Lukupiiriläinen bloggaa: Kylmien kyytimies

Antti Tuuri on Kauhavalla 1944 syntynyt, erittäin tuottelias kirjailija. Hän on kuvannut Suomen historiaa pohjalaisten sukujen vaiheiden kautta. Kaunokirjallisia teoksia on useita kymmeniä, hän on tehnyt myös käsikirjoituksia, kuunnelmia ja näytelmiä, lisäksi hän on suomentanut islantilaisia saagoja.

Antti Tuuri on saanut runsaasti palkintoja töistään, muun muassa Finlandia-palkinnon vuonna 1997 Lakeuden kutsuteoksestaan. Tuurin teoksista on tehty elokuvia ja näytelmiä.

Koulutukseltaan Antti Tuuri on graafisen