Lukupiiriläinen bloggaa : Majakoiden tärkeydestä

Me lukupiiriläiset uskaltauduimme lokakuussa hetkeksi kirjakeskusteluun koronasta huolimatta, tietenkin turvavälit huomioon ottaen ja kasvomaskein varustautuneina. Pohdimme, vieläkö marraskuussa tapaisimme kasvotusten.

Syyspimeässä ja tässä oudossa ajassa kirjat ja kirjojen lukijat ovat majakoita toisilleen. Yksi suurimmista iloista on avata kirja, jonka ilmestymistä on odottanut pitkään, ja joka ensi sivuiltaan johdattaa tiettyyn paikkaan ja aikaan sekä henkilöhahmojen luo, joiden seurasta ei halua pois. Tietysti kirja on usein myös yllätys, eikä huono vaihtoehto ole sekään.

Lokakuun kirjan kirjoittaja, Johan Bargum, on yksi merkittävimpiä suomenruotsalaisia kirjailijoitamme. Hän on kirjoittanut muun muassa romaaneja, novelleja, näytelmiä sekä lastenkirjan. Hän on saanut myös useita kirjallisuuspalkintoja.

Sanomattakin on selvää, että Bargum on taitava juonen ja sanan käänteissä mutta sen lisäksi hän on ehkä myös hieman salaperäinen kirjailija. Tiivis teksti jättää tilaa lukijan ajatuksille ja oivalluksille.

Syyspurjehdus sai valtavan ylistysten vyöryn. Bargum oli paljon lukeneille lukupiiriläisille uusi tuttavuus ja ihmettelimme joukolla, miten tällainen helmi on voinutkin jäädä huomiotta. Heti aluksi totesimme, että kirja piti lukea kaksi kertaa eikä kolmaskaan olisi ollut liikaa. Tämän kirjan miljöö on pitkälti meri ja sillä on varmasti symbolinen merkitys kuten tekstiin upotetuilla kreikkalaisen taruston hahmoillakin.

Kirjassa kaksi ikääntynyttä miestä, joita yhdistää suhde samaan naiseen sekä menneisyys liikemaailmassa, lähtee kesän viimeiselle purjehdukselle ennen purjealuksen talviteloille laittamista. Mutta pyytääkö retkelle Olof vai Harald? Kumpikin väittää toisen pyytäneen ja jo tästä perusasetelmasta alkaa tarina, jossa oikeastaan juuri mikään ei ole lukijalle absoluuttisesti totta. Ainoa fakta on se, ettei purjehdusretkeltä palaa kuin toinen heistä.

Ensimmäisen tarinan kertoo poliisikuulustelussa Olof, eläköitynyt pankinjohtaja. Toisen tarinan kertoo Harald, kuolemaan johtavaa syöpää sairastava entinen yrittäjä. Harald kertoo tarinansa kirjeessä, jolle ei ole määritelty vastaanottajaa.

Kolmas henkilö romaanissa on Elin, joka on ollut ensin naimisissa Haraldin kanssa ja myöhemmin Olofin. Mutta Elin on tarinassa mukana vain miesten muistoissa ja puheissa, omaa ääntä hänellä ei ole. Elinin kuolemaankin liittyy mysteeri.

Vaikka Elin on läsnä vain toisten kuvailemana, hän lienee kirjan tärkein hahmo. Elin kaipaa rakkauden tekoja ja sanoja mutta onko hän ollut onnellinen avioliitoissaan? Elinin elämässä uskonnolla ja anteeksiannolla on suuri merkitys. Miehet sen sijaan vaikuttavat pyörivän omien egojensa ympärillä, saavutusten maailmassa, jossa syyllisyyden tunteille ei ole sijaa.

Luimmeko me trillerin, psykologisen draaman vai kimurantin ihmissuhdemysteerin? Oliko kyse häpeästä, syyllisyydestä, anteeksiannosta, rakkaudesta vai rakkaudettomuudesta? Lopuksi me kysyimme toisiltamme, mistä tässä kaikessa oli kysymys, sillä viitteitä, vihjeitä ja sivupolkuja oli runsaasti.

Näin lukupiiriläiset lukukokemustaan kuvailivat:

Hieno kirja ja käännös, kirjaa on luettava tarkasti ja hitaasti ja useamman kerran, loppu jäi avoimeksi ja ilmaan salaisuuksia, upea luontokuvaus, paljon purjehdustermejä mutta ei haitannut vaikka niitä ei ymmärtänytkään, kirjassa käsiteltiin uskontoa ja uskonnollisuutta, hyvä henkilökuvaus, hieno lauserakenne, tiivistä tekstiä ja lyhyt kirja mutta paljon asiaa pinnan alla, rakastettava sivuhenkilö oli Haraldin koira Rufus, hienoa Helsingin kuvausta, kirja oli miellyttävä ja iloinen yllätys, olipa hyvä kun valittiin tämä lukupiirikirjaksi, paras lukemani kirja!

Kokoontumisemme päätteeksi lukupiiriläinen siteerasi kirjan lopusta erästä Elinin lausetta. Siihen lohdulliseen sanomaan on hyvä lopettaa.

…majakat ovat olemassa aina kun joku tarvitsee niitä ja ne ovat olemassa, vaikkei kukaan niitä tarvitsisikaan.

Valoa syksyyn!

Satu ja tiistain lukupiiriläiset

Linkit:

Johan Bargum Helmetissä

Johan Bargum Wikipediassa

Kirjallisuuden verkkolehti Kiiltomato

Blogiarvostelu kirjasta Syyspurjehdus

Lukupiiriläinen bloggaa : Casa Biancan viimeinen kesä

Kesä on auttamattomasti ohi. Puiden kellastuminen ja kesäkukkaistutusten haaltuminen alkoi päivässä. Aamuisin on jo koleaa, paksu kaulaliina on parasta kietoa tiukasti kaulan ympärille.

Tänään alkoi kirjaston tiistain lukupiiri. Varma syksyn merkki sekin mutta samalla yksi syksyä täplittävistä ilopilkuista.

Kati Tervo

Kesäkirjana luimme Kati Tervon kirjoittaman romaanin Iltalaulaja. Se kertoo taidemaalari Ellen Thesleffin viimeisestä Muroleen kesäkodissa vietetystä kesästä 1945. Talon nimi on Casa Bianca ja se on saanut innoituksensa italialaisista maalaistaloista.

Casa Bianca

Ikääntynyt taiteilija saapuu talolle omenapuiden kukinnan aikaan ja saa aputytökseen 16-vuotiaan Taimin. Ellenin ja Taimin välille sukeutuu melko väljä mutta ystävällismielinen suhde, Taimi siivoaa taloa ja pitää huolta ruokataloudesta. Taimi myös seuraa tarkasti Ellenin maalaamista ja eläytyy tämän tunnetiloihin ja haaveilee taiteilijaelämästä.

Kokematon ja nuori Taimi on vaikutuksille altis ja herkkä. Hän kaipaa Helsinkiin lähtenyttä sisartaan ja toivoo itsekin pääsevänsä ahtaasta kotikylästä maailmalle. Kesän aikana Taimi kokee myös ensimmäisen ihastumisensa. 

Muroleen kanava

Myös Ellen muistelee kuolleita omaisiaan, erityisesti sisartaan Sofiaa. Rapistunut Casa Bianca symboloi ikääntyneen taiteilijan olemusta. Vaikka Ellen on edelleen luomisvoimainen, hän aistii, että eräs aikakausi on vääjäämättä etenemässä kohti loppuaan. Menneistä kesistä perhepiirissä on jäljellä vain haikeat muistot.

Maalaamisen ja arkiaskareiden kuvaamisen ohessa, kirjassa kuvaillaan elävästi ja miellyttävästi miljöötä, ihmisiä ja luontoa. Myös sodan jälkeinen niukkuus ja puute on tuotu selkeästi esille.

Ellen Thesleff sisarineen

Lukupiirissä tuumattiin, että kirja oli ehkä hieman kevyt ja pintapuolinen jos myös miellyttävä lukukokemus, kesäinen tunnelmapala. Kirjan luvut olivat lyhkäisiä ja ne koettiin hieman irrallisiksi, kolumnimaisiksi. Kirjan kieli tuntui paikoitellen kuvaavan vanhempaa aikaa kuin 1945 vaikka asiatiedot olivat täysin kohdallaan ja toivat elävästi mieleen sodan jälkeisen aikakauden. Ellenin ja Taimin henkilöt jäivät ehkä hieman ohuiksi, kuin kuviksi ilman verta ja lihaa. Toisaalta oltiin sitäkin mieltä, että historiallisen henkilön suuhun pannut sanat tulee harkita tarkkaan, olkoonkin, että kyseessä on fiktio.

Kirja sai lukupiirissä osakseen sekä kiitosta että kritiikkiä. Vaikka kirjan tunnelma oli hieman haikea, se oli myös kaunis. Lämpimän heinäkuun päivän vietti mieluusti puun alla varjossa lukien Muroleen naisten kesäisistä puuhista.

