Lukupiiriläinen bloggaa : Kosken kahta puolta

Marraskuun tiistain lukupiirikirjana Jari Järvelän Kosken kahta puolta

Pieni poika, 7-vuotias Jari, viettää kesäisiä päiviä mummojen kanssa Vammalassa (nykyään Sastamala). Toinen asuu Nälkälänmäessä talossa, jossa on ulkohuussi, toinen keskustassa orapihlaja-aidan ympäröimässä hienossa talossa, jonka katossa roikkuu kristallikruunu. Mummoloita erottaa Vammaskoski.

Mummoja erottaa myös vuosikymmenien viha, mikä liittyy Suomen sisällissotaan 1918. Eivät mummot toisiaan vihaa, kun eivät toisiaan tunnekaan, mutta sisällissota on jättänyt heihin lähtemättömät muistot ja jäljet, jotka vaikuttavat vielä 80-vuotiainakin. Vammaskoski on erottanut punaisten ja valkoisten asuinalueet, eivätkä mummot helposti koskea lähde ylittämään.

Kirja kertoo parista kesäisestä päivästä mummojen luona. Se kertoo tarinoista, joita poika on mummoiltaan kuullut ja joita värittää lisäksi pojan vilkas mielikuvitus. Mutta aivan näin auvoiseksi kirjan tunnelma ei jää.

Punaisiin kuulunut äidin äiti Aino-mummo on pienenä tyttönä nähnyt ja kokenut pelkoa, kauhua ja kuolemaa paetessaan perheensä kanssa valkoisten sotilaiden aiheuttamaa tuhoa ja tappoaikeita.

Isän äiti Sofia-mummo taas on joutunut tahtomattaan niin näkijäksi kuin osalliseksi sotatoimiin, jotka ovat järkyttäneet hänen sieluaan juuria myöten. Kumpikin mummo on muistojensa vanki, eikä anna piiruakaan periksi. Syy on toisaalla, he ovat uhreja.

Jari-poika on kuulemiensa tarinoiden vuoksi keksinyt mielikuvitusystävän Vilhon. Vilholla on reikä vatsassa, koska häntä on ammuttu ja oikeasti Vilho on kuollut. Vilho on kuitenkin Jarin seurana niin korkeushyppykilpailussa kuin huussikaverina ja sarjakuvia lukiessa. Ja on Vilho oikeasti joskus elänytkin ja kokenut sisällissodan myös.

Kirjan lukuja saattelevat oudot ja salaperäiset runot, jotka Jari-poika on löytänyt Aino-mummon hetekan uumenista. Kuka ne on kirjoittanut ja mitä ne tarkoittavat? Runot seuraavat Jaria aina ylioppilaskevääseen asti ja lopulta avaavat väylän myös mummojen välille.

Jarin ylioppilasjuhlissa mummot istuvat ensimmäistä kertaa elämässään vierekkäin ja lausuvat muutamat kohteliaat sanat toisilleen. Kirjan punainen lanka on lapsi, hän on linkki ja silta vaurioituneiden ihmisten välillä. Jarin mummoille lähetetyssä kutsukirjeessä on ollut yksi lapsena löydetty runo, se on pehmittänyt jotakin mummojen sydämessä kovaksi kivettynyttä:

sää yksin olit

pyykkilahressa

sitten tuuli repi

lakanat kiviin

ollaan vaan

latoja koskenrannassa

ei mitään

toivota pahaa

Sota on aina ja kaikkialla julmaa ja kauheaa, se rikkoo ruumiit ja mielen. Se vaikuttaa monta sukupolvea eteenpäin, eikä sodissa koskaan lopulta ole kuin häviäjiä, niitä ovat ihan tavalliset ihmiset.

Lukupiiri oli kovin hiljainen tämän kirjan äärellä. Olimme huomanneet pienen pojan hauskat kesäleikit ja toimet, jopa silloin tällöin pilkistävän huumorin mutta kirjan sotakuvaukset olivat järkyttäneet lukijoita. Se oli tehnyt lukukokemuksesta monille raskaan.

Meitä liikutti se, että Jari rakasti hyvin erilaisia mummojaan, lempeämpää Ainoa ja tiukempaa Sofiaa ja hyväksyi heidät sellaisenaan. Me myös pidimme Järvelän tekstistä, se oli luontevaa ja helppolukuista. Itse samaistuin Jari-pojan kokemuksiin 70-luvun kesistä mummolassa. Mummojen ja isotätien kertomusten äärellä on lapsena vietetty aikaa.

Vaikka Suomen sisällissodasta on kirjoitettu viime vuosina paljon sekä kauno- että tietokirjallisuutta, lasten näkökanta ja kokemus on jäänyt kertomatta. Kirja perustuu kirjailijan omiin lapsuusmuistoihin ja osittain kuultuihin tarinoihin. Hänen omat isoäitinsä ovat olleet esikuvina kirjan Ainolle ja Sofialle. Mummot puhuivat oikeassakin elämässä ensimmäistä kertaa toisilleen Järvelän ylioppilasjuhlissa.

Joulukuun kirjana oli tarkoitus lukea Astrid Lindgrenin ja hänen nuoren ihailijansa Saran kirjeenvaihdosta mutta jälleen kerran korona sotki suunnitelmat. Pääsemme kokoontumaan vasta ensi vuoden puolella. Halusimme myös vaihteeksi jotain hieman kevyempää luettavaa, joten aloitamme varsinaisen kevään lukupiirikauden 2021 romanttisiakin sävyjä sisältävällä Espanjan helteiseen elokuuhun sijoittuvalla Milena Busquetsin Tämäkin meneeohi -kirjalla.

Niin uskomme ja toivomme koronankin suhteen; sekin menee joskus ohi, toivottavasti pian.

Hyvää alkanutta joulukuuta! Lukekaamme laadukkaita ja mieluisia kirjoja, nauttikaamme rauhallisista hetkistä. Jouluunkaan ei ole enää pitkälti. Hyvää joulun odotusta!

Lukuisin rakkain terveisin, Satu kirjastolta

linkit:

Jari Järvelä Wikipediassa

Jari Järvelä Alueviesti Sastamala

Kirjastokaistan haastattelu

Jari Järvelä Helmetissä

Lukupiiriläinen bloggaa: Kesä tuli ja kirjoja riittää!

Paljon asioita, jotka pitäisi tehdä.

Vielä useampia jätetty tekemättä.

Siksi juuri nyt ei mitään tekemistä. –

(ote runosta Elämäkerta (Nanao Sakaki : Syödään tähtiä! Valitut runot)

Suomessa ei näe villinä tuulessa liehuvia laventelipeltoja mutta parvekkeelle voi kesällä hyvin laittaa pienen puutarhan, joka tuoksuu huumaavasti helteisen kesäpäivän jälkeisessä lämpimässä illassa.

