Lukupiiriläinen bloggaa : Majakoiden tärkeydestä

Me lukupiiriläiset uskaltauduimme lokakuussa hetkeksi kirjakeskusteluun koronasta huolimatta, tietenkin turvavälit huomioon ottaen ja kasvomaskein varustautuneina. Pohdimme, vieläkö marraskuussa tapaisimme kasvotusten.

Syyspimeässä ja tässä oudossa ajassa kirjat ja kirjojen lukijat ovat majakoita toisilleen. Yksi suurimmista iloista on avata kirja, jonka ilmestymistä on odottanut pitkään, ja joka ensi sivuiltaan johdattaa tiettyyn paikkaan ja aikaan sekä henkilöhahmojen luo, joiden seurasta ei halua pois. Tietysti kirja on usein myös yllätys, eikä huono vaihtoehto ole sekään.

Lokakuun kirjan kirjoittaja, Johan Bargum, on yksi merkittävimpiä suomenruotsalaisia kirjailijoitamme. Hän on kirjoittanut muun muassa romaaneja, novelleja, näytelmiä sekä lastenkirjan. Hän on saanut myös useita kirjallisuuspalkintoja.

Sanomattakin on selvää, että Bargum on taitava juonen ja sanan käänteissä mutta sen lisäksi hän on ehkä myös hieman salaperäinen kirjailija. Tiivis teksti jättää tilaa lukijan ajatuksille ja oivalluksille.

Syyspurjehdus sai valtavan ylistysten vyöryn. Bargum oli paljon lukeneille lukupiiriläisille uusi tuttavuus ja ihmettelimme joukolla, miten tällainen helmi on voinutkin jäädä huomiotta. Heti aluksi totesimme, että kirja piti lukea kaksi kertaa eikä kolmaskaan olisi ollut liikaa. Tämän kirjan miljöö on pitkälti meri ja sillä on varmasti symbolinen merkitys kuten tekstiin upotetuilla kreikkalaisen taruston hahmoillakin.

Kirjassa kaksi ikääntynyttä miestä, joita yhdistää suhde samaan naiseen sekä menneisyys liikemaailmassa, lähtee kesän viimeiselle purjehdukselle ennen purjealuksen talviteloille laittamista. Mutta pyytääkö retkelle Olof vai Harald? Kumpikin väittää toisen pyytäneen ja jo tästä perusasetelmasta alkaa tarina, jossa oikeastaan juuri mikään ei ole lukijalle absoluuttisesti totta. Ainoa fakta on se, ettei purjehdusretkeltä palaa kuin toinen heistä.

Ensimmäisen tarinan kertoo poliisikuulustelussa Olof, eläköitynyt pankinjohtaja. Toisen tarinan kertoo Harald, kuolemaan johtavaa syöpää sairastava entinen yrittäjä. Harald kertoo tarinansa kirjeessä, jolle ei ole määritelty vastaanottajaa.

Kolmas henkilö romaanissa on Elin, joka on ollut ensin naimisissa Haraldin kanssa ja myöhemmin Olofin. Mutta Elin on tarinassa mukana vain miesten muistoissa ja puheissa, omaa ääntä hänellä ei ole. Elinin kuolemaankin liittyy mysteeri.

Vaikka Elin on läsnä vain toisten kuvailemana, hän lienee kirjan tärkein hahmo. Elin kaipaa rakkauden tekoja ja sanoja mutta onko hän ollut onnellinen avioliitoissaan? Elinin elämässä uskonnolla ja anteeksiannolla on suuri merkitys. Miehet sen sijaan vaikuttavat pyörivän omien egojensa ympärillä, saavutusten maailmassa, jossa syyllisyyden tunteille ei ole sijaa.

Luimmeko me trillerin, psykologisen draaman vai kimurantin ihmissuhdemysteerin? Oliko kyse häpeästä, syyllisyydestä, anteeksiannosta, rakkaudesta vai rakkaudettomuudesta? Lopuksi me kysyimme toisiltamme, mistä tässä kaikessa oli kysymys, sillä viitteitä, vihjeitä ja sivupolkuja oli runsaasti.

Näin lukupiiriläiset lukukokemustaan kuvailivat:

Hieno kirja ja käännös, kirjaa on luettava tarkasti ja hitaasti ja useamman kerran, loppu jäi avoimeksi ja ilmaan salaisuuksia, upea luontokuvaus, paljon purjehdustermejä mutta ei haitannut vaikka niitä ei ymmärtänytkään, kirjassa käsiteltiin uskontoa ja uskonnollisuutta, hyvä henkilökuvaus, hieno lauserakenne, tiivistä tekstiä ja lyhyt kirja mutta paljon asiaa pinnan alla, rakastettava sivuhenkilö oli Haraldin koira Rufus, hienoa Helsingin kuvausta, kirja oli miellyttävä ja iloinen yllätys, olipa hyvä kun valittiin tämä lukupiirikirjaksi, paras lukemani kirja!

Kokoontumisemme päätteeksi lukupiiriläinen siteerasi kirjan lopusta erästä Elinin lausetta. Siihen lohdulliseen sanomaan on hyvä lopettaa.

…majakat ovat olemassa aina kun joku tarvitsee niitä ja ne ovat olemassa, vaikkei kukaan niitä tarvitsisikaan.

Valoa syksyyn!

Satu ja tiistain lukupiiriläiset

Linkit:

Johan Bargum Helmetissä

Johan Bargum Wikipediassa

Kirjallisuuden verkkolehti Kiiltomato

Blogiarvostelu kirjasta Syyspurjehdus

Lukupiiriläinen bloggaa : Aikamme sankari?

Nuori mies näkee aamuyöllä kodittoman alkoholistin puuskuttamassa väsyneesti raitiovaunupysäkillä. Hänelle tulee selittämätön tarve tarjota tälle haisevalle kadun miehelle tupakka ja auttaa kantamaan risat muovikassit kohti tuntematonta porttikäytävää, jossa toinen samanlainen koditon istuu. Tämä teko on alku päätökselle olla hyvä ihminen ja tehdä hyviä tekoja.

Vuoden 2020 ensimmäinen tiistaipiirin lukupiirikirja oli Markku Pääskysen Hyvä ihminen (Tammi, 2018)

Taisi käydä niin, että piiriläisistä vain muutama sanoi pitäneensä kirjasta mutta me saimme erinomaisen keskustelun sen teemoista ja henkilöistä. Miksi kirja aiheutti niin suuren negatiivisen tunneaallon lukupiirissä?

Ehkä osaltaan ongelma oli sukupolvikokemusten erilaisuus.1990-luvulla nuoruutta eläneenä samaistuu helposti nuoren ihmisen ”haahuiluun” ja itsensä etsimiseen. Matkustelu ja hanttihommien tekeminen ylioppiskirjoitusten jälkeen tai opintojen ohessa oli jo tuolloin tavallista. Rakun päämäärätön kuljeskelu ja tapahtumien väritön kirjaaminen ei kuitenkaan lukijoita miellyttänyt.

Se, että päähenkilö pieksee itseänsä henkisesti lähes hengiltä, koska ei koe olevansa ”hyvä ihminen”, jollainen ehdottomasti on päättänyt olla, on kyllä kieltämättä karu ajatus ja hieman tuskallista luettavaa. Emme tainneet lukupiirissä oikein päästä päähenkilön nahkoihin saati pään sisään ymmärtääksemme kirjan punaisen langan.

Ceský Krumlov, taidemaalari Egon Schielen kotitalo

Kirjan alussa nuori Rakku kiertää ympäri Eurooppaa (Tsekki, Portugali, Italia), ajelehtii kaupungista ja maasta toiseen ja tapaa kiinnostavia ihmisiä. Hän kokeilee seksuaalisuutensa rajoja samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa mutta kohtaa matkan lopuksi myös tulevan vaimonsa.

