kohentaa kotia hankkimalla muoviliinan ja muovijoutsenen ruokapöytään, kun Rosen varakas sulhanen Patrick tuli ensimmäisen kerran vierailulle.

Vaikka Rose menestyi televisiossa juontajana ja joskus näyttelijänä teattereissa, juurettomuus vaikutti kaikkiin elämän ratkaisuihin. Vaihtuvat miessuhteet, vaikea suhde tyttäreen Annaan ja velipuoleen Brianiin ja vimmainen asuinpaikkojen muuttaminen, olivat tyypillisiä Roselle. Vaikka äitipuolen ja Rosen suhde ei aina ollut lämmin, Rose huolehti sairaan ja vanhan Flon hoidosta tämän viimeisinä elinkuukausina. Flo oli Rosen varhaisin ja pitkäaikaisin ihmissuhde ja siksi erittäin tärkeä.

Kirjailijan loistava tyyli ja suomentaja Kristiina Rikmanin erinomainen, Munron tekstin täydellinen hallitseminen, tekivät lukukokemuksesta erittäin miellyttävän. Lukupiirin jäsenet pitivät kirjasta ja se viritti vilkkaan keskustelun sisältönsä monikerroksisuuden, syy- ja seuraussuhteiden ja tavallisten ihmisten elämän kuvauksena.

munro1

 

 

Kiitos kirjailijalle! Kiitos lukupiirille! Olen uusi Munron ihailija, kuten ilmeisesti moni tiistain lukupiiriläinen!

Anna-Liisa Orama

 

 

 

 

 

 

Erikoiskirjastonhoitajan mietteitä osa 7

suutelu

Kirjastossa on monia kysyttyjä kokoelmia, yksi näistä kysytyistä ja paljon lainatuista kokoelmista on matkaoppaat. Samalla kun etsii asiakkaille kirjoja toivotuista matkakohteista, syttyy ainakin minuun kaukokaipuu. Ja useimmiten mieli tekee lähteä Pariisiin. Pariisi on SE matkakohde minulle. Toukokuussa toive vihdoinkin taas toteutuu.

Olen käynyt Pariisissa yli 30 kertaa. Ihan tarkkaa määrää en tiedä itsekään. Ensimmäisen kerran olin Pariisissa äidin mahassa vuonna 1969, sen jälkeen alle vuoden ikäisenä ja sittemmin parinkymmenen vuoden ajan melkein joka kesä.

hattu

Kesälomalle lähdettiin aina sätkällä (rättisitikalla), johon meidän nelihenkinen perhe plus kuukauden matkatavarat: teltta, retkipöytä, retkituolit, makuupussit, keitin, astiat ja kaikkien vaatteet pakattiin. Minun ja siskoni mielestä Pariisissa piti käydä joka kerta. Matkan varsinainen kohde saattoi olla vaikka Budapest, mutta Pariisi oli meidän mielestä aina matkan varrella. Nyt myöhemmin olen kartasta huomannut, ettei se tainnut aina olla ihan niin.

joujou

Viime kerrat olen ollut Pariisissa sellaisten ystävien kanssa, jotka eivät ole aiemmin käyneet Pariisissa. Absurdein näistä matkoista oli Berliinistä bussilla tehty n. kolmen päivän matka. Perillä ehdimme olla n. kaksi päivää ja sinä aikana näytin Pariisin nähtävyydet ystävälleni. Täytyy myöntää, että useimmissa paikoissa kävimme vain ulkopuolella ja jatkoimme kiireesti matkaa seuraavaan nähtävyyteen. Jälkeenpäin olemme nauraneet matkalle ja ystäväni onkin todennut, että ei hänellä ole oikein minkäänlaista kokonaiskuvaa Pariisista.

louvre

Matkan onnistumisen edellytys on hyvissä matkavalmisteluissa. Matemaatikkoisäni kartoitti muutama vuosi sitten ennen yhteistä matkaamme minulta ja äidiltäni pistetaulukolla 1 – 5 missä kohteissa erityisesti haluaisimme käydä. Nyt olen sanonut ystävälleni, että hän saa esittää toiveita ja yritän mahdollisuuksieni mukaan täyttää ne. Minulle riittää oikeastaan vain se, että pääsen ylipäänsä Pariisiin ja siellä ehkä muutamaan suosikkilevykauppaan: FNAC ja Virgin Megastore, ja yhteen käytettyjen cd- ja dvd-levyjen kauppaan Latinalaiskorttelissa, niin ja tietenkin syömään Chartier-ravintolaan. Nyt toukokuussa aikaa perillä on noin kolmisen päivää to – su. Toiveena on matkaseuralla – ja niin minullakin – että aikaa jäisi myös kahvittelulle, ihmisten pällistelylle ja juttelulle…

ruuhka

Vuonna 1997 olin isoäitini kanssa Pariisissa samaan aikaan, kun Diana kuoli auto-onnettomuudessa. Se oli iso asia, joka jäi mieleen ja Alma-sillan vieressä oleva tunneli ja sen yläpuolella oleva ranskalais-amerikkalaisen ystävyyden merkkinä Herald Tribune –lehden Pariisille lahjoittama Flamme de la Liberté (vapauden liekki), jonka Dianan ihailijat ovat omineet prinsessan muistomerkiksi. Täytyy myöntää, että patsaasta on tullut yksi must, joka on pitänyt joka lomalla sen jälkeen käydä katsomassa.

