Lukupiiriläinen bloggaa : Totuusko tarua ihmeellisempää? Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet

Tolstoi, Puskin, Dostojevski, Gogol, Tsehov ja vielä Pasternak ja Solzenitsin… Siinä lista venäjänkielisistä kirjailijoista, joiden teoksia olen lukenut.Huhtikuun lukupiirissä lista täydentyi kun yhdessä tutustuimme venäläiseen nykykirjailijaan Ljudmila Ulitskajaan. Ulitskaja on kansainvälisesti palkittu moskovalainen, vuonna 1943 syntynyt kirjailija, joka on koulutukseltaan perinnöllisyystieteilijä. Hän julkaisi ensimmäisen teoksensa vasta 50-vuotiaana. Hänen teoksiaan on käännetty kymmenille kielille. Vuonna 2015 Ulitskaja vieraili Helsingin kirjamessuilla.”Naisten valheet” koostuu kuudesta lyhyehköstä kertomuksesta, joissa Zenja on kuuntelijana tai toimijana erilaisissa naiskohtaloissa. Valehtelijat keksivät tarinoita tai hätävalheita kuka abortoiduista lapsistaan kuka rakastajistaan, kuka veljestään tai kirjoittamistaan runoista. Lukija tietää, että jossakin tulee valhe vastaan, mutta häkeltyy tai jopa järkyttyy kun se sitten paljastuu.

Kirjan esipuheessa Ulitskaja sanoo naisista:” He valehtelevat ohimennen, sattumoisin, päämäärättä, intohimoisesti, odottamatta, vähä vähältä juttujaan paisutellen, epäjohdonmukaisesti, epätoivoisesti tai täysin ilman syytä…”

Pidimme kirjasta, sen mehevästä kielestä ja sen venäläisyydestä. Syntyi vilkas keskustelu valehtelusta. Miksi valehdellaan? Voiko valehtelijaan luottaa? Kuinka paljon itse valehtelemme? Mikä on valetta? Mikä on totuus? Totuuden ja valheen raja on kuin veteen piirretty viiva.

Taas käteemme osui kirja, jota ei itse olisi osannut poimia kirjaston hyllyiltä. Kiitos Sadulle kirjavalinnasta ja kiitos lukupiiriläisille antoisasta keskustelusta.

P.S. Ljudmila Ulitskajan toinen etunimi on Jevgenjevna. Voisiko hän itse olla kirjan Zenja?

Lena

Linkit:

Kirja-arvostelu Kiiltomato.netissä

Ljudmila Ulitskaja Siltalan sivulla

Kirjallisuusanalyyseja Ljudmila Ulitskajan teoksista kirjassa : Kenen aika? : esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta / toim. Tomi Huttunen ja Tintti Klapuri, Avain, 2012

Lukupiiriläinen bloggaa : Frank McCourt ja irlantilainen kurjuus

Frank McCourtin lapsuusmuistelma Seitsemännen portaan enkeli kertoo perheen elämästä Limerickin syrjäkujilla 1930 -1940 -luvuilla. Perhe lähti New Yorkista, Brooklynistä köyhyyttä pakoon Irlantiin, josta vanhemmat olivat syntyisin. Köyhyys ei kuitenkaan jäänyt Amerikkaan, paheni vain. Isä Malachylle ei tahtonut löytyä töitä, ja jos löytyikin, palkkarahat menivät kurkusta alas.

”Seitsemännen portaan enkeli” vieraili perheessä usein ja lapsia syntyi kaiken kaikkiaan seitsemän. Lapsista kolme kuoli jo pienenä. Frank, Malachy nuorempi, Michael ja Alfie selvisivät hengissä sairauksista ja vähäisestä ravinnosta huolimatta. Asunnot olivat surkeita, ruokaa haalittiin mistä satuttiin saamaan, usein syötiin vain teetä ja leipää, joskus sentään saatiin hilloa leivän päälle. Sääkin tuntui olevan enimmäkseen kurja ja sateinen.

Miksi sitten kirjan lukeminen ei ollut kurjaa, eikä erityisen vaikeatakaan? Tai no, olihan se paikka paikoin kumpaakin, kurjaa ja vaikeaa. Minun lukemistani helpotti se, että kirja ei mielestäni ollut katkera tilitys onnettomasta lapsuudesta. Siinä oli huumoria, lämpöäkin – asunnossakin oli aina joskus lämmintä kun satuttiin löytämään kadulta kuormasta pudonneita hiiliä.

Isä, mokoma juoppo, parempina hetkinään istui keittiön pöydän ääressä Frank sylissään ja kertoi hienoja tarinoita. Ja äiti, kun alakerta lainehti vettä eikä siellä voinut olla, päätti että me muutetaan Italiaan, ja niin muutettiin – yläkertaan!

Eräässä haastattelussa Frankilta, joka oli yli kuusikymppinen kun kirja ilmestyi, kysyttiin kuinka hän voi muistaa niin paljon yksityiskohtia lapsuudestaan. Hän vastasi, että kaikki voivat. ”Sitä istuu jossain huoneessa ja asiat palaavat mieleen, eivät ehkä kaikki, mutta paljon. Voin kuljeskella Limerickin kaduilla ja voin muistaa asioita, jotka tapahtuivat kun olin pieni poika ja jakelin sähkeitä.

Kun istuin pienessä talossamme Pennsylvaniassa kannettavani ja muistivihkoni kanssa, tein listoja vasemmalle sivulle, listoja ihmisistä, papeista, opettajista, listoja siitä mitä söimme – hyvin lyhyt lista! – ja jatkoin tarinani kirjoittamista oikealle sivulle. Jotkut jutut vaativat tulla kirjoitetuiksi.” (Louise Tucker: From a Slum to the Savoy)

Kirja sai ilmestyessään vuonna 1996 runsaasti huomiota ja hyviä arvosteluja, mm. Pulitzer-palkinnon, ja siitä on tehty elokuva (1999). Limerickissä tosin jotkut Frankin aikalaiset olivat sitä mieltä, että kurjuutta on liioiteltu ja kirja loukkaa ihmisiä, siinähän puhutaan oikeista ihmisistä heidän oikeilla nimillään.

Keskustelu lukupiirissämme lainehti laidasta laitaan, enimmäkseen taisimme pitää kirjasta, niin ainakin muistelen. Korjatkaa jos muistan väärin, se johtuu siitä, että itse pidin kirjasta kovasti.

Pirkko Reinimaa

(lukupiiriläinen, joka alusti ja ohjasi lukupiirikokoontumisen; kirjaston huomautus)

linkit:

Frank McCourt Otavan sivulla

Frank McCourtin haastattelu The Telegraph-lehdessä (englanniksi): 

Frank McCourt Wikipediassa: