Lukupiiriläinen bloggaa : Eikö se mennytkään niin?

Tony kuuluu nuorena lontoolaiseen poikaporukkaan, joka viisastelee koulutunneilla ja koreilee mielellään älykkyydellään. Poikaporukan jatkoksi luokalle tulee kultivoitunut ja hillitty, säihkyvämielinen Adrian, jota muut pojat, jos myös opettajat katsovat ylöspäin. Ihmisen biologia tekee pojista kuitenkin perin inhimillisiä, tytöt ja seksi kiinnostavat nuoria miehiä erityisen paljon.

Pojat opiskelevat ja pääsevät yliopistoihin, löytävät hyviä työpaikkoja, seurustelevat ja vakiintuvat. Jonkin aikaa joukko tapailee toisiaan oluen ääressä, kertoilee kuulumisiaan mutta sitten tapahtuu jotain, joka muuttaa kaiken. Viisas ja pidetty Adrian tekee itsemurhan, jonka syitä on vaikea ymmärtää.

Tapahtumien taustalla vaikuttaa kolmoisdraama: Adrian ryhtyy seurustelemaan Tonyn entisen tyttöystävän, Veronican kanssa. Tony antaa suhteelle siunauksensa eikä pohdi asiaa sen kummemmin vaan lähtee valloittamaan maailmaa ja uusia tyttöjä.

Vuosikymmeniä myöhemmin jo eläköitynyt Tony saa omituisen kirjeen lakitoimistosta. Asia koskee edesmenneen Sarah Fordin pesänjakoa. Menee tovi, ennen kuin Tony ymmärtää, että Sarah Ford on entisen tyttöystävän Veronican äiti.

Kun Veronica vihdoin suostuu tapaamaan Tonyn Lontoon Huojuvalla sillalla, alkaa jännityskertomus mikä saa lukijan lähes läkähtymään ihmetyksestä kirjan lopussa. Tosin Veronicasta ei kerta kaikkiaan ole apua, hän katoaa lauseen ”sinulla ei vain leikkaa” taakse ja antaa Tonyn hapuilla totuuden perään miten parhaaksi taitaa.

Kirjan suuri viisaus lienee: absoluuttisia totuuksia on elämässä hyvin vähän ja hyvin usein ihmiset muistavat asioita väärin. Tämän lukupiiriläiset yhteisesti löysivät kirjan sanomaksi mutta paljon yksityiskohtia jäi ilman vastauksia – ja niin oli ehkä tarkoituskin.

Reilusti alle kahteensataan sivuun on mahdutettu valtavasti asiaa ja silti kirjassa tapahtuu melko vähän.

Julian Barnes on arvostettu ja palkittu englantilainen kirjailija. Hän on syntynyt 1946 Leicesterissä. Booker-palkinnon Barnes sai juuri tästä lukupiirikirjastamme Kuin jokin päättyisi 2011.

Lukupiirimme kokoontui pitkän tauon jälkeen tällä viikolla. Lehdet punertavat, lokakuuhun ei ole enää pitkä matka. Viimeksi olimme nähneet toisiamme helmikuussa ja kaikki tietävät syyn : korona. Jälleennäkeminen oli yksinkertaisesti riemukas!

”Vaikuttava, mestarillinen, taidokas, mystinen, yllättävä, hieno suomennos, filosofinen” -muun muassa näillä sanoilla lukupiiriläiset kuvailivat kirjaa. Tarinan loppu yllätti meidät kaikki, jokaisen lukupiiriläisen. Käsittämättömällä tavalla Barnes kutoi sellaisen kirja-arkkitehtuurin, ettei loppua voinut edes arvata, jännitys vain tiheni ja tiheni kohti viimeisiä sivuja.

Me lukupiiriläiset olimme ikionnellisia, kun pääsimme tapaamaan toisemme ja puhumaan jälleen kirjallisuudesta, kirjoista ja kulttuurista. ”Kirjasto on niin ihmeellinen paikka ja lukupiiri tekee mielelle hyvää”, hyrisivät lukupiiriläiset. Niinhän se on.

Lokakuun kirjamme on Johan Bargumin Syyspurjehdus. Luulenpa, että saamme ruodittavaksemme melko mystisen tarinan myös seuraavaan lukupiiriin.

