SANTORININ KEVÄT JA SUOMEN JUHANNUS

valktaloKaikki on niin sinivalkoista, että silmiä häikäisee. Pilvet taivaalla, taivaan sini, hopeinen valokeila teräksen sinisellä aamumerellä, häikäisevän valkoiset talon seinät, siniset kirkkojen kupolit.

Ja sitten tulevat villiyrttien tuoksu ja seetrimäntyjen tummanvihreä varjo serpentiinitiellä kohti antiikin Theraa (http://en.wikipedia.org/wiki/Ancient_Thera). Vuoren korkeimmalla kohdalla asumusten rauniot kertovat tarinaa Atlantiksesta, onnen maasta, jonka rajut tulivuoren purkaukset tuhosivat. Pienet liskot lämmittelevät tuhatvuotisten kivien päällä ja ampiaiset surisevat piikkipensaiden keltaisissa kukinnoissa.

Kreikan saaristo on koru: säihkyvä, silmiä hivelevä, tuttu ja vieras, yllättävä, aisteja kiusoitteleva, aurinkousvainen, kallioista rehevä ja kissarikas.

Kevät Santorinilla oli epävakainen, tuuli niin, että teki mieli tarrata liikennemerkkiin kiinni. Meri tölväisi aurinkovuoteet rantakadulle ja ulappa oli tyhjä laivoista.

Mutta kun kesäkuu haukotteli ensimmäisenä päivänään, aurinko pysähtyi taivaalle ja lämmitti tienoot entistä huumaavampiin tuoksuihin. Lämpö laiskisti kissat hiljaisiksi ja sai ihmiset hakeutumaan iltapäivällä ihmeköynnöskatosten varjoon.

Jos kesämatka ei suuntaudukaan Välimerelle, muutaman välimerellisen kirjan voi silti lukaista niin halutessaan.

Victoria Hislopin Saari (Bazar, 2012) on sekä nykyaikaan että historiaan sijoittuva romaani, joka kertoo nuoren miehen matkasta äitinsä kotisaarelle Kreetalle. Miehen isoisoäiti on aikoinaan sairastunut spitaaliin ja hänet on eristetty Spinalongan saarelle Kreetan kupeeseen. Millaista oli elämä sairauden ja sodan varjossa ja miksi äiti ei ole koskaan puhunut menneisyydestään?

saari

tuntematon

juhannus

Theodor Kallifatidesin kirjoittama ja Henrik Tikkasen kuvittama Minun Ateenani (WSOY, 1978) saa aikaan nostalgian väreitä. Ruotsissa vuosia asunut kirjailija, jo aikuinen mies palaa Ateenaan 70-luvun lopulla ja huomaa kaiken muuttuneen. Kallifatides kuvailee sanoin ja Tikkanen kynän liikkein katuja, ihmisiä, rakennuksia ja puistoja. Miten paljon lieneekään Ateena muuttunut sitten 70-luvun lopun jälkeen?

Lopuksi on hyvä hiljentyä ja henkistyä, nauttia turisteista tyhjentyneistä hiekkarannoista ja autioista luostarisaarista. Uskontotieteilijä René Gothóni on kirjoittanut sykähdyttävän pienen kirjan rauhoittumisesta. Kirjassa Tuntematon pyhiinvaeltaja (WSOY, 2000) tutkija pakenee arkea pohjois-Kreikkaan Uranupoliksen rantakaupunkiin ja tapaa erakkomunkin, joka opettaa hetken merkityksen ajan nopeasssa juoksussa. Hetkeen kannattaa kesälomalaisenkin heittäytyä.

Mutta jos kotimainen kirjallisuus vetää nyt juhannuksen kuiskiessa olan takana pidemmän korren, niin kirjavaihtoehtoja löytyy.

Kesäkirjojen kermaa ovat esimerkiksi Eeva Kilven Häätanhu (WSOY, 1973), joka kertoo keski-ikäisen naisen kesästä maalla luonnon ja muistojen keskellä ja tietysti Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän kesäsaaresta kertova kirja Haru, eräs saari (WSOY, 1996).

Jos juhannuksena haluaa kirjallista hurvittelua menneessä ajassa, voi tarttua ikiaikaiseen kirjaklassikkoon eli Hannu Salaman Juhannustansseihin (Otava, 1964). Mikäli kokkotulien loimuun kaipaa hieman eksoottisempaa maustetta, suosittelen luettavaksi Annakaisa Iivarin kirjaa Juhannus italialaiseen tapaan (Otava, 2010).
Kreikan hurmaavan koreuden jälkeen Suomen leppeä vehreys täyttää aistit. Keskikesän hetkenä voi todeta Muumipeikon sanoin:

…Pään painan ruohikolle
ja oion jalkojain.
En jaksa pohdiskella,
mä tahdon olla vain…

järvi

Ihanaa juhannusta! Kirjojen kanssa tai ilman.

Satu Vähämaa

Lukupiiriläinen bloggaa IHMINEN JA LUONTO OVAT YHTÄ

kilpi2

”Ihminen ja luonto ovat yhtä.”
Näin kirjoittaa Eeva Kilpi romaanissaan Häätanhu, joka oli tiistain lukupiirin maaliskuun kirja.

Kesäkuusta syksyyn, koko kesän ja luonnon muuttuminen kuvataan kauniisti, yksityiskohtaisesti, joskus jopa liiankin tarkasti. Jokainen ruohonkorsi, avautuva kukkanen, siipiään räpistelevä hyönteinen, tunteitaan laulava lintu, humiseva hongikko, kaikki ympärillä on tärkeätä. Ihminen on osa luontoa!

Kirjassa kulkee luonnon muuttumisen ohessa myös elämän muutoksen juoni, vanheminen ja luopuminen. Vanheneva koira Ruska, viisas ystävä, elää viimeistä kesäänsä; välillä se ymmärtää olevansa vanha, makailee sängyn alla eikä aina viitsisi lähteä uimaan hakeakseen emäntänsä järveen heittämän leivänpalan. Mutta joskus vanhan koiran tunteet heräävät ja se tuntee itsensä nuoreksi ja viriiliksi!

Anna Maria ja Ruska ovat toisistaan riippuvaisia, välillä suuttuvat toisilleen, mutta hetken kuluttua yhteisymmärrys palaa ja voidaan pistää vaikka tanssiksi! Anna Maria tietää Ruskan elävän viimeistä kesäänsä. Myös Anna Marian elämä on muuttumassa. Muutto toiseen maanosaan uuden ihmissuhteen myötä, hyvästijättö rakkaalle mökille, epävarmuus hyvästien lopullisuudesta ja ikävä täysi-ikäisistä pojista askarruttavat. Luopuminen ja hyvästit kuuluvat elämään; se vain on niin vaikeata hyväksyä.

Kirja on kaunis ylistys luonnolle, kukille ja metsälle, linnuille ja muille siivekkäille ja vähän isommillekin eläimille, mutta myös muistutus elinympäristömme suojelun tarpeellisuudesta ja ajankohtaisuudesta.

Syksyllä Anna Maria tulee mökille haudatakseen Ruskan suuren kuusen juurelle ennalta sovittuun paikkaan. “Metsästä sinä olet tullut, metsään pitää sinun jälleen tuleman. Metsästä minäkin olen tullut ja vain metsässä olen oma itseni.”

Ympärillä vallitsi loistava ruska.

Kirja oli mieluista luettavaa lukupiiriläisille.

Kirjaa ja lukupiiriä kiittäen

Anna-Liisa

maisema

Sanelma: kotimaisen kirjallisuuden vuosikirja
Eeva 31.10.2012: Eeva Kilpi: ”Minussa on elämänikäistä ikävöintiä”