diana

Pariisi on valon kaupunki ja täytyykin todeta, että kaupungin valo on aivan erityinen… ihan erilainen kuin esim. Helsingissä. Se on sekoitus savusumua ja jotain muuta ehkä pölyä… Tuloksena on harmaasinisävyinen valo, jonka ansiosta Pariisin kuvat ovat aina kauniin utuisen sinisiä.

paris

Eiffel-tornin avaamisesta tuli maaliskuun lopulla kuluneeksi 125 vuotta. Monilta Pariisin matkoilta on erilaista torniin sekä Pariisiin liittyvää materiaalia tarttunut mukaan. Niinpä Itäkeskuksen kirjastossa järjestetään Pariisiin Eiffel-torniin ja Ranskaan liittyvä näyttely touko-kesäkuussa.

eif4

Mareetta

Kuvat Kajo ja Mareetta Haapalainen

Pariisia käsitteleviä matkakirjoja löytyy tästä linkistä

http://haku.helmet.fi/iii/encore/search?formids=target&suite=def&reservedids=lang%2Csuite&submitmode=&submitname=&lang=fin&target=pariisi+matkaoppaat&target=Hae

Pariisia ja taidetta käsitteleviä kirjoja löytyy tästä linkistä

http://haku.helmet.fi/iii/encore/search?formids=target&suite=def&reservedids=lang%2Csuite&submitmode=&submitname=&lang=fin&target=pariisi+taide&target=Hae

 

Lukupiiriläinen bloggaa /Mitch Albom : Tiistaisin Morrien luona

”KAIKKEIN TÄRKEINTÄ ON RAKKAUS”

Huhtikuussa luimme tiistain lukupiirissä Mitch Albomin kirjan Tiistaisin Morrien luona. Kirja on ilmestynyt 1997 ja sen on suomentanut Raija Viitanen.

morrien

Mitch Albom kertoo kirjassa koskettavan tositarinan hänen ja sosiologian professori Morrie Schwartzin ystävyydestä. Ystävyys alkoi jo Mitchin yliopistoaikana ja jatkui taas 16 vuoden tauon jälkeen Morrien kuolemaan asti. Morrie sairasti vakavaa ALS:ia (liikehermojen rappeutuma-sairautta) ja hänen elinaikansa oli käymässä vähiin. He tapasivat aina tiistaisin, koska olivat ”tiistai-ihmisiä”.

Tapaamisen aikana he keskustelivat elämisen ja kuolemisen taidosta. Morrie teki kuolemisesta projektin ja itsestään esimerkin, jonka kautta muillakin oli mahdollisuus käsitellä vaikeita aiheita. Toimittajan koulutuksen saanut Mitch teki projektista ”tutkielman”. Hautajaisista tuli päättäjäiset.

Kuoleman lähestyminen vei keskustelut perimmäisiin asioihin ja myös Mitchin maailmankatsomus muuttui. Kuoleman läheisyys sai myös muistamaan sen, mistä ihmisyydessä todella on kysymys. Sairaudesta johtuvien epämiellyttävyyksien yläpuolelle kirjassa nousee ystävyys, kumppanuus ja lähimmäisenrakkaus.

Lukupiiriläisten mielestä kirja oli ajatuksia herättävä ja koskettava. Se kertoo elämästä vaikka siinä onkin kyse kuolemasta. Kirjan sivuilta voi löytää paljon ajattomia ja kestäviä elämänohjeita. Tässä tarinassa kuolema on riisuttu mystiikan verhosta. Lukupiiristä tuli myös sellainen mielipide, että kirja oli vain ALS-taudin kuvausta ja että elämäntaitokirjoja on jo kirjoitettu tarpeeksi. Kirjassa kuitenkin tulee todistetuksi se, että kaikkein tärkeintä elämässä on rakkaus.

albom

Mitch Albom

Tiistaisin Morrien luona -kirjasta on tehty samanniminen TV-elokuva. Elokuvassa Mitch Albomia näyttelee Hank Azaria ja Morrie Schwartzia Jack Lemmon. Elokuvan on tuottanut Oprah Winfrey. Elokuva voitti neljä Emmy palkintoa.

Maija Leinonen