Syysterveisin Satu kirjastolta

linkit:

Julian Barnes Helmetissä

Kirja-arvostelu

Julian Barnes Wikipediassa

Lukupiiriläinen bloggaa : ”Akvaviitti käy kaikkiin tilaisuuksiin… ja sopii tujauksena niin sanotusti kaappijuopotteluun”

Torgny Lindgrenin Akvaviitti hämmensi ja puhutti toukokuun lukupiirissä.

Kirjan kannessa mies polkee pyörää ja hänen yläpuolellaan avautuu haitarin palkeet kuin viuhka tai solmiomeri. Nämä vihjeet paljastavat jo jotain kirjan sisällöstä mutta monikaan meistä lukupiiriläisistä ei ollut tätä huomannut.Aloitimme kokoontumisen tutkimalla pöydän päälle ilmestyneitä eväitä. Siinä oli terveellisiä herkkuja, jotka lukupiirin alustaja Martina oli tuonut sekä pullo pohjoismaalaista perinneviinaa Akvaviittia. Juoman mausteina käytetään muun muassa kuminaa, anista, tilliä, fenkolia, korianteria ja lakritsia – ja ties mitä – riippuen valmistajasta.

Edessämme oli pullo ”elämän vettä”, sillä juoma on saanut nimensä latinankielisestä sanaparista ”aqua vitae”. Jo 1400-luvulla juomaa on käytetty kuulemma ruton ja reuman parantamisessa. Pullossa oli toki vain kraanavettä. Virittäydyimme kirjan tunnelmaan kahvia hörppien.

Pitkästä esipuheesta virsi kaunis…mutta jotenkin lörpöttelevä johdanto kuuluu nyt kirjan luonteeseen. Itse asiassa vasta tätä kirjoittaessani tajuan yhteyden kirjan päähenkilön, ex-herännäispappi Helmerssonin ja kirjan nimen kanssa.

Helmersson on kirjan alkaessa ikämiessaarnaaja, joka on päättänyt korjata hirveät virheet, jotka nuorena miehenä on tehnyt.

Hän on päättänyt ryhtyä pohjoisruotsalaisen kylän asukkaiden vastakäännytykseen, sillä hän on vastikään tajunnut, ettei Jumalaa olekaan olemassa. Samat kyläläiset hän1950-luvulla haitaria soitellen ja kiihkeästi saarnaten pelasti uskon tielle ja lupaili runsaita elämän jälkeisiä taivaallisia iloja.

Vanhasta seurakunnasta on elossa enää kaksi henkilöä, mikä uskonmiestä harmittaa. Vielä voi muille kyläläisille kertoa asioiden ”oikean laidan” Helmersson tuumii ja lähtee polkupyöränsä kanssa ihmisten tupiin ja pihoille jutustelemaan. Se, miten Helmersson asiassaan onnistuu, riippuu katsantokannasta, enkä sitä tässä paljasta.

Kyläilyjen kautta lukija tutustuu originelleihin ja sympaattisiin kylän asukkaisiin ja heidän elämäntarinoihinsa. Minulle ainakin tuli hymynkare suupieleen useasti, enkä voinut olla ihailematta Torgny Lindgrenin loistavaa kielenkäyttöä.Vaikka elämänkatsomukselliset pohdinnat suurelta osin ovatkin kirjan temaattinen sisältö, tärkeintä ei ole se, mihin loppupäätelmään tullaan Jumalan olemassaolosta.

Västerbottenilaiset uskovat ja ovat aina uskoneet mitä ja miten lystäävät kylissä vaeltavista saarnamiehistä huolimatta. Saarnaajarukka on tainnut nostaa itsensä turhan korkealle jalustalle luullessaan aiheuttavansa suurenkin sekasorron kyläläisten mielessä.

Toisaalta liikuttava vanha Gerda-rouva, joka vielä kuolinvuoteellaan muistelee Helmerssonin hehkuvia puheita ja entisaikojen karismaa, uskoo edelleen niin vakaasti jumalaansa, että hetken lukija miettii, että näinköhän Helmersson vielä kerran kääntää kelkkansa Gerdan vakuutteluiden ansiosta. Siis kuka käännytti ketä?

Seurakunnan jättämä rahaperintö on kaikille yllätys ja ennen kaikkea perinnön saaja. Ja Akvaviittia nautitaan myös kirjan lopussa.