Kevään aikana kaupunkipuistot, merenrannat ja metsiköt tulivat tutuiksi. Kävely raikkaassa ulkoilmassa oli yksi suurimmista iloista. Sitä huomasi yllättäen jokaisen uuden silmun, nupun ja ruohonkorren, ensimmäiset lentävät ötökät, tuulet, kirpeät ja lämpimät aamut ja alkavan sateen.

Turhaa sanoa, että takana on poikkeuksellinen kevät, me kaikki olemme eläneet sen läpi ja kokeneet omalla tavallamme. Helppoa ei varmasti ole ollut kenelläkään. Nyt on kuitenkin mitä kaunein kesä, joka tuli vaivihkaa, ehkä aluksi vähän tunnustellen. Samalla tavalla me ihmiset lähdimme kodeistamme hieman empien, minne saa mennä, mitä tehdä.

Kirjastot avautuivat ensimmäisten paikkojen joukossa koronatilanteen helpotettua. Nyt kirjastot toimivat jo lähes vanhaan malliin. Asiakkaat ovat jo tulleet takaisin, ikävä on ollut molemminpuolinen.

Millaisia kirjoja luit koronakeväänä? Keveitä, jännittäviä, tietokirjoja, lukuromaaneja, lehtiä? Vai tekikö edes mieli lukea, jaksoitko keskittyä? Ehkä kirjasta saatava informaatio tuntui liian hitaalta, helpointa oli päivittää päivän tapahtumat kännykän iltapäivälehdestä. Itsekin keskityin kirjan lukemiseen vasta toukokuussa mutta kun vauhtiin pääsi, loppua ei näy!

Nyt voi huokaista syvään, asettua parveketuolille tai mökin pihalle vapaavalintaiseen asentoon ja kerätä kirjakasan kahvipöydälle, avata korvat linnunlaululle ja silmät sanoille.

Unohtaa todellisuus luvalla, kadota uusiin ihaniin maailmoihin, toisten todellisuuksiin, turvallisesti.

Toivomme kaikki kirjastolla, että myös lukupiirit pääsevät jatkumaan syksyllä normaalisti, kuten keskustelupiirit ja tapahtumat. Mutta ensin on tämä ihana kesä, josta kannattaa iloita ja nauttia kaikin tavoin.

Muutaman lukuvinkin siivittämänä toivotan kaikille kirjaston asiakkaille kaikin puolin hyvää ja rentouttavaa kesää!

Kaikki on mahdollista

Elizabeth Strout , Tammi, 2019

Kaikki on mahdollista -kirjan novellimaiset luvut kertovat elämänmakuisia tarinoita Amgash-nimisestä pikkukaupungista Illinoisin osavaltiossa. Kaupungin asukkaat tulevat tutuiksi, elämä mutkittelee ja näyttää omituiset puolensa. Lukija kohtaa ihmisiä, jotka saattavat olla ristiriitaisuudessaan jopa sietämättömiä, silti samaistuttavia.

Kirja kietoutuu Lucy Barton -nimisen kirjailijan ympärille. Hän on kotoisin Amgashista vaikka onkin aikuistuttuaan muuttanut sieltä New Yorkiin. Lucy Bartoniin kytkeytyy salaisuuksien verkko, joka kirjan kertomusten myötä alkaa hiljalleen selvitä. Stroutin kerronta on luontevaa ja soljuvaa, henkilöt vastustamattoman kiinnostavia. Yksi lempikirjoistani. 

Nainen joka sukelsi maailman sydämeen

Sabine Berman, Otava, 2011

Kaliforniassa asuva Isabelle perii isältään tonnikalajalostamon Meksikossa ja palaa kotimaahansa kehittämään sen toimintaa. Hän saa huollettavakseen myös kuolleen sisarensa autistisen tyttären Karenin. Karen on päässyt villiintymään välinpitämättömän äitinsä huostassa ja tytön henkinen ja fyysinen kehitys on pikkulapsen tasolla.

Tädin sinnikkäällä kasvatusmetodilla Karen osoittautuu omalla erityisellä tavallaan älykkääksi ja kykeneväksi oppimaan asioita, jopa aikanaan johtamaan suvun tonnikalajalostamoa. Karenin erityisominaisuus on, että hän rakastaa merta kiihkeästi ja tietää tonnikaloista kaiken mahdollisen.

Ajan oloon Karen oppii huomaamaan, että kaikki asiat eivät jalostamossa ole kunnossa eikä koko tonnikalabisnes vaikuta siltä, miten Karen asiat näkee ja kokee.

Kirja on lukuromaani, kertomus erilaisista tavoista kokea maailma sekä eettinen kannanotto eläinten-, luonnon- ja ihmisten suojeluun. Kirjassa pohditaan asioita myös filosofiselta kantilta, ja nämä kirjan kaikki ominaisuudet yhdessä herättävätkin lukijan pohtimaan monia tärkeitä asioita uudella tavalla. ”Ajattelen, siis olen” vaiko sittenkin ”Olen, siis ajattelen”? Kirja jäi pyörimään ajatuksiin pitkäksi aikaa.

Raija

Ritva Hellsten, Aviador, 2020

Raija Siekkisen novellit ovat kauniskielisiä, meditatiivisia tekstejä, joissa kuvaillaan arkisia asioita ja ihmismielen monimutkaisuutta. Rakkaus ja kuolema, niistä Raija Siekkinen kirjoitti lähes aina mutta ei koskaan kyllästyttävästi tai samalla tavoin. Kirjailija itse pysyi ulkomaailmalle salaperäisenä ja yksityisenä.

Kirjailija Ritva Hellsten on Raija Siekkisen sisar. Hän on kirjoittanut todella upean kirjan, jossa elää ja hengittää kuollut sisar novelleistaan tunnistettavana. Toki kirja on fiktiota mutta kirjailija kertoo sen perustuvan fakta-aineistoon kuten kirjeisiin ja keskusteluihin Raija Siekkisen kanssa. Hienovaraisesti Hellsten avaa sisarensa kirjailijaluonnetta, elämänkaarta, edesottamuksia rakkaudessa sekä erityisen herkkää luonnetta ja inhimillisiä heikkouksia, syitä siihen miksi Raija Siekkinen vetäytyi ja ahdistui. Siekkinen kuoli tulipalossa vuonna 2004 vain 50-vuotiaana.

Tietenkin tämän luettuani oli pakko varata Raija Siekkisen kootut novellit. Erittäin sopivaa kesälukemista!