Iltalaulajan inspiraation lähteenä on ollut Kati Tervon täti, joka haaveili nuorena taiteilijuudesta mutta sairastui skitsofreniaan. Täti kuitenkin kävi kerran vuodessa Itä-Suomesta Ateneumissa katsomassa Ellen Thesleffin maalauksia läpi elämänsä. Taimissa saattaakin olla hippunen Kati Tervon tätiä. Teoksen faktaosuus perustuu Ellen Thesleffin sisarelleen lähettämiin sodanaikaisiin kirjeisiin.

Kirjan tuoma lohtu on sekin, että luomisvoima ei ole kiinni ihmisen iästä. Viimeisenä Casa Biancan kesänään Ellen Thesleff oli seitsemissäkymmenissä ja noihin aikoihin hänellä oli hyvin luova abstraktiin taiteeseen viittaava kausi.

Helsingin taidemuseossa (HAM) on esillä Ellen Thesleffin maalauksia 20.1.2020 asti. Hanna-Reetta Schreck on kirjoittanut taiteilijasta elämäkerran Minä maalaan kuin jumala – Ellen Thesleffin elämä ja taide, 2019, Teos. Pirkko Soininen on kirjoittanut kirjan Ellen : Ellen Thesleffin fiktiivinen päiväkirja, WSOY, 2018.

Lukupiirisyksymme alkoi taiteen merkeissä mutta lokakuussa aihe vaihtuu täysin. Vinkkaamme toisillemme vapaavalintaisen jännitysromaanin. Siispä uusia hyviä lukuvinkkejä odotellessa!

Kirjarikasta syksyä!

Satu Lukupiiristä

Linkit:

Kati Tervo, Otavan kirjailijat

Aamulehden kirja-arvostelu

Ellen Thesleffin Murole

Lukupiiriläinen bloggaa : Claes Andersson Hiljaiseloa Meilahdessa – Oton elämä 2

Syksyn toisessa lukupiirissä keskustelimme kulttuuripersoona Claes Anderssonin romaanista, jossa vanha mies muistelee lapsuuttaan, nuoruuttaan, perhettään, ystäviään, työelämäänsä ja rakkaita harrastuksiaan, kuten musiikkia – muun muassa. Luvut etenevät esseemäisesti aihio kerrallaan. Kirja on jatkoa teokseen Oton elämä : aikalaisromaani WSOY, 2011. Juonellisesti ei ole väliä, onko lukenut ensimmäisen osan. Kakkososa toimii mainiosti omana kokonaisuutena.

Kirjan tahti on verkkainen, siksi miehen mietteisiin on helppo uppoutua.

Päähenkilö Otto on kahdeksankymppinen herra, jonka elämää kirja seuraa vuoden verran. Ikä ei ole este rakkaudelle, Otto viehättyy kauniista naisista edelleen. Rakkauselämän puuttuminen kuitenkin vähän harmittaa. Mieleen juontuvat myös ystävät menneisyydestä, he ovat hävinneet kuin tuhka tuuleen ja heidän mystisiä persoonia ja edesottamuksia Otto pohtii. Oton isäsuhde on ollut vaikea ja se kaihertaa Oton mieltä vielä vuosikymmeniä isän kuoleman jälkeen.

Kirjan loppupuolella Otto sairastuu vakavasti ja joutuu leikkaukseen. Siitä alkaakin ihan oma seikkailunsa tuonpuoleisessa, mikä ikinä tuonpuoleinen sitten onkaan.

Lukupiiriläinen Anna-Liisa kuvailee ryhmän keskusteluja mielipiteitä seuraavasti:

Kirja oli lämmin, viisas, värikäs ja monipuolinen. Siinä oli huumoria, iloa, surua, rakkautta, herkkiä kuvia lapsuudesta ja sarkasmia.

Mutta oliko kirjan Otto Claes Andersson itse? Joka tapauksessa veijareita molemmat, häkellyttävän aikaansaavia, terävästi kantaaottavia.

Kävimme ryhmässä pitkän keskustelun suomenruotsalaisuudesta, onko se kultalusikka suussa syntymistä ja yhteisöllisyyden äidinmaidossa imemistä?

Myös kuolemasta puhuimme, tapasihan Otto pitkän tajuttomuuden aikana sukulaisiaan ja ystäviään.

Hieno kirja ja hieno keskustelu. Lukuterveisin Anna-Liisa ja Satu

 

Claes Andersson Helmetissä

http://haku.helmet.fi/iii/encore/search/C__Sandersson%20Claes__Orightresult__U?lang=fin

Arvostelu Aamulehdessä

https://www.aamulehti.fi/kulttuuri/kirja-arvio-claes-anderssonin-elo-meilahdessa-ei-ole-lainkaan-niin-hiljaista-kuin-luulisi-24157351