Kirjan toinen puolisko esittelee lukijalle innottoman sosiaalivirkailijan, josta tulee pian aviopuoliso ja pienen pojan isä. Vaikka Rakku kohtaa ihmisiä, joista voisi tulla potentiaalisia ystäviä, suhteet eivät kehity. Lopulta myös vaimo kertoo olevansa Rakkuun kyllästynyt ja pettynyt. Eron jälkeen poika tulee isänsä luokse joka toinen viikonloppu. Rakulle on tärkeää vain pojan kanssa vietetty aika. Poika on hänen rakkautensa ja hyvyytensä kohde, se ainoa oikea ja todellinen.

Óbidos Portugali

Tarinan loppupuolella Vaasankadun yksiössä istuu masentunut niukin naukin töissä käyvä keski-ikäinen mies, jolle alkoholi maistuu hyvin. Hän toteaa surkeana: Kukaan ei näe minua. Kukaan ei auta minua. Kukaan ei tunne minua.

Lukupiiriläiset kommentoivat: ei jäänyt käteen mitään, surullinen kirja, töksähteleviä tapahtumia ja epämääräistä filosofista pohdiskelua, ahdistava kirja, hyppelehtivä, vaikea / helppolukuinen teksti, napakka lause, ihmismielen ailahteluja, kasvutarina, kiinnostava, tutut paikat ja kaupungit, oivalluksia herättävä.

Omituisinta kirjassa oli sen ristiriitaisuus. Päähenkilö tekee näennäisesti hyviä tekoja mutta halveksii auttamiaan ihmisiä. Sosiaalityössä hän näkee ihmisten ahdingon mutta arvostelee heidän valintojaan. Hän ei rakasta itseään, eikä muitakaan. Häntä kuvataan tunnevampyyriksi, joka ei tunne mitään mutta odottaa muilta suosionosoituksia. Hän ajattelee pakkomielteisesti lapsuuttaan mutta ei paljasta mitä lapsuudessa on tapahtunut. Rakku käyttäytyy kuin mies, pukeutuu feminiinisesti, näyttää naiselta ja haluaa olla ihminen. Rakku toteaa: Minä niin kovasti halusin tehdä hyvää! Ja sain aikaan niin paljon pahaa!

Villa Adriana, Tivoli

Ihmisen päätös ei aina riitä hyviin tekoihin ja hyvät aikomukset tyssäävät yllättäviin tilanteisiin, tapahtumiin ja tunteisiin. Joskus onnistuu toisinaan ei. Armoa kannattaisi tuntea niin itseään kuin toisia ihmisiä kohtaan. Joskus se on jo ihan riittävän hyvä teko. Mutta Rakun jästipäisyys on armotonta.

Viisas kollega totesi, että ehkä kyseessä olikin parodia. Ehkä kirjailija halusi näyttää nykyihmisen harhaisen suhteen itseensä, maailmaan, tekoihin, ilmiöihin ja toisiin ihmisiin. Me emme välttämättä ole sitä mitä sanomme ja miltä näytämme, emme ole rehellisiä ja tosia edes itsellemme.

Tätä jään miettimään…

Lukuisin terveisin, Satu

linkit:

Wikipedia Markku Pääskynen

Kiiltomato kirja-arvostelu

Lukupiiriläinen bloggaa: VIERAILU VIIVI LUIKIN VARJOTEATTERISSA

varjo
Tiistain lukupiirissä 15.10.2013 paikalla oli Satu ja meitä piiriläisiä kymmenen. Oli taas mukavaa tavata kun syksyn ensimmäisen kokoontumisen aikaan poimin puolukoita Itä-Suomessa.

Viivi Luikin kirja herätti vilkkaan keskustelun ja kaikilla meillä riitti puhetta sekä kirjailijasta että tietysti pääasiastamme eli Varjoteatteri -nimisestä kirjasta.

Viivi Luik on eestiläinen vuonna 1946 syntynyt kirjailija, joka aloitti runoilijana. Tämä diplomaatin rouva on kirjoittanut myös lastenkirjoja, artikkeleita, esseitä ja kolumneja romaanien lisäksi.

Varjoteatterissa liikutaan muun muassa Helsingissä, Berliinissä, Roomassa ja tietysti Tallinnassa. Kirja on kuin ”matkakertomus” Eestin valtion diplomaattitoiminnan uudelleen rakentamisesta ja lähettiläspariskunnan asunnon etsimisestä Roomassa Viivi Luikin näkökulmasta.