Lukuterveisin Satu kirjastolta

linkit:

Arvostelu Ritva Hellstenin kirjaan Raija

Arvostelu Sabine Bermanin kirjaan Nainen joka sukelsi maailman sydämeen

Arvostelu Elizabeth Stroutin kirjaan Kaikki on mahdollista

Raija Siekkisen teokset Helmetissä

Lukupiiriläinen bloggaa : Niille, jotka katosivat

Helmikuun lukupiirissä liikuttiin eteläkorealaisissa maisemissa, kuljettiin pitkin Soulin katuja ja toreja, tutustuttiin korealaisiin ruokiin, varsinkin hapatettuun kiinankaaliin kimchiin ja seurattiin opiskelijoiden elämää 80- ja 90-luvulla, johon kuului niin rakkautta, ystävyyttä, itämaista yhteisöllisyyttä kuin opiskelijavallankumousten aiheuttamaa tragediaa ja tuskaa.  Matka oli sekä haikea, koskettava että surullinen.

Tällä kertaa keskusteltiin siis vuonna 1963 syntyneen eteläkorealaisen kirjailijan Kyung-sook Shinin kirjasta Jään luoksesi.

Shin on Etelä-Korean luetuimpia ja ylistetyimpiä kirjailijoita. Hän on kirjoittanut toistakymmentä romaania ja novellikokoelmaa. Suomeksikin käännetty ”Pidä huolta äidistä”-kirjaa on myyty Koreassa 2 miljoonaa kappaletta ja sitä on julkaistu 36 maassa. Kirja on palkittu mm. arvostetulla Man Asian Literary-palkinnolla.

Shin on ensimmäinen nainen, jolle palkinto on myönnetty. Shin kävi sekä Helsingissä että Turussa vuonna 2015 kirjan ilmestyttyä suomeksi. Myös Hovitanssija on käännetty suomeksi.

Kyung-sook Shin. Kuva: LEE BYUNG RYU

Shin vietti lapsuutensa vaatimattomissa oloissa maaseudulla – kylässä, jossa kaikkien sukunimi oli Shin. Hän muutti teini-ikäisenä Souliin veljensä asuntoon, oli töissä elektroniikkatehtaalla ja opiskeli iltakoulussa. Hän valmistui Soulin taideinstituutista pääaineenaan luova kirjoittaminen.

Jään luoksesi on käännetty suoraan koreankielestä eikä jonkun toisen kielen kautta. Kääntäjä on nykyään Turussa toimiva koreankielen opettaja Taru Salminen.

Kirja kertoo opiskelijasta, joka saa puhelun nuoruudenrakastetultaan. Tämä kertoo, että heidän entinen kirjallisuuden professorinsa tekee kuolemaa. Entiset opiskelijat kerääntyvät lopulta professorin kuolinvuoteelle. Ennen saapumistaan sinne kirjan kertoja Jeong Yun joutuu käymään läpi nuoruutensa kipeitäkin muistoja ja erilaisia valintoja ja toteaa, että ”jotkut asiat ovat ja pysyvät arvoituksina tai mahdottomina ymmärtää.”

Mielenosoitus Soulissa 2017. Kuva: Jeon Heon-Kyin/EPA

Romaanissa oli paljon viittauksia länsimaiseen kulttuuriin, mm. runo- ja kirjallisuussitaatteja musiikkiesimerkeistä puhumattakaan. Pyhällä Kristoforoksella, katolisella pyhimyksellä, oli keskeinen sanoma professorin luennoilla. Kristoforos-myytti synnytti lukupiirissä keskustelua toisen kantamisesta ja kannattelemisesta omilla hartioillamme Kristoforoksen tapaan ja luottamisesta siihen, että tarvittaessa meitä kannatellaan ja autetaan.

Pyhä Kristoforos, ”Kristuksen kantaja” Hans Memlingin maalaus 1400-luku

Romaanin koreankieliset nimet hämmensivät. Kaikki tuntuivat olevan Yun-nimisiä. Ja niinhän moni olikin: kertoja Jeong Yun, professori Yun, opiskelija Yun Miru.

Jään luoksesi on kunnianosoitus niille, joita pidätettiin opiskelijamielenosoituksissa, kidutettiin ja jotka vain ”katosivat” kirjailijan nuoruudessa. Shin itse kertoo ajatuksiaan siitä suomalaisille lukijoille osoitetussa tekstissä kirjan viimeisellä sivulla.

Kirja oli mielestäni sekä herkkä ja haikea että raaka ja julma – juonellisesti kuin hämähäkin hieman repeytynyt seitti taitavine kudelmineen.

Korealainen elokuva Parasite palkittiin juuri neljällä Oscarilla. Jos haluaa ”vierailla” Etelä- Koreassa ja kuulla, miltä korean kieli kuulostaa, kannattaa varmaan käydä katsomassa elokuva.

Parasite-elokuvan arvostelu Helsingin Sanomissa

Lena


linkit:

Kirja-arvostelu Kiiltomato

Kyung-sook Shin Wikipedia (englanniksi)

Lukupiiriläinen bloggaa : Aikamme sankari?

Nuori mies näkee aamuyöllä kodittoman alkoholistin puuskuttamassa väsyneesti raitiovaunupysäkillä. Hänelle tulee selittämätön tarve tarjota tälle haisevalle kadun miehelle tupakka ja auttaa kantamaan risat muovikassit kohti tuntematonta porttikäytävää, jossa toinen samanlainen koditon istuu. Tämä teko on alku päätökselle olla hyvä ihminen ja tehdä hyviä tekoja.

Vuoden 2020 ensimmäinen tiistaipiirin lukupiirikirja oli Markku Pääskysen Hyvä ihminen (Tammi, 2018)

Taisi käydä niin, että piiriläisistä vain muutama sanoi pitäneensä kirjasta mutta me saimme erinomaisen keskustelun sen teemoista ja henkilöistä. Miksi kirja aiheutti niin suuren negatiivisen tunneaallon lukupiirissä?

Ehkä osaltaan ongelma oli sukupolvikokemusten erilaisuus.1990-luvulla nuoruutta eläneenä samaistuu helposti nuoren ihmisen ”haahuiluun” ja itsensä etsimiseen. Matkustelu ja hanttihommien tekeminen ylioppiskirjoitusten jälkeen tai opintojen ohessa oli jo tuolloin tavallista. Rakun päämäärätön kuljeskelu ja tapahtumien väritön kirjaaminen ei kuitenkaan lukijoita miellyttänyt.

Se, että päähenkilö pieksee itseänsä henkisesti lähes hengiltä, koska ei koe olevansa ”hyvä ihminen”, jollainen ehdottomasti on päättänyt olla, on kyllä kieltämättä karu ajatus ja hieman tuskallista luettavaa. Emme tainneet lukupiirissä oikein päästä päähenkilön nahkoihin saati pään sisään ymmärtääksemme kirjan punaisen langan.

Ceský Krumlov, taidemaalari Egon Schielen kotitalo

Kirjan alussa nuori Rakku kiertää ympäri Eurooppaa (Tsekki, Portugali, Italia), ajelehtii kaupungista ja maasta toiseen ja tapaa kiinnostavia ihmisiä. Hän kokeilee seksuaalisuutensa rajoja samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa mutta kohtaa matkan lopuksi myös tulevan vaimonsa.

Kirjan toinen puolisko esittelee lukijalle innottoman sosiaalivirkailijan, josta tulee pian aviopuoliso ja pienen pojan isä. Vaikka Rakku kohtaa ihmisiä, joista voisi tulla potentiaalisia ystäviä, suhteet eivät kehity. Lopulta myös vaimo kertoo olevansa Rakkuun kyllästynyt ja pettynyt. Eron jälkeen poika tulee isänsä luokse joka toinen viikonloppu. Rakulle on tärkeää vain pojan kanssa vietetty aika. Poika on hänen rakkautensa ja hyvyytensä kohde, se ainoa oikea ja todellinen.

Óbidos Portugali

Tarinan loppupuolella Vaasankadun yksiössä istuu masentunut niukin naukin töissä käyvä keski-ikäinen mies, jolle alkoholi maistuu hyvin. Hän toteaa surkeana: Kukaan ei näe minua. Kukaan ei auta minua. Kukaan ei tunne minua.

Lukupiiriläiset kommentoivat: ei jäänyt käteen mitään, surullinen kirja, töksähteleviä tapahtumia ja epämääräistä filosofista pohdiskelua, ahdistava kirja, hyppelehtivä, vaikea / helppolukuinen teksti, napakka lause, ihmismielen ailahteluja, kasvutarina, kiinnostava, tutut paikat ja kaupungit, oivalluksia herättävä.

Omituisinta kirjassa oli sen ristiriitaisuus. Päähenkilö tekee näennäisesti hyviä tekoja mutta halveksii auttamiaan ihmisiä. Sosiaalityössä hän näkee ihmisten ahdingon mutta arvostelee heidän valintojaan. Hän ei rakasta itseään, eikä muitakaan. Häntä kuvataan tunnevampyyriksi, joka ei tunne mitään mutta odottaa muilta suosionosoituksia. Hän ajattelee pakkomielteisesti lapsuuttaan mutta ei paljasta mitä lapsuudessa on tapahtunut. Rakku käyttäytyy kuin mies, pukeutuu feminiinisesti, näyttää naiselta ja haluaa olla ihminen. Rakku toteaa: Minä niin kovasti halusin tehdä hyvää! Ja sain aikaan niin paljon pahaa!

Villa Adriana, Tivoli

Ihmisen päätös ei aina riitä hyviin tekoihin ja hyvät aikomukset tyssäävät yllättäviin tilanteisiin, tapahtumiin ja tunteisiin. Joskus onnistuu toisinaan ei. Armoa kannattaisi tuntea niin itseään kuin toisia ihmisiä kohtaan. Joskus se on jo ihan riittävän hyvä teko. Mutta Rakun jästipäisyys on armotonta.

Viisas kollega totesi, että ehkä kyseessä olikin parodia. Ehkä kirjailija halusi näyttää nykyihmisen harhaisen suhteen itseensä, maailmaan, tekoihin, ilmiöihin ja toisiin ihmisiin. Me emme välttämättä ole sitä mitä sanomme ja miltä näytämme, emme ole rehellisiä ja tosia edes itsellemme.

Tätä jään miettimään…

Lukuisin terveisin, Satu

linkit:

Wikipedia Markku Pääskynen

Kiiltomato kirja-arvostelu

Lukupiiriläinen bloggaa : Mutta kuka kesytti kenet?

Marraskuun lukupiirikirja oli Anne Tylerin Äkäpussi (Vinegar Girl) vuodelta 2016.

Anne Tyler on v. 1941 syntynyt amerikkalainen kirjailija, joka on voittanut mm. arvostetun Pulitzer-palkinnon. Hän on kirjoittanut 22 romaania ja paljon novelleja The New Yorkeriin ja the Sunday Evening Postiin.

Äkäpussi on uusi versio William Shakespearen näytelmästä Kuinka äkäpussi kesytetään. Tyler ei itse pitänyt alkuperäisestä näytelmästä, joten hän kirjoitti tarinan uudelleen. Shakespearen näytelmien uudelleen kirjoitettujen tarinoiden sarjaan kuuluvat myös mm. Margaret Atwoodin Noidan sikiö (Myrsky) ja Jo NesbØn Macbeth.

Romaanin Äkäpussi (Vinegar Girl eli Etikkatyttö) on 29-vuotias Kate Battista. Hän elää kolmistaan professori-isänsä ja 14 vuotta nuoremman, vaaleakiharaisen sisarensa Pupun kanssa. Tyttöjen äiti kuoli Pupun ollessa aivan pieni. Kateltä jäi kasvitieteen opinnot kesken jo alkuvaiheessa. Nyt hän työskentelee avustajana esikoulussa, jossa hän suorasukaisuudellaan järkyttää työyhteisöään mutta on lasten suosiossa.

Kate hoitaa perheen taloutta oman työnsä ohella. Hän pyykkää ja siivoaa ja valmistaa isänsä reseptin mukaan harmaata tahnamaista pöperöä, jossa on jauhelihaa, vihanneksia ja perunaa. Tätä tarjotaan viikon jokaisena päivänä. Puutarhanhoito on hänen henkireikänsä.

Tutkijaisällä on lahjakas ulkomaalainen assistentti Pjotr Stserbakov, jonka viisumi on menossa umpeen ennen kuin tutkimus saadaan päätökseen. Niinpä isä keksii ratkaisun ongelmaan: Kate voisi mennä Pjotrin kanssa naimisiin, jotta oleskelulupa järjestyisi! Suostuuko Kate isänsä suunnitelmaan? Arjessa esille tulevat kulttuurierot, kieliongelmat ja ympäristön asenteet käsitellään hauskasti. Tilannekomiikkaa riittää. Maahanmuuttoviraston vaatimukset kummittelevat taustalla.

