Lukupiiriläinen bloggaa / Alice Munro : Kerjäläistyttö

 

”KUKA SINÄ OIKEIN LUULET OLEVASI?”

Tiistain lukupiirin toukokuun kirjaksi olimme valinneet vuonna 2013 Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaneen Alice Munron teoksen Kerjäläistyttö. Kirja on julkaistu vuonna 1978 ja suomennettu vuonna 1985. Vaikka kanadalainen Munro on maineikas kirjailija, oli hänen tuotantonsa useimmille lukupiiriläisille tuntematonta.

munro

 

Kirjan alkuperäinen nimi, ”Kuka sinä oikein luulet olevasi”, toistuu usein tekstissä ja kuvaa päähenkilö Rosen epävarmuutta. Lukija pohtii koko kirjan läpi, mitä Rose elämältään oikeastaan haluaa.

Rose on lähtöisin köyhistä oloista, mutta hän on älykäs ja taiteellisesti lahjakas tyttö. Hän tuntuu etsivän koko elämänsä jotain, mutta ei tiedä itsekään mitä. Äitipuoli Flo, toisaalta huolehtivainen ja ystävällinen, saattaa yhtäkkiä läimäyttää tyttöä. Isänkin kuritustoimet ovat karmeita. Lisäksi Rose on koulukiusattu. Nämä olivat Rosen elämän lähtökohdat.

Kuinka kauan ihminen kantaa mukanaan muistoja kaukaisesta lapsuudesta? Jäävätkö epämieluisat asiat syvemmin mieleen? Häviääkö häpeä köyhyydestä ja alemmuudentunteesta? Onko unohtaminen ylipäänsä mahdollista? Rose ei koskaan unohtanut olevansa ”kerjäläistyttö”, vaan käytti sitä hyväkseen.

Vähävaraisuutta peittelevä Rosen äitipuoli Flo, koetti kohentaa kotia hankkimalla muoviliinan ja muovijoutsenen ruokapöytään, kun Rosen varakas sulhanen Patrick tuli ensimmäisen kerran vierailulle.

Vaikka Rose menestyi televisiossa juontajana ja joskus näyttelijänä teattereissa, juurettomuus vaikutti kaikkiin elämän ratkaisuihin. Vaihtuvat miessuhteet, vaikea suhde tyttäreen Annaan ja velipuoleen Brianiin ja vimmainen asuinpaikkojen muuttaminen, olivat tyypillisiä Roselle. Vaikka äitipuolen ja Rosen suhde ei aina ollut lämmin, Rose huolehti sairaan ja vanhan Flon hoidosta tämän viimeisinä elinkuukausina. Flo oli Rosen varhaisin ja pitkäaikaisin ihmissuhde ja siksi erittäin tärkeä.

Kirjailijan loistava tyyli ja suomentaja Kristiina Rikmanin erinomainen, Munron tekstin täydellinen hallitseminen, tekivät lukukokemuksesta erittäin miellyttävän. Lukupiirin jäsenet pitivät kirjasta ja se viritti vilkkaan keskustelun sisältönsä monikerroksisuuden, syy- ja seuraussuhteiden ja tavallisten ihmisten elämän kuvauksena.

munro1

 

 

Kiitos kirjailijalle! Kiitos lukupiirille! Olen uusi Munron ihailija, kuten ilmeisesti moni tiistain lukupiiriläinen!

Anna-Liisa Orama

 

 

 

 

 

 

Alice Munron ulottuvuudet – ihmisiä ääritilanteissa

Maaliskuun lukupiirissä käsittelimme kanadalaisen, merkittävimpiin nykykirjailijoihin lukeutuvan,
Alice Munron novellikokoelmaa Liian paljon onnea (Tammi, 2010). Kirja koostuu kymmenestä tarinasta, joista yksi on niminovelli.

Ihmismielen syvyyksiä luotaavat novellit käsittelevät rakkautta ja vihaa, ihmisiä poikkeustilanteissa. Munron ihmiset jotenkin vain ajautuvat kohtalokkaisiin ratkaisuihin elämässään. He elelevät rauhallisesti. Sitten jotain odottamatonta tapahtuu, ja elämä muuttuu kokonaan.

Polveilevilla tarinoilla on usein jännittävä juoni. Tarinoiden loppu jää avoimeksi, joskus jopa liian
auki. Joidenkin novellien loppu antoi niin paljon tilaa mielikuvitukselle, että jokaisella meistä oli oma tulkintansa päätöksestä. Joitakin tämä ominaisuus harmitti, toisten mielestä hyvässä tarinassa lopun kuuluu ollakin avoin.

Pohdimme, mikä tekee Munron kirjallisuudesta niin omaperäistä, jäljittelemätöntä. Munron tavoin myös monet muut kirjailijat kirjoittavat kiinnostavasti tavallisten ihmisten arkipäiväisestä elämästä.

munro

Niin Munron kuin vaikkapa Anne Tylerin, toisen tunnetun pohjoisamerikkalaisen kirjailijan, kirjoissa merkitykselliset asiat piilevät pinnan alla ja henkilöt kokevat elämässään jännitteitä.

Mutta siinä missä Tylerin tarinat ovat tragikoomisia ja harmittomia, Munron tarinoiden henkilöt kokevat kauheita asioita. Heillä on salaisuuksia. He kokevat hylkäämistä, vieraantumista, sairautta, väkivaltaa, tai syyllistyvät itse karmaiseviin tekoihin. Kuitenkaan novellit eivät kerro väkivallasta, vaan pikemminkin katsovat tapahtumia myös syyllisen ihmisen näkökulmasta ja opettavat myötätuntoa. Tarinat kulkevat aina positiiviseen, tiedostavaan suuntaan.

Sanotaan, että Alice Munro ei kirjoita tarinoita, vaan hänen tarinansa ovat elämä itse, niistä puuttuu
tyystin paperin maku. Munron tarinat tulevat kaikessa hyytävyydessään iholle. Totesimme, että luettu ei jälkikäteen tuntunutkaan luetulta, vaan itse koetulta.

Leena K

Alice Munro, Helmet