LUKUPIIRITERVEISET EEROLTA! ”Lukupiiriläinen bloggaa”

talvi

Vuoden viimeinen tiistain päivälukupiiri kokoontui 9.12. Osallistujia oli mukana runsas tusina ja piirimme vetäjä Satu.

Olin aikanaan suositellut luettavaksemme jotain Andrei Makinen teosta ja piiriläiset valitsivat kirjaksi ”Ikuisen rakkauden kosketuksia”.

Makine syntyi Siperian Krasnojarskissa vuonna 1957 ja muutti Ranskaan 1987. Hän myös kirjoittaa ranskaksi. Hänen kirjansa ”Ranskalainen testamentti” voitti sekä Goncourt -palkinnon että Prix Médicis –palkinnon ja kirjailijan tuotantoa on käännetty yli 40 kielelle.

Makine1 makine2

Lukupiirissä käytiin hyvin vilkas keskustelu, jossa ilmaistiin omat mielipiteet vahvasti joko puolesta tai vastaan. Joku saattoi pitää teosta myyntiä kosiskelevana tai melkein ”kioskikirjallisuutena”. Joku ryhmästä tokaisi jopa, että kaikista saaduista palkinnoista huolimatta Makine ei tule koskaan saamaan Nobel-palkintoa.

Enemmistö lukupiiriläisistä piti teoksesta ja lisäkseni muutama oli lukenut muitakin kirjailijan teoksia aiemmin. Pikkujoulutunnelma väritti mukavasti yhdessäoloa.

Tammikuussa 2015 jatketaan tiistai-istuntoja suomalaisen Wienissä asuvan Satu Taskisen esikoisteoksella ”Täydellinen paisti”. Minulla oli ilo olla keskustelun johdattelijana ”Ikuisen rakkauden kosketuksissa”.

Lukupiiriterveisin Eero

 

TALVITERVEISET TIISTAIN LUKUPIIRISTÄ…JOULURAUHAA JA LUMIA ODOTELLESSA…

jul1

Kirjasyksy alkoi vilkkaasti kirjaston lukupiireissä jo elokuussa, kun keskiviikon iltalukupiiri muutti kokoontumisaikojaan.

Tiistain päivälukupiiri on kokoontunut entiseen malliin tutulla porukalla syyskuusta lähtien. Vuoden viimeinen tapaaminen vietettiin Andrei Makinen. ”Ikuisen rakkauden kosketuksia” pohtiessa, tunnelmallisesti katetun kahvipöydän herkkujen äärellä. Kynttilät paloivat ja glögiäkin tarjottiin lämmikkeeksi.

Syksyä ovat siivittäneet Turun ja Helsingin kirjamessut ja Nobelin kirjallisuuspalkinto, jonka voitti ranskalainen Patrick Modiano. Finlandia-palkinnon voitti Jussi Valtonen teoksellaan He eivät tiedä mitä tekevät .

Tiistain lukupiirissä luettiin syksyn aikana vanhempaa ja uudempaa klassikkoa, kaksi nobelistiakin oli mukana. Ensimmäinen lukupiirikirja oli Amos Ozin Älä kysy yöltä, jossa päästiin kurkistamaan israelilaisen pikkukylän arkeen ja ihmissuhteiden kiemuroihin. Kuvailu kirjasta löytyy Lenan syyskuun lukupiiriläinen bloggaa –kirjoituksesta.

Vappuliisa alusti lokakuun kokoontumisen, jossa käsiteltiin superklassikko, Anton Tsehovin Vanja-eno. Se on ollut syksyn näytelmätapaus ja esitetty eri versioina sekä Kaupungin teatterissa että Kansallisteatterissa. Vanja-eno johdatti meidät Venäjän maaseudulle pisihuviloiden, samovaarien, kiihkeiden tunteiden, epätoivoisten rakkauksien mutta myös yllättävästi ajankohtaisten aiheiden äärelle. Näytelmän lääkäri puhuu luonnon ja metsien säästämisen puolesta. Yhdessä pohdimme, oliko näytelmä tragediaa vai komediaa, kenties tragikomediaa? Muistelimme myös kaikkia niitä Vanja-enon näytelmäversioita, joita vuosien saatossa olemme nähneet. Uppouduimme Vanjan maailmaan korviamme myöten.

talo

Marraskuussa Eevan alustamana lukupiirikirjana luettiin John Steinbeckin Hyvien ihmisten juhla. Kalifornialaisessa pikkukaupungissa Cannery Row´n laitapuolen asukkaat järjestävät juhlaa pidetylle tohtori Mackille. Juhlajärjestelyt eivät mene aivan suunnitelmien mukaan ja tarinassa on monta farssimaista kiemuraa – mutta kun juhlat viimein järjestetään, ne hullaannuttavat koko kaupungin.

Lukupiiriläiset luokittelivat teoksen ”hyvän mielen kirjaksi” ja siitä pidettiin kautta linjan. Eero toi kuitenkin mukaan myös toisenlaisen katsantokannan ja osoitti, että kirjan teksti saattoi paikoitellen olla jonninjoutavaa haastelua, eikä juonesta oikeastaan ollut tietoakaan. Totta sekin, juoni kirjassa on köykäinen ja mysteeri jää elämään – mitä Steinbeck tällä kirjalla lopulta halusi sanoa?