Nimi on ihmisen ulkokuori eikä ole samantekevää, miten nimi lausutaan. Pjotr oli milloin Pjootor, milloin jotain muuta sinnepäin. Sukunimen suhuäänteet eivät koskaan olleet kohdallaan. Kate osasi heti sanoa Pjotrin nimen oikein. Tästä se sitten alkoi. Siis suhteen lämpeneminen. Koska Shakespearen näytelmässä Petruchio sai Katensa, voin paljastaa, että Tylerin Äkäpussissakin Pjotr ja Kate saavat toisensa. Shakespearen Kate kohtasi herransa ja valtiaansa, Tylerin Kate ja Pjotr sen sijaan jatkavat elämäänsä tasavertaisina tutkijoina ja puolisoina.

Käännöskirjallisuudessa kääntäjällä on tärkeä rooli. Ulkomaalaisittain äännetty englanti on taitavasti käännetty ulkomaalaisittain äännetyksi suomeksi. Nokkeluudet on pitänyt ”suomalaistaa”. Siinä kääntäjä on onnistunut hyvin.

Äkäpussi oli meidän lukupiiriläisten mielestä ”aivan mainio, hauska ja nokkela, yllättävän hyvä, täynnä arkielämän yksityiskohtia, joskaan se ei välttämättä jättänyt suuria jälkiä.”

Huomasimme taas, että toistemme mielipiteitä kuunnellessamme saamme uuden näkökulman lukemaamme kirjaan. Eläköön lukupiiri!

Lena

linkit:

Anne Tyler Helmetissä (hyperlinkki)

Anne Tyler Äkäpussi Maailmankirjat verkkolehti (hyperlinkki)

William Shakespeare Kuinka äkäpussi kesytetään Wikipedia (hyperlinkki)

Lukupiiriläinen bloggaa : Casa Biancan viimeinen kesä

Kesä on auttamattomasti ohi. Puiden kellastuminen ja kesäkukkaistutusten haaltuminen alkoi päivässä. Aamuisin on jo koleaa, paksu kaulaliina on parasta kietoa tiukasti kaulan ympärille.

Tänään alkoi kirjaston tiistain lukupiiri. Varma syksyn merkki sekin mutta samalla yksi syksyä täplittävistä ilopilkuista.

Kati Tervo. Kuva Arto Wiikari 2016. Otava.

Kesäkirjana luimme Kati Tervon kirjoittaman romaanin Iltalaulaja. Se kertoo taidemaalari Ellen Thesleffin viimeisestä Muroleen kesäkodissa vietetystä kesästä 1945. Talon nimi on Casa Bianca ja se on saanut innoituksensa italialaisista maalaistaloista.

Ikääntynyt taiteilija saapuu talolle omenapuiden kukinnan aikaan ja saa aputytökseen 16-vuotiaan Taimin. Ellenin ja Taimin välille sukeutuu melko väljä mutta ystävällismielinen suhde, Taimi siivoaa taloa ja pitää huolta ruokataloudesta. Taimi myös seuraa tarkasti Ellenin maalaamista ja eläytyy tämän tunnetiloihin ja haaveilee taiteilijaelämästä.

Kokematon ja nuori Taimi on vaikutuksille altis ja herkkä. Hän kaipaa Helsinkiin lähtenyttä sisartaan ja toivoo itsekin pääsevänsä ahtaasta kotikylästä maailmalle. Kesän aikana Taimi kokee myös ensimmäisen ihastumisensa. 

Myös Ellen muistelee kuolleita omaisiaan, erityisesti sisartaan Sofiaa. Rapistunut Casa Bianca symboloi ikääntyneen taiteilijan olemusta. Vaikka Ellen on edelleen luomisvoimainen, hän aistii, että eräs aikakausi on vääjäämättä etenemässä kohti loppuaan. Menneistä kesistä perhepiirissä on jäljellä vain haikeat muistot.

Maalaamisen ja arkiaskareiden kuvaamisen ohessa, kirjassa kuvaillaan elävästi ja miellyttävästi miljöötä, ihmisiä ja luontoa. Myös sodan jälkeinen niukkuus ja puute on tuotu selkeästi esille.

Lukupiirissä tuumattiin, että kirja oli ehkä hieman kevyt ja pintapuolinen jos myös miellyttävä lukukokemus, kesäinen tunnelmapala. Kirjan luvut olivat lyhkäisiä ja ne koettiin hieman irrallisiksi, kolumnimaisiksi. Kirjan kieli tuntui paikoitellen kuvaavan vanhempaa aikaa kuin 1945 vaikka asiatiedot olivat täysin kohdallaan ja toivat elävästi mieleen sodan jälkeisen aikakauden. Ellenin ja Taimin henkilöt jäivät ehkä hieman ohuiksi, kuin kuviksi ilman verta ja lihaa. Toisaalta oltiin sitäkin mieltä, että historiallisen henkilön suuhun pannut sanat tulee harkita tarkkaan, olkoonkin, että kyseessä on fiktio.

Kirja sai lukupiirissä osakseen sekä kiitosta että kritiikkiä. Vaikka kirjan tunnelma oli hieman haikea, se oli myös kaunis. Lämpimän heinäkuun päivän vietti mieluusti puun alla varjossa lukien Muroleen naisten kesäisistä puuhista.

Iltalaulajan inspiraation lähteenä on ollut Kati Tervon täti, joka haaveili nuorena taiteilijuudesta mutta sairastui skitsofreniaan. Täti kuitenkin kävi kerran vuodessa Itä-Suomesta Ateneumissa katsomassa Ellen Thesleffin maalauksia läpi elämänsä. Taimissa saattaakin olla hippunen Kati Tervon tätiä. Teoksen faktaosuus perustuu Ellen Thesleffin sisarelleen lähettämiin sodanaikaisiin kirjeisiin.

Kirjan tuoma lohtu on sekin, että luomisvoima ei ole kiinni ihmisen iästä. Viimeisenä Casa Biancan kesänään Ellen Thesleff oli seitsemissäkymmenissä ja noihin aikoihin hänellä oli hyvin luova abstraktiin taiteeseen viittaava kausi.

Helsingin taidemuseossa (HAM) on esillä Ellen Thesleffin maalauksia 20.1.2020 asti. Hanna-Reetta Schreck on kirjoittanut taiteilijasta elämäkerran Minä maalaan kuin jumala – Ellen Thesleffin elämä ja taide, 2019, Teos. Pirkko Soininen on kirjoittanut kirjan Ellen : Ellen Thesleffin fiktiivinen päiväkirja, WSOY, 2018.

Lukupiirisyksymme alkoi taiteen merkeissä mutta lokakuussa aihe vaihtuu täysin. Vinkkaamme toisillemme vapaavalintaisen jännitysromaanin. Siispä uusia hyviä lukuvinkkejä odotellessa!

Kirjarikasta syksyä!