Helmerssonilta viimeisen ehtoollisen saava Gerda teki vaikutuksen kaikkiin lukupiiriläisiin ja kohtausta pidettiin yleisesti kirjan kauneimpana. Hyvin maistui vanhalle rouvalle ehtoollisviinin sijaan pikari mausteviinaa. ”Elävöittävän Jumalan nimeen aamen! Skool! Ja Kippis!”

Lukupiiriläisistä suurin osa ei omien sanojensa mukaan hahmottanut kirjan tarkoitusta tai syytä sen kirjoittamiseen. Jotain humorististakin kirjassa nähtiin mutta lopulta sitä pidettiin vain outona. Itse kuuluin siihen kahteen prosenttiin, joka kirjasta piti. Minusta se oli ilmava, kielellisesti kiehtova, hauska, syvällinenkin, ja antoi vapauden ajatella asioista juuri niin kuin halusi. Niinhän lopulta tekivät kaikki kirjan henkilötkin.

Torgny Lindgren on arvostettu ruotsalaiskirjailija. Hän syntyi Raggsjössä, Västerbottenissa 1938 ja on sijoittanut useat kirjansa synnyinseuduilleen. Hän kirjoitti runoja, novelleja ja romaaneja, salanimellä jopa dekkarin. Hän oli kiinnostunut uskonnosta ja filosofiasta ja hänet tunnettiin myös ironisena yhteiskuntakriitikkona. Hän oli Ruotsin akatemian jäsen vuodesta 1991. Aikuisiällä hän kääntyi katolilaiseksi. Lindgren kuoli 78-vuotiaana vuonna 2017.

Kirjailija on todennut: ”En ole tavannut vielä ketään, joka ei olisi ymmärtänyt kirjojani. Onhan väärinymmärtäminenkin myös ymmärtämistä.”

Kiitos Martinalle Akvaviitin hienosta alustuksesta ja tarjoiluista! Kiitos kaikille tiistain lukupiirin alustajille ja blogin kirjoittajille. Kiitos lukupiiriläiset, kun pidätte yllä kirjakeskustelun kirkasta valoa ja teette kirjastotädin työstä mielekästä! Olette kerta kaikkiaan loistavia!

Toivotan kirjastomme lukupiiriläisille sekä ihan kaikille kirjaston ihanille asiakkaille kaunista ja lämpöistä kesää!

Lukuterveisin, Satu Vähämaa

 

linkit:

Wikipedia

Suomen kuvalehti

Torgny Lindgren Helmetissä

 

 

Lukupiiriläinen bloggaa : Arkielämää

Lukupiiriläinen bloggaa : Arkielämää

Tiistain lukupiirin kesälukemisena oli suomalaisen kirjallisuuden naisklassikon Maria Jotunin romaani Arkielämää, joka ilmestyi v.1909.

Kirja on kertomus yhdestä kauniista kesäpäivästä Savossa. Varsinaista päähenkilöä ei ole mutta tapahtumia sitoo yhteen ”pappi” Nyman, jonka elämä – nuoruuden hyvistä lähtökohdista huolimatta – on muuttunut kylästä toiseen liikkuvan kulkijan vaellukseksi.

Nyman tulee heinänteon aikaan Koppelmäen kylään, jossa päivän aikana tapaa kyläläisiä ongelmineen. Ongelmien takaa paljastuu monenlaisia ihmiskohtaloita. Nyman on monitaituri. Hän osaa lukea, kirjoittaa, parantaa pieniä vaivoja, antaa sielunhoitoa ja uskonnon tulkintaa vailla papintutkintoa. Hän kirjoittaa vauraan Koppelmäen talon tyttären Loviisan puolesta Kuuselan Pekan kosintaan myöntävän vastauksen.

Sielunhoito on Nymannin ominta taitoa. Loisvaimo-Liena oli tukahduttanut yhden kastamattoman lapsensa ja vuosien tuska oli saattanut hänet epätoivoiseksi. Raamatun ja postillan tutkiminen ei ollut helpottanut naisen oloa. Pappi-Nyman puhui Lienalle Herran armosta ja anteeksiannosta, pani kylmän kääreen päähän ja istutti suolahauteissa. Ja luottamus ”pappiin” paransi Lienan! Lapsille hän kertoi tarinoita tähtien synnystä, taivaasta ja Jumalan anteeksiannosta. Näin hän saavutti lasten luottamuksen.

Miehet ovat ”pappi-Nymannia lukuun ottamatta sivuosassa. Kirjan naiset ovat terveitä, vereviä kansannaisia, jotka hyväksyvät arkiasiat. Jos mies on synnynnäisesti laiska kuten Otteljaanan mies Roikka-Petteri, niin ”hakkasipa omat tupakkansa”!

Kirja on realistinen, mutta lämmin kertomus ihmisten elämästä, toiveista, rakkaudesta, heikkouksista ja hyvyydestä. Toiveet ja haaveet ovat arkielämään liittyviä.

Hullu-Kallelle iloa tuottivat konvehtipaperi, penninraha, vanha avain ja tietoisuus joulukirkkoon pääsemisestä. Komea renki Jussi oli saanut Loviisan ja myös piika Eveliinan tunteet heräämään, mutta lopulta Annastiina sai sekä Jussin, että lapsen Jussin kanssa. Ja olipa vielä renki Jahvetti, jonka kanssa Eveliina päätyi yhteen.

Arkielämää on loistava kirja. Se on yhden päivän kertomus ihmisistä, joiden arkisen elämän kautta lukija tutustuu oloihin jotka tänään tuntuvat ankeilta. Ihmisen toiveet ja unelmat ovat aina olleet samat, keinot toteuttamiseksi vaihdelleet.

Harvoin olen lukenut kirjaa joka olisi vaikuttanut minuun näin voimakkaasti hienon kielen, aiheen monikerroksisuuden ja inhimillisen lämmön vuoksi. Lukupiiriläiset pitivät kirjasta ja vilkasta keskustelua riitti.

Tiistain lukupiiri aloitti Satu Vähämaan ohjaamana uuden vuosikymmenen toiminnassaan. Toivon sen jatkuvan yhtä antoisana ja virkeänä kuin tähänkin asti.

Kiitos Satu ja lukupiiriläiset!!

Hyvää ja kaunista syksyä toivottaen Anna-Liisa Orama

Linkit:

Maria Jotuni Helmetissä

Maria Jotuni Klassikkogalleriassa

Maria Jotuni Kansallisbiografia SKS

Lukupiiriläinen bloggaa: Pitelemättömiä ihmisiä

tuuriLuimme Antti Tuurin kirjan Pitelemättömät (Otava, 2015) marraskuun tiistailukupiiriissä. Kirja vie meidät niin Italiaan kuin USA:n  Arkansasiin. Kirjan keskiössä on juristi Järvikannas, joka ensimmäisen vaimonsa mukaan on selvin päin yhtä hullu kuin humalassa.

Järvikannas liftaa rahattomana rekka-autojen kyydissä Rooman lähettyville Mazzanoon tapaamaan entisiä vaimojaan, jotka ovat tuppautuneet kääntäjä-tutkijapariskunnan ”omaruokaisiksi” vieraiksi.

maisema

Kuvaukset elämästä pienessä italialaisyhteisössä ja Järvikannaksen sekoilut niin pienessä rannikkokaupungissa Pohjanmaalla kuin tehdasympyröissä Yhdysvalloissa kulkevat limittäin. Lukija saa siinä sivussa ihmetellä löytääkö Järvikannas vaimonsa?

Miksi Järvikannas haluaa tavata vaimonsa? Tuleeko hän tekemään sovintoa? Tietääkö hän kuolevansa?

Kirjassa Tuuri ei käsitellyt suuria teemoja kuten muissa teoksissaan. Piiriläiset pitivät kirjaa Tuurin välityönä. Kokonaisuus jäi irralliseksi. Kirja oli mielestämme hyvin kirjoitettu, huumoria löytyy.

Assosiaatioita syntyi Hemingwayn ”Ja aurinko nousee”- romaaniin, Antti Hyryn kerrontaan sekä Hannu Raittilan ”Canal Grandeen”.

Lukukokemus innoitti monivaiheiseen keskusteluun, jossa vilahtivat mm. kirjassa mainitut filosofi Martin Buber, Goethen väriteoria ja suomalaisen suurlähetystön toiminta.

Pitelemättömiä olivat kirjan päähenkilöt. Oliko kirjailijakin?!

Lena

Antti Tuuri Helmet.fi -kokoelmassa

 

 

Egyptin eksotiikkaa ja Töölöläisiä tuumailuita – eli kevätterveiset tiistain lukupiiristä

”Oho, me taidettiin kaikki tykätä tästä!”

Maaliskuun lukupiirissä luettiin libyalaissyntyisen Hisham Matarin kirja Erään katoamisen anatomia (WSOY, 2013).

kuv1

Kannen kuva johdattaa vähän harhaan ja ehkä toisaalta ei. Kirjan voi lukea monelta eri kantilta. Kenenkään lukupiiriläisen mielestä kirja ei kuitenkaan herkutellut liiaksi eroottissävyisillä ihmissuhteilla. Päähenkilö, varhaisteini-ikäinen poika Nuri, tosin ihastui nuoreen äitipuoleensa Monaan heti kirjan alkusivuilla, eikä eroottisesti latautuneilta hetkiltäkään vältytty.

Mutta kyllä kirja lukupiiriläisten mielestä oli lähinnä kertomus vallasta, arvoituksista, lapsen ja vanhempien suhteesta ja maailman politiikasta. Myös arabikulttuuri avautui perheeen tapojen ja elämäntyylin kuvauksissa. Toki ihmisten väliset suhteet ja kohtaamiset olivat myös suuressa roolissa.

Kaikkia näitä teemoja käsiteltiin kuitenkin hienovaraisesti, väkivallan aavisti olemassa olevaksi mutta sitä ei kuvattu. Kirjan kertoja Nuri eli elämäänsä lapsesta nuoreksi aikuiseksi niin Euroopassa kuin Afrikassakin. Hän kävi sisäoppilaitoksen Englannissa, opiskeli huippuyliopistoissa ja palasi lopuksi kotiin Egyptiin.

Kirjassa kuvatun ajanjakson tumma sävy johtuu Nurin isän salaperäisestä katoamisesta ja pojan epätoivoisista kysymyksistä: miksi, mihin, miten?

Oliko isä jonkinlainen agentti tai vastarintaliikkeen mies, alati paeten? Pelkäsikö hän jotain? Kuuluiko hän hyviksiin vai pahiksiin? Rakastiko hän aidosti poikaansa ja Monaa, nuorta vaimoaan? Miksi ihmeessä hän oli nukkunut viimeisen yön oudon naisen luona Genevessä juuri ennen katoamistaan? Mikä yhteys Nurilla lopulta oli palvelusväkeen kotona Egyptissä – veriside?

Lukupiirissä hienon kirjailija-alustuksen jälkeen keskustelun tunnelma oli kysyvä ja pohdiskeleva. Pidimme kirjan upeasta kielestä ja hienovaraisesta ilmaisusta. Salaisuudet jäivät paljastumatta ja ”totuus” tarinasta selvittämättä – ihme kyllä se ei haitannut. Ehkä tunsimme sydämissämme empatiaa Nuria kohtaan, jonka ainoa aito toive oli ollut tulla isänsä hyväksymäksi ja rakastamaksi. Lähdimme kotiin vaikuttuneina.

 

********************

 

”Nej men, oliko tämä sittenkin vähän ärsyttävä, mikäs se nyt oli ruotsiksi? Ai niin irriterande?”

Huhtikuun lukupiirikirjana nautittiin Merete Mazzarellan Ainoat todelliset asiat (Tammi, 2012).

kuv2

 

Viime viikon viileän fiini ja sensuellin kuuma kulttuurisuihku koettiin lukupiirissä, kun ruodinnan kohteena oli Merete Mazzarellan päiväkirjamaisesti rakennettu kaunokirjallinen teos työstä ja rakkaudesta.

Niin, emme me yhteisymmärrykseen aivan täysin päässeet siitä, mikä kirjan syvin olemus oli. Lukupiirin ensimmäiset kommentit olivat hyvin positiivisia ja pehmeitä. ”Tästä jäi hyvä mieli, tätä oli helppo lukea juuri ennen nukahtamista, tämä oli semmoinen kevyt mutta kuitenkin… niin, olihan siinä tosiaan paljon sisältöä. Tosi paljon!

Sitten joku sanoi, että kenties tyylikeinona usein kappaleet aloittava tai lopettava lause ”teimme sitä ja sitä, menimme sinne ja sinne, kävimme sielä ja siellä – nimittäin avomieheni ja minä” oli vähän ärsyttävä. ”Avomieheni ja minä” oli iskostunut monien muidenkin lukupiiriläisten lukukorvaan. Oli varmaankin tarpeellista huomauttaa usein, että asioita ei tehty aviomiehen vaan nimenomaan avomiehen kanssa mutta olisiko asian voinut ilmaista jotenkin muuten, edes välillä?

Lukupiirin vetäjä innostui ”tulihan se sieltä, no niin, nyt saadaan keskustelu vauhtiin. Oliko tämä teistä jotenkin ärsyttävä kirja?”

Ja yhtäkkiä keskustelu lähti huimaan lentoon – puolustaviin puheenvuoroihin ikääntyneiden oikeudesta höpsähtää rakkaudesta, kriittisiin kommentteihin tärkeiden ja isojen asioiden pinnallisesta käsittelystä sekä huomioihin hieman teennäisiltä tuntuvista suurien viisaiden lainauksista.

kuv3

Kirja tosiaan pursusi aiheita: työnteon oikeus ja velvollisuus, luvallinen ja luvaton rakkaus, tosi ystävyys, matkat, asunnon vaihto, pettäminen, syyllisyys, vanheneminen jne.

Kirjasta kyllä oli luettaessa pidetty mutta kun ryhmässä alettiin kysellä ja ihmetellä yhtä jos toista kirjan yksityiskohtaa tai teemaa, tekstin merkitys sai uusia sävyjä. Jännittävää oli myös huomata, millaisiin seikkoihin me kiinnitämme huomion lukiessamme. Kun muutaman rivin verran kirjailija kuvaa yhteistä vaahtokylpyään uuden rakkaan avomiehensä kanssa, se saa yhden yökkäilemään ja toinen ei edes muista kohtaa lukeneensa.

Sähäkän kirjakeskustelun päätteeksi keskustelimme vielä syksyn lukupiirikirjoista ja silloin tunnelma oli jo räjäyttää katon. Lukemisen intohimoa ja kiihkoa, sitä meidän lukupiiri on!

Toukokuussa seilaamme maailman merille Petri Tammisen Meriromaanin matkassa.

Siihen saakka myötäisiä kevään tuulia!

Satu

____________________________________________________________

Linkit:

Hisham Matar Helmetissä

Merete Mazzarella Helmetissä

Mazzarellan haastattelu helmikuu 2016 Gloria-lehdessä http://www.gloria.fi/artikkeli/ihmiset/kirjailija_merete_mazzarella_71_tunnen_itseni_nuoremmaksi_nyt_kuin_tunsin_40

Arvostelu Ainoat todelliset asiat http://www.ts.fi/kulttuuri/kirjat/326695/Tyon+ja+rakkauden+pohdintaa

Arvostelu Erään katoamisen anatomia http://www.kiiltomato.net/hisham-matar-eraan-katoamisen-anatomia/

Hisham Matar Wikipediassa https://en.wikipedia.org/wiki/Hisham_Matar

 

Lukupiiriläinen bloggaa – Laulaisin sinulle lempeitä lauluja

Lukupiirikäsittelyssä Linda Olssonin esikoisteos Laulaisin sinulle lempeitä lauluja, 2009, Gummerus

Olsson

Linda Olsson on 1949 syntynyt ruotsalainen juristi, joka miehensä työn vuoksi muutti Uuteen Seelantiin. Kotirouvana olon vastapainoksi Olsson alkoi opiskella kirjoittamista ja tämä on hänen ensimmäinen kirjansa. Kirja on löytänyt lukijansa ja Ruotsissa siitä on tekeillä elokuva.

Kirja kertoo vanhasta, erakoituneesta Astridista ja rakastettunsa kuolemaa surevasta Veronikasta ja heidän varovaisesti alkaneesta ystävyydestään. Uskon, että Olssonin juristin ura on antanut aineksia kirjaan.

KIrja

Kirjassa käsitellään hyvin tärkeitä ja olennaisia ihmisenä olemisen kysymyksiä: yksinäisyyttä, hylätyksi tulemista, hellyyden ja rakkauden puutetta ja sitä, miten ymmärretyksi ja hyväksytyksi tulo avaa vuosikymmeniä lukossa olleet tunteet.

Kirja jakoi mielipiteitä. Aika moni meistä piti kirjasta, mutta joidenkin mielestä naisten nopea ystävystyminen ja sen syvyys oli epäuskottava. Paljon kirjallisuutta lukeva ryhmän jäsen väitti kirjaa viihdekirjaksi ja siitä kiisteltiin: ”tämä kirja ei voittaisi Nobelin palkintoa.” Entä sitten?

Mielestäni tärkeä huomio oli se, että naiset osasivat kuunnella, eivätkä neuvoneet toisiaan. Kokemukseni mukaan se on valitettavan harvinaista mutta todella terapeuttista. Tärkeitä ja kipeitä asioita ei kerrota ihmiselle, jolla on neuvo joka asiaan.

Kirjan tunnelma on viehättävä. Tapahtumia on vähän ja ne etenevät verkkaisesti ja luontokuvaukset ovat olennainen osa kerrontaa. Monet kirjabloggaajat pitävät tätä lohtukirjanaan. Sitä se on minunkin mielestäni.

Anna-Liisa

Kirjailijan kotisivut http://www.lindaolsson.net/

Albert Bonniers Förlag http://www.albertbonniersforlag.se/Forfattare/O/linda-olsson/

Linda Olsson Helmet-kokoelmassa.

Lukupiiriläinen bloggaa – Carol Shieldsin Ruohonvihreää

carol

Tiistain lukupiiri tutustui marraskuussa Carol Shieldsin varhaistuotantoon kuuluvaan romaaniin Ruohonvihreää (Otava, 2012). Shields kirjoitti romaanin jo vuonna 1977, aikana, jolloin ei ollut internetiä, sähköpostia tai matkapuhelimia. Yhteyttä pidettiin kirjoittamalla kirjeitä ja soittamalla kaukopuheluita.

Romaanin päähenkilö, eronnut runoilija Charleen Forrest, matkustaa miesystävänsä kanssa tuhansia kilometrejä Kanadan halki osallistuakseen rintasyöpää sairastavan seitsemänkymppisen äitinsä häihin. Perillä lapsuudenkodissaan hän tapaa sisarensa miehineen ja äidin uuden sulhasen.

Muutaman yksityiskohtaisesti kuvatun päivän aikana selvitellään ihmissuhteita, joista vaikeimmat ovat ehkä äidin ja tyttärien väliset suhteet. Charleenin pojan katoaminen tuo lisäjännitettä juhlien valmisteluille…

Charleen selvittää myös välinsä ex-mieheensä ja vapautuu entisen elämänsä taakoista. Äiti saa rinnalleen kumppanin. Poika löytyy. Onnellinen loppu.

Kirja herätti erittäin vilkasta keskustelua. Jollekin tämä oli valoisa ja humoristinen kuvaus perheestä, jollekin teksti oli liian kliseemäinen. Joku tunnisti itsensä, joku taas äitinsä. Kysyimme muun muassa, miten omat asenteemme siirtyvät seuraavalle sukupolvelle vai siirtyvätkö? Jättävätkö vaikeat ihmissuhteet arpia sieluun?

Mikä oli ruohonvihreää? Mikä oli The Box Garden? Saimme toisiltamme uusia näkökulmia tulkintaamme, emme valmiita vastauksia.

Kirjapiiri oli taas antoisa. Kiitos osallistujille!

Lena Andersén

Carol Shields englanniksi http://www.carol-shields.com/biography.html

Carol Shields Helsingin sanomien muistokirjoitus http://www.hs.fi/muistot/a1364352157180

Carol Shields Otava http://www.otava.fi/kirjailijat/carol_shields/

Carol Shields Helmet.fi-kokoelmassa:

http://haku.helmet.fi/iii/encore/search/C__SShields%2C%20Carol%20__Orightresult__U?lang=fin&suite=cobalt

 

 

Lukupiiriläinen bloggaa / Amos Ozin ”Älä kysy yöltä” – lukupiirikirja ajan hermolla

Amos

 

Syksyn ensimmäisessä tiistain lukupiirin tapaamisessa keskustelimme israelilaisen kirjailijan Amos Ozin kirjasta Älä kysy yöltä. Oz kuvaa elämää aavikon laitaan rakennetussa pienessä kaupungissa. Kirjan päähenkilöt ovat noin 60-vuotias hollantilainen arkkitehti Theo ja häntä huomattavasti nuorempi israelilainen opettaja Noa.

Kun Noa ottaa vastaan kunniahimoisen tehtävän perustaa lahjoitusvaroin nuorten huumevieroitusklinikka, alkaa kaupungin arki elää. Tutustumme asukkaisiin, asenteisiin, byrokratiaan ja ennen kaikkea Noan ja Theon monisyiseen suhteeseen.

Minua viehättivät kauniit ja tunnelmalliset luontokuvaukset. Aavikko on kaikessa läsnä. Sen ääniä voi hyvin kuvitella. Oz viljelee myös huumoria, joten kirjaa luki välillä hymyssä suin. Kuva nykyisraelilaisista rakentuu vähä vähältä. Kaupungissa on juutalaisia yli 30 maasta – valtava kotouttamisurakka, joka joko onnistuu tai sitten ei.

Amoz Oz oli minulle uusi tuttavuus. Hänen kuvaamansa maailma innosti minua lainaamaan kirjastosta kletzmermusiikkia ja tutkimaan kirjassa esiintyvien juutalaiskäsitteiden merkityksiä. Luin myös Ozin 88-sivuisen kirjan Hur man botar en fanatiker. Ozin ajatukset suvaitsevaisuuden puolesta fanaattisuutta vastaan tuntuvat erittäin tärkeiltä ja ajankohtaisilta.

Lena

Lukupiiriläinen bloggaa / Alice Munro : Kerjäläistyttö

 

”KUKA SINÄ OIKEIN LUULET OLEVASI?”

Tiistain lukupiirin toukokuun kirjaksi olimme valinneet vuonna 2013 Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaneen Alice Munron teoksen Kerjäläistyttö. Kirja on julkaistu vuonna 1978 ja suomennettu vuonna 1985. Vaikka kanadalainen Munro on maineikas kirjailija, oli hänen tuotantonsa useimmille lukupiiriläisille tuntematonta.

munro

 

Kirjan alkuperäinen nimi, ”Kuka sinä oikein luulet olevasi”, toistuu usein tekstissä ja kuvaa päähenkilö Rosen epävarmuutta. Lukija pohtii koko kirjan läpi, mitä Rose elämältään oikeastaan haluaa.

Rose on lähtöisin köyhistä oloista, mutta hän on älykäs ja taiteellisesti lahjakas tyttö. Hän tuntuu etsivän koko elämänsä jotain, mutta ei tiedä itsekään mitä. Äitipuoli Flo, toisaalta huolehtivainen ja ystävällinen, saattaa yhtäkkiä läimäyttää tyttöä. Isänkin kuritustoimet ovat karmeita. Lisäksi Rose on koulukiusattu. Nämä olivat Rosen elämän lähtökohdat.

Kuinka kauan ihminen kantaa mukanaan muistoja kaukaisesta lapsuudesta? Jäävätkö epämieluisat asiat syvemmin mieleen? Häviääkö häpeä köyhyydestä ja alemmuudentunteesta? Onko unohtaminen ylipäänsä mahdollista? Rose ei koskaan unohtanut olevansa ”kerjäläistyttö”, vaan käytti sitä hyväkseen.

Vähävaraisuutta peittelevä Rosen äitipuoli Flo, koetti kohentaa kotia hankkimalla muoviliinan ja muovijoutsenen ruokapöytään, kun Rosen varakas sulhanen Patrick tuli ensimmäisen kerran vierailulle.

Vaikka Rose menestyi televisiossa juontajana ja joskus näyttelijänä teattereissa, juurettomuus vaikutti kaikkiin elämän ratkaisuihin. Vaihtuvat miessuhteet, vaikea suhde tyttäreen Annaan ja velipuoleen Brianiin ja vimmainen asuinpaikkojen muuttaminen, olivat tyypillisiä Roselle. Vaikka äitipuolen ja Rosen suhde ei aina ollut lämmin, Rose huolehti sairaan ja vanhan Flon hoidosta tämän viimeisinä elinkuukausina. Flo oli Rosen varhaisin ja pitkäaikaisin ihmissuhde ja siksi erittäin tärkeä.

Kirjailijan loistava tyyli ja suomentaja Kristiina Rikmanin erinomainen, Munron tekstin täydellinen hallitseminen, tekivät lukukokemuksesta erittäin miellyttävän. Lukupiirin jäsenet pitivät kirjasta ja se viritti vilkkaan keskustelun sisältönsä monikerroksisuuden, syy- ja seuraussuhteiden ja tavallisten ihmisten elämän kuvauksena.

munro1

 

 

Kiitos kirjailijalle! Kiitos lukupiirille! Olen uusi Munron ihailija, kuten ilmeisesti moni tiistain lukupiiriläinen!

Anna-Liisa Orama