canary

Joulukuun kirjan, Andrei Makinen Ikuisen rakkauden kosketuksia, alusti Eero, joka kertoi kirjailijasta ja oman näkemyksensä kirjan episodimaisista rakkauskertomuksista. Ryhmän mielipiteissä oli suurta hajontaa. Yhteisesti olimme sitä mieltä, että kirjan teksti on kertakaikkisen hyvää mutta aiheen käsittely sai pohtimaan monia seikkoja. Olivatko rakkauden kosketukset aitoja vai platonisia, kuka oli kertoja ja pysyikö hän läpi kirjan samana? Olivatko tarinat pinnallisia vai syvällisiä? Entä rakastaako Ranskassa asuva venäläissyntyinen kirjailija entistä kotimaataan intohimoisesti kaikesta kritiikistään huolimatta? Ikävöikö? Jopa kirjan kansi sai miettimään millaisesta rakkaudesta Makine kirjoittaa – jo parhaat päivät nähneestä, hieman sairaasta, aidosta vai liioitellusta? Teksti sisälsi myös monia pieniä helmiä, joista sai hyvän olon ailahduksia.

kansi

Yhtä kaikki, edessä on uusi vuosi ja uudet kirjat. Minä ehdotan joulupyhiin hiljentymiskirjaksi Michael Cunninghamin uusinta teosta Lumikuningatar (Gummerus, 2014). Sen kansi saa ikävöimään oikeaa talvea, sen tarina herättää monia kysymyksiä, niin kuin hyvä kirja aina tekee. Tarina kertoo veljeksistä, rakkaudesta, kuolemasta, perhesalaisuuksista ja hyväksytyksi tulemisen tarpeesta taustanaan talvinen New York. Kirjassa pohditaan myös outoa valoilmiötä, jonka yksi päähenkilöistä näkee talvisella taivaalla.

kansi2

Toivotankin kaikille asiakkaillemme kirjaston lukupiirin vetäjien puolesta oikein valoisaa joulumieltä ja rauhoittavaa joulun aikaa.

Jos kuitenkin mielii kinkun sulatteluun jotain kevyempää tai peräti humoristista joulukirjaa, suosittelen tarttumaan Satu Taskisen Täydelliseen paistiin (Teos, 2011). Se on sitä paitsi tiistain lukupiirin tammikuun kirja ja odottaa jo yöpöydällä.

kansi3

Valoisaa ja hauskaa joulua!

Satu Vähämaa

 

KUN KIRJA SAA KYYNELEHTIMÄÄN

Syksyn ensimmäiseksi torstai-iltojen lukupiirikirjaksi valikoitui viime kevään viimeisessä kokoontumisessa Andrei Makinen Tuntemattoman miehen elämä. Eräs piiriläinen vinkkasi kirjaa ja kertoi liikuttuneensa kyyneliin sitä lukiessaan – monta kertaa. Ryhmä oli sitä mieltä, että silloin kun joku kirja koskettaa näin syvästi, sen täytyy olla hyvä.

Toden totta, Makinen runollinen kieli ja tunteikas tarina, saivat mielen herkäksi. Kirjoitin ylös monet liikuttavat ja kauniit lauseet ja ihmettelin: miten paljon ihminen voi kestää? Pieniä, harmillisia vastoinkäymisiä elämässä riittää: liikaa töitä, liikaa kotitöitä, eripuraa ihmissuhteissa, rasvaton maito loppunut lähikaupasta, bussi suhahtanut nenän edestä, vettä tulee alas vyörymällä ja kurkku on kipeä.

Ehkä tällaiseen pienempään heikotuksen hetkeen sopisi Makinen kertomus tuntemattomasta miehestä. Teksti erkaannuttaa arjesta, sen poljento on slaavilaisranskalainen, henkilöhahmot hyvin eurooppalaisia tai perivenäläisiä. Kuitenkin liikutaan melkein naapurissa, Neuvostoajan Leningradissa ja nykyajan Pietarissa. Tarina on takuuvarmasti sellainen, että sitä ei ole lukenut mistään aikaisemmin. Se on seikkailu, rakkaustarina ja kehityskertomus.

Teoksessa on kaksi päähenkilöä: keski-ikäinen pariisilaistunut venäläiskirjailija Sutov, joka potee rakkaussurua ja iäkäs, lähes liikuntakyvytön, pian koditonkin sotien veteraani Volski. Nämä kaksi kohtaavat odottamattomalla tavalla nyky-Venäjän äkkirikkaiden ympäröiminä, ja puhekyvyttömäksi luultu Volski ryhtyy yllättäen kertomaan Sutoville elämäntarinaansa.

Lukupiiriläiset pitivät kirjasta. Se avasi nuoremmille lukupiiriläisille ovet sota-ajan todelliseen kurjuuteen, opetti historiaa Leningradin piirityksen ajasta, kertoi uskomattoman hienoista ihmisistä, jotka jaksoivat uskoa hyvään kuolemaansa saakka. Ja mikä ihmeellisintä, he eivät katkeroituneet petettyinä ja satutettuina vaan jaksoivat edelleen tehdä hyviä asioita kanssaihmisille.

Taas sataa. Kiire tuntuu luissa ja ytimissä. Alkava kaamos vähän harmittaa. Voi kun ehtisi lukea edes yhden hyvän romaanin, mikä liikuttaisi, naurattaisi, elähdyttäisi, virkistäisi. Veisi pois arjesta kääntyvän sivun nopeudella. Mutta kun monta viikkoa vanha naistenlehti räpsähtää uupumuksesta sulkeutuneiden silmäluomien päälle sängyssä, on vain yksinkertaisesti pakko sammuttaa valo ja antaa unen viedä.

Torstaina 25.10.12 lukupiirissä käsitellään Margaret Atwoodin kirjaa Herran tarhurit (Otava, 2010). Ehkäpä tämä kirja on juuri se, joka tönäisee sielun sopukoissa taas jotain liikkeelle.

lisälukemista kirjaston aihepaketista kaunokirjallisuutta Pietarista

Satu Vähämaa