Satu Lukupiiristä

Linkit:

Kati Tervo, Otavan kirjailijat

Aamulehden kirja-arvostelu

Ellen Thesleffin Murole

Lukupiiriläinen bloggaa: Dag Solstad: Ujous ja arvokkuus

Maaliskuun lukupiirissä tutustuimme meille tuntemattomaan norjalaiseen Dag Solstadiin ja hänen romaaniinsa ”Ujous ja arvokkuus”. Romaani ilmestyi norjaksi jo vuonna 1994, mutta se käännettiin suomeksi vasta vuonna 2014.

Dag Solstad on moninkertaisesti palkittu kirjailija, kansallinen ikoni, jonka teoksia on käännetty 33 kielelle. Haruki Murakami on kääntänyt lukemamme romaanin japaniksi.

”Ujous ja arvokkuus” alkaa lukion äidinkielen opettajan Elias Ruklan maanantaiaamusta, jolloin hänellä on abiturienttien kaksoistunti, aiheena Henrik Ibsenin näytelmä Villisorsa. Häikäisevän puhtaaseen paitaan pukeutuneena, edellisen illan akvaviitit ja oluet vielä veressä Elias Rukla yrittää innostaa pulpeteissaan makaavia oppilaitaan analysoimaan tohtori Rellingin roolia Ibsenin näytelmässä, siinä kuitenkin onnistumatta.

Opettajahuonetta Elias Rukla pitää velkaorjien kokoontumispaikkana. Kunnon keskustelua kollegoiden kesken ei hänen mielestään synny välitunneilla.

Kaksoistunnin jälkeen Elias Rukla lähtee sateessa kotiin Fagerborgin koulusta. (Oslolla on muuten hyvin keskeinen rooli kirjassa. Oslon kartan tunteva pystyisi kulkemaan kaikkia kirjassa mainittuja reittejä paikasta toiseen.) Elias Rukla ei saa monesta yrityksestä huolimatta sateenvarjoaan auki, mistä seuraa primitiivireaktio. Hän hakkaa ja tallaa sateenvarjon säpäleiksi loukaten kätensäkin ja lähtee koulunpihalta välituntiaan viettävien oppilaiden ihmettelevien katseiden saattelemana pois. Koulun pihalle näkyvän liikenneympyrän kohdalla hän romahtaa ja käy koko 53-vuotisen elämänsä läpi mielessään. Äidinkielen opettajana hän on toiminut 25 vuotta.

Elias Rukla muistelee opiskeluaikaansa, jolloin tutustui filosofiaa opiskelevaan Johan Corneliusseniin ja vietti tämän seurassa ja varjossa vilkasta opiskelijaelämää. Hän tutustui myös Corneliussenin ”sanoinkuvaamattoman kauniiseen” vaimoon Eva Lindeen. Kun Johan Corneliussen muutaman avioliittovuoden jälkeen soitti lentokentältä ja ilmoitti, että hän on lähdössä Amerikkaan, hän pyysi Elias Ruklaa huolehtimaan vaimostaan ja tyttärestään. Elias huolehti, meni naimisiin Evan kanssa ja loi lämpimän suhteen Camilla-tyttäreen.

Elämä jatkui. Elias Ruklan ja Eva Linden suhde muuttui vähitellen välinpitämättömäksi. Evan kauneuden lakastuessa tilalle tuli ahneus ja luksuksen himo. Elias Rukla oli loputon ymmärtäjä, joka koki että yhteiskunta oli pelannut hänet ulos.

Miten elämä jatkui romahduksen jälkeen? Ainakin arvokkuus meni. Kouluun ei ole paluuta, vaikka rehtori yrittäisi puhua häntä jatkamaan. Romaani loppuu siihen liikenneympyrään ja lukija jätetään miettimään Elias Ruklan tavoin, miten hivenen pyöristyneen Evan juuri aloitetuille kolmivuotisille opinnoille käy jatkossa…

”Ujous ja arvokkuus” sekä ihastutti että vihastutti. Kirja on monikerroksellinen ja vaatii hidasta lukemista, jopa ponnistelua. Vaikealukuinen se on siksi, että tekstistä puuttuu kappalejako. Tajunnanvirtaa ja toistoa ja filosofointia riittää. Lukijan pitäisi myös tuntea Ibsenin Villisorsa ymmärtääkseen Elias Ruklan analyysejä.

Kaikesta huolimatta lähes kaikki pitivät kirjasta ensihämmennyksestä päästyään. Oli taas hieno lukupiiritapaaminen. Kiitos antoisasta keskustelusta!

Lena

linkit:

Dag Solstad Helmetissä

Arvostelu Maailmankirjat verkkolehti

Dag Solstad Wikipediassa

Lukupiiriläinen bloggaa : Kiitos Minna Canth! Lukupiirissä Kauppa-Lopo ja Agnes

Minna Canthin juhlavuoden kunniaksi oli tiistain lukupiiri valinnut luettavaksi kaksi Canthin kertomusta Kauppa-Lopo ja Agnes. Ne ovat kertomuksia kahdesta hyvin erilaisesta naisesta ja heidän kohtalostaan.

Tämä blogi käsittelee Kauppa-Lopoa. Se on traaginen kertomus naisesta, joka on jättänyt taakseen elämänsä, miehensä ja poikansa ja kulkee paikkakunnalta toiselle saaden osakseen halveksuntaa ja nöyryyttämistä. Lopo on ulkonäöltään epäsiisti, melkeinpä ruokottoman näköinen. Levoton mieli, viinan ja nuuskan houkutus ja varastelu vievät hänet kiertolaiseksi.

Ollessaan neljännen kerran vankilassa Jyväskylässä juopumuksesta, varkauksista ja pyhäinpäivän rikkomisesta hänen kanssaan putkassa on Riitta. Naisten välisessä keskustelussa Lopo moittii jyväskyläläisiä sekä ulkonäöltään että tavoiltaan. Toista oli elämä kotikaupungissa Kuopiossa, ihmiset osasivat pukeutua, talot olivat hienompia.  Kuitenkin Lopon oli lähdettävä kiertämään, etsittävä uusia paikkakuntia, myytävä ihmisten vanhoja romuja saadakseen vähän rahaa.

Vartijan ja Riitan keskustelussa käy ilmi että leskirouva Kortman on pyytänyt Riittaa kutomaan lapsilleen sukkia. Kuullessaan tutun nimen Kuopion ajoilta Kauppa-Lopo havahtuu, kiinnostuu ja haluaa auttaa vaikeuksissa olevaa rouvaa. Hän antaa viimeisen kolikkonsa vartija Strömbergille villalangan ostoa varten. Saatuaan sukat valmiiksi hän pakahtumaisillaan tyytyväisyydestä ja menee rouva Kortmanin luo. Kauppa-Lopo uskoo rouvan ilahtuvan tavatessaan hänet mutta kiusaantuneena rouva tarjoaakin korvausta.