Minua viehätti erityisesti Berliiniä koskevat kommentit ja tapahtumat kun olin juuri syyskuun viimeisellä viikolla kävellyt samoilla keskustan kaduilla.

Viivi Luikin teksti on mielestäni helppoa luettavaa. Olin kolme vuotta sitten lukenut hänen kirjansa Seitsemäs rauhan kevät. Muutamilla muillakin lukupiiriläisillä oli lukukokemuksia Viivi Luikin teoksista. Meistä useimmat pitivät nyt puheena olevasta kirjasta vaikka jotain muutakin sanottavaa löytyi.

Omasta puolestani suosittelen Varjoteatteria toistenkin lukupiirien ohjelmaan. Tämänkertaisen keskustelun ohjasi Lena, varmaan ja hyvään tapaansa.

Lopuksi keskustelimme Sadun johdolla seuraavan kuukauden kirjasta ja valinta osui A. S. Byattin Ragnarök, jumalten tuho -nimiseen kirjaan.

Mukavaa, kun Satu on taas täysipainoisesti mukana. Ilman hänen apuaan olisimme kyllä pahasti pulassa. Kiitos Lena ja Satu lokakuun iltapäivän ajastanne lukupiirimme parhaaksi.

Kirjoituksen teki Eero mukana piirissä olleena.

Rooma

Berliini

Vesille venosen mieli, ja ihmisen

vene2
Keskikesällä merellä ja meren äärellä on ehkä helpompi kohdata paahtava helle, meillä on ihana merikaupunki, Helsinki ja sen saaristo, josta löytyy kauniita saaria ja rantoja. Suuret purjelaivat ovat jättäneet kaupungin, ne herättävät nostalgisia tunteita katsojassa, mennyt aika näyttäytyy meille romanttisessa valossa vaikka purjehtiminen on ollut vaarallista ja vaivalloista.

vene4

Yrjö Kaukiainen, merihistorioitsija, on kirjoittanut monta teosta Suomen merenkulun historiasta, esim. kirjan Laiva Toivo, Oulu (1998) ja Rantarosvojen saaristo (2005), jossa kerrotaan itäisen Suomenlahden saaristosta 1700-luvulla. Meriliikenne oli silloin hyvin vilkasta, Keski-Euroopasta kuljetettiin arvokasta rahtia Pietariin ja laivoja ajoi karille ja upposi usein. Saaristolaiset keräsivät laivoista tavaraa talteen omaan käyttöönsä ja joutuivat tästä välillä käräjillekin. Vaikka kirja on taloushistoriaan liittyvä, tarkasti lähteisiin perustuva tietoteos, siitä välittyy elävästi saaristolaisten elämä satojen vuosien takaa.

vene1

Meriaiheisia lauluja on tehty paljon, meri on myös maalausten aiheena tai elokuvien tapahtumapaikka. Meri ja laivat näyttävät synnyttävän meissä tunteita, kaipuuta jonnekin pois, kauas, kuten käy Muumipapalla Tove Janssonin kirjassa Muumipappa ja meri (WSOY 1965):
”- Tietenkin meitä uhkaa se vaara, että tuuli tyyntyy yöksi, sanoi isä. Olisihan sitä voinut lähteä jo aamiaisen jälkeen. Mutta käsitäthän, tämä on sellainen tapaus, että meidän on pakko odottaa auringonlaskua. Suuri lähtö on yhtä tärkeä kuin ensimmäiset rivit kirjassa. Ne määräävät kaiken. Hän istuutui hiekalle äidin viereen. –Katso venettä, katso ”Seikkailua”, hän sanoi. Vene on aina yöllä ihmeellisen kaunis. Uusi elämä on aloitettava juuri näin: myrskylyhty palaa maston huipussa, rantaviiva katoaa takana pimeyteen, koko maailma nukkuu. En tiedä mitään niin hienoa kuin matkustaminen yöllä.”

Pirjo M
Kuvat: Kari Hiltunen