Lukupiiriläinen bloggaa : Maritta Lintusen Boriksen lapset

Marraskuun lukupiirissä tutustuimme Maritta Lintusen novellikokoelmaan Boriksen lapset. Lintunen oli useimmille meistä uusi tuttavuus. Kokoelmassa on yhdeksän novellia, joiden yhteinen nimittäjä on menetetty Karjala ja karjalaisuus.

Novelleissa käsitellään nykypäivän ihmisen suhdetta menneeseen, muistoihin, omiin juuriinsa. On vaiettuja totuuksia, ennakkoluuloja, asenteita. Etsitään rajan taakse jääneen perheenjäsenen luita, kaivellaan esiin ennen evakuointia tarkoituksella rikottujen astioiden sirpaleita, yritetään löytää kadonneita sukulaisia Facebookin välityksellä ja päästä sovintoon menneisyyden kanssa.

Maritta Lintunen

Maritta Lintunen on koulutukseltaan musiikin maisteri ja musiikki onkin keskeinen tekijä varsinkin kokoelman niminovellissa Boriksen lapset. Viipurin musiikkiopiston ankara johtaja, viulunsoitonopettaja Boris Sirpo sekä oppilaat Heimo Haitto ja Sulo Huttunen (Hurstinen) ovat todellisia henkilöitä. Yhdellä lukupiiriläisellä oli omakohtaisia kokemuksia Sulo Hurstisesta ja novellin vahtimestarista Hulda Puustellista, joka oli muuttanut Lahteen – Viipurin rikkaan musiikkielämän perijään. Nämä muistot antoivat novellille aivan uuden ulottuvuuden.

Boris Sirpo ja soittajia

Edith Södergranin Raivola on Neljän tuulen portti -nimisen novellin keskiössä. Illuusio Raivolan kaltaisesta kesämökistä romuttuu, kun lahot jättiläiskoivut on suuritöisten mökkikorjausten yhteydessä kaadettu ja ”lojuvat rantatörmällä kuolleina. Talo oli enää yksi muiden joukossa. Edith kissoineen oli poissa, runonsäkeet karanneet tuuleen.” Mitä jäi? Haluan uskoa, että oikea elämä.

Edih Södergranin talo Raivolassa

Novellikokoelma Boriksen lapset herätti vilkasta keskustelua. Maski kasvoilla kerroimme toisillemme mistä novellista pidimme, mistä emme, mikä koettiin surulliseksi, mikä puhuttelevaksi.

Maritta Lintusen kieli on rikasta ja mehevää. Pidin erityisesti luontokuvauksista. Huumoriakin riitti. Minulle jäi aforisminkaltaisena mieleen Kafe Alligatorin mummun toteamus, ettei pidä luottaa toisen muistikuviin, sillä muistot ovat totta vain itselleen.

Uuras Beach, kuva Tatu Kosonen, 2015

 

Kirjan etusivulla on ote Edith Södergranin runosta. Se sopisi myös loppulauseeksi:

 

Elämäni oli kuuma harha.

Mutta yhden olen löytänyt ja yhden totisesti voittanut

-tien maahan jota ei ole.

 

Iloisena siitä, että saimme taas kokoontua kirjapiiriin

Lena

 

Lähteet:

Nojatuolimatka 1920-1930-lukujen Viipuriin | Viipurin musiikin menestystarina 1918-1939 | yle.fi

Edith Södergran – runoilija edellä aikaansa | Ihminen ja yhteiskunta | Oppiminen | yle.fi

Muistot ovat totta vain niiden muistajalle — Kirjallisuustoimittaja

Maritta Lintunen — Wikipedia

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.