Kylmyys ja ylenkatse pahoittavat Lopon mielen mutta tämä ei anna periksi vaan päättää auttaa rouvaa vielä talon myynnissäkin. Rouva Kortman saa Kauppa-Lopon ansiosta myytyä talonsa voitolla mutta taitava Kauppa-Lopo saa vain muutaman roposen palkkioksi.

Kolikot taskussa painavat. Kennun Villen houkuttelu horjuttaa Lopon mieltä. Kiusaus saada muutama lasi olutta ja nuuskaa voittaa. Kapakan tuttu meteli, tupakan savu ovat Lopon omaa elämänaluetta.

Seuraavana päivänä torilla kauppiaan kukkaron näkeminen reen pohjalla herättää varastamisen halun. Kauppa-Lopo nappaa kukkaron ja päättää lähteä kiireesti pois Jyväskylästä jalkapatikalla. Tien vieressä olevasta mökistä hän saa ruokaa, mutta pahaksi onneksi talon isäntä onkin kauppias, jonka kukkaron Lopo torilla varasti. Lopon anelu, ettei varastamisesta ilmoitettaisi, ei auta. Kauppa-Lopo tietää, että hän joutuisi loppuelämäkseen vankilaan.

”Lohduton oli hänen olonsa ja Loposta tuntui kuin olisi elävänä hautaan viety. Ja hän itki, itki katkerampia kyyneliä kuin milloinkaan ennen”, Canth kuvailee.

Kauppa-Lopo on surullinen, koskettava kertomus hyväsydämisestä, epäitsekkäästä ihmisestä, jonka levoton luonne ja ulkoinen olemus aiheuttavat halveksuntaa ja hyljeksintää. Kukaan ei tunnu näkevän ihmispolon sisintä.

Se on myös kertomus hyväosaisen rouvan tunteettomuudesta ja kiittämättömyydestä.

Juhlikaamme Minna Canthia, ensimmäistä suomalaista naiskirjailijaa!

Kiitos verraton Satu ja mainiot lukupiiriläiset.

Anna-Liisa Orama          

Linkit:

Minna Canth Helmetissä

Minna Canth Wikipediassa

Minna Canth Klassikkogalleriassa

Lukupiiriläinen bloggaa: Kylmien kyytimies

Antti Tuuri on Kauhavalla 1944 syntynyt, erittäin tuottelias kirjailija. Hän on kuvannut Suomen historiaa pohjalaisten sukujen vaiheiden kautta. Kaunokirjallisia teoksia on useita kymmeniä, hän on tehnyt myös käsikirjoituksia, kuunnelmia ja näytelmiä, lisäksi hän on suomentanut islantilaisia saagoja.

Antti Tuuri on saanut runsaasti palkintoja töistään, muun muassa Finlandia-palkinnon vuonna 1997 Lakeuden kutsuteoksestaan. Tuurin teoksista on tehty elokuvia ja näytelmiä.

Koulutukseltaan Antti Tuuri on graafisen alan diplomi-insinööri.

Kylmien kyytimies on osa Antti Tuurin Äitini suku-sarjasta. Tässä teoksessa hän kuvaa Jussi Ketolan joutumista pakko-otolla sisällissotaan Tampereelle. Koska Ketola ei ota asetta, hän joutuu kuljettamaan hevosellaan taisteluissa kaatuneita kentältä pois. Ketolalta kysyttiin usein kenen puolella hän on, kun hän oli Amerikasta palattuaan osallistunut työväentalon rakentamiseen.

Kotikylän työväentalolla oli kuitenkin päätetty että asetta ei oteta eikä punakaartia perusteta. Ketola oli Amerikassa tutustunut Kurikkaan ja Ervastiin eikä Kurikan opit hänestä lähteneet. Ketola kuljettaa haavoittuneita sairaalaan, mutta enemmän kaatuneita taistelujen jäljiltä. Kirja kertoo Jussi Ketolan vaiheet Kauhavan asemalta Tampereelle taisteluja seuraamaan ja sieltä takaisin Kauhavalle, mutta ilman hevosta.

Tuurin kerronta on rauhallista, lakonista, mikä kuvaa hyvin Ketolan matkaa tapahtumasta toiseen. Kirja kertoo sodasta mutta ei taisteluista vaan taistelujen jälkeensä jättämästä kaaoksesta. Vainajat on haettava pois ja vietävä naisten pestäviksi, jotta heidät voi lähettää kotiin siunattavaksi ja haudattavaksi.

Kirja on myös puolueettomuudesta sodan aikana, Ketola sanoi, etten ole kenenkään puolella, mutta ihmisten tappamista vastaan olen. Kirja kertoo paosta, nälästä ja ahdistuksesta, ennen kaikkea siksi, että sota oli sisällissota. Ketola joutui turruttamaan omat tunteensa, jotta hän pystyisi suorittamaan annetun tehtävän. Naisia kuljettaessaan hän yritti olla kunnioittava voimiensa mukaan. Varavääpeli Rantanen oli jostain syystä katkera Ketolalle ja ampui tämän hevosen.

Kylmien kyytimies herätti lukupiirissä paljon ajatuksia, varsinkin kun sota oli sisällissota ja oman kansan miehet, myöskin naiset, olivat toisiaan vastaan. Kuljetettujen vainajien määrä kauhistutti ja varsinkin kun vainajat oli kuvattu metreissä pinoina seinän vierustalla. Sodan kauheudesta puhuttiin paljon. Melkein jokaisella oli kosketuspintaa taistelujen tapahtuma- paikkoihin ja siihen miten pitkän aikaa eroteltiin kansan keskuudessa ”tuo on punainen tai sitten valkoinen”.

Todettiin, että kirja on kielellisesti selkeä, helppolukuinen mutta sisältö sitäkin raskaampi, varsinkin kun se on totta. Jussi Ketola on fiktiivinen, mutta Tuuri on tutkinut tarkasti tapahtumien kulun ja siten kirja on totuudenmukainen. Lukupiiriläiset kokivat kirjan olleen sisällöltään rankka luettava, mutta historiaa on välillä hyvä kerrata. Antti Tuurin kirjoja kehuttiin mutta samalla todettiin että useat niistä ovat ”miesten kirjoja”.

Kiitos Satu, kiitos lukupiiriläiset!  Hyvää syksyn jatkoa ja talven odotusta!

Alli

linkit:

arvostelu Uusi Suomi

Antti Tuuri Wikipediassa

Lukupiiriläinen bloggaa : ”Akvaviitti käy kaikkiin tilaisuuksiin… ja sopii tujauksena niin sanotusti kaappijuopotteluun”

Torgny Lindgrenin Akvaviitti hämmensi ja puhutti toukokuun lukupiirissä.

Kirjan kannessa mies polkee pyörää ja hänen yläpuolellaan avautuu haitarin palkeet kuin viuhka tai solmiomeri. Nämä vihjeet paljastavat jo jotain kirjan sisällöstä mutta monikaan meistä lukupiiriläisistä ei ollut tätä huomannut.Aloitimme kokoontumisen tutkimalla pöydän päälle ilmestyneitä eväitä. Siinä oli terveellisiä herkkuja, jotka lukupiirin alustaja Martina oli tuonut sekä pullo pohjoismaalaista perinneviinaa Akvaviittia. Juoman mausteina käytetään muun muassa kuminaa, anista, tilliä, fenkolia, korianteria ja lakritsia – ja ties mitä – riippuen valmistajasta.

Edessämme oli pullo ”elämän vettä”, sillä juoma on saanut nimensä latinankielisestä sanaparista ”aqua vitae”. Jo 1400-luvulla juomaa on käytetty kuulemma ruton ja reuman parantamisessa. Pullossa oli toki vain kraanavettä. Virittäydyimme kirjan tunnelmaan kahvia hörppien.

Pitkästä esipuheesta virsi kaunis…mutta jotenkin lörpöttelevä johdanto kuuluu nyt kirjan luonteeseen. Itse asiassa vasta tätä kirjoittaessani tajuan yhteyden kirjan päähenkilön, ex-herännäispappi Helmerssonin ja kirjan nimen kanssa.

Helmersson on kirjan alkaessa ikämiessaarnaaja, joka on päättänyt korjata hirveät virheet, jotka nuorena miehenä on tehnyt.

Hän on päättänyt ryhtyä pohjoisruotsalaisen kylän asukkaiden vastakäännytykseen, sillä hän on vastikään tajunnut, ettei Jumalaa olekaan olemassa. Samat kyläläiset hän1950-luvulla haitaria soitellen ja kiihkeästi saarnaten pelasti uskon tielle ja lupaili runsaita elämän jälkeisiä taivaallisia iloja.

Vanhasta seurakunnasta on elossa enää kaksi henkilöä, mikä uskonmiestä harmittaa. Vielä voi muille kyläläisille kertoa asioiden ”oikean laidan” Helmersson tuumii ja lähtee polkupyöränsä kanssa ihmisten tupiin ja pihoille jutustelemaan. Se, miten Helmersson asiassaan onnistuu, riippuu katsantokannasta, enkä sitä tässä paljasta.

Kyläilyjen kautta lukija tutustuu originelleihin ja sympaattisiin kylän asukkaisiin ja heidän elämäntarinoihinsa. Minulle ainakin tuli hymynkare suupieleen useasti, enkä voinut olla ihailematta Torgny Lindgrenin loistavaa kielenkäyttöä.Vaikka elämänkatsomukselliset pohdinnat suurelta osin ovatkin kirjan temaattinen sisältö, tärkeintä ei ole se, mihin loppupäätelmään tullaan Jumalan olemassaolosta.

Västerbottenilaiset uskovat ja ovat aina uskoneet mitä ja miten lystäävät kylissä vaeltavista saarnamiehistä huolimatta. Saarnaajarukka on tainnut nostaa itsensä turhan korkealle jalustalle luullessaan aiheuttavansa suurenkin sekasorron kyläläisten mielessä.

Toisaalta liikuttava vanha Gerda-rouva, joka vielä kuolinvuoteellaan muistelee Helmerssonin hehkuvia puheita ja entisaikojen karismaa, uskoo edelleen niin vakaasti jumalaansa, että hetken lukija miettii, että näinköhän Helmersson vielä kerran kääntää kelkkansa Gerdan vakuutteluiden ansiosta. Siis kuka käännytti ketä?

Seurakunnan jättämä rahaperintö on kaikille yllätys ja ennen kaikkea perinnön saaja. Ja Akvaviittia nautitaan myös kirjan lopussa.

Helmerssonilta viimeisen ehtoollisen saava Gerda teki vaikutuksen kaikkiin lukupiiriläisiin ja kohtausta pidettiin yleisesti kirjan kauneimpana. Hyvin maistui vanhalle rouvalle ehtoollisviinin sijaan pikari mausteviinaa. ”Elävöittävän Jumalan nimeen aamen! Skool! Ja Kippis!”

Lukupiiriläisistä suurin osa ei omien sanojensa mukaan hahmottanut kirjan tarkoitusta tai syytä sen kirjoittamiseen. Jotain humorististakin kirjassa nähtiin mutta lopulta sitä pidettiin vain outona. Itse kuuluin siihen kahteen prosenttiin, joka kirjasta piti. Minusta se oli ilmava, kielellisesti kiehtova, hauska, syvällinenkin, ja antoi vapauden ajatella asioista juuri niin kuin halusi. Niinhän lopulta tekivät kaikki kirjan henkilötkin.

Torgny Lindgren on arvostettu ruotsalaiskirjailija. Hän syntyi Raggsjössä, Västerbottenissa 1938 ja on sijoittanut useat kirjansa synnyinseuduilleen. Hän kirjoitti runoja, novelleja ja romaaneja, salanimellä jopa dekkarin. Hän oli kiinnostunut uskonnosta ja filosofiasta ja hänet tunnettiin myös ironisena yhteiskuntakriitikkona. Hän oli Ruotsin akatemian jäsen vuodesta 1991. Aikuisiällä hän kääntyi katolilaiseksi. Lindgren kuoli 78-vuotiaana vuonna 2017.

Kirjailija on todennut: ”En ole tavannut vielä ketään, joka ei olisi ymmärtänyt kirjojani. Onhan väärinymmärtäminenkin myös ymmärtämistä.”

Kiitos Martinalle Akvaviitin hienosta alustuksesta ja tarjoiluista! Kiitos kaikille tiistain lukupiirin alustajille ja blogin kirjoittajille. Kiitos lukupiiriläiset, kun pidätte yllä kirjakeskustelun kirkasta valoa ja teette kirjastotädin työstä mielekästä! Olette kerta kaikkiaan loistavia!

Toivotan kirjastomme lukupiiriläisille sekä ihan kaikille kirjaston ihanille asiakkaille kaunista ja lämpöistä kesää!

Lukuterveisin, Satu Vähämaa

linkit:

Wikipedia

Suomen kuvalehti

Torgny Lindgren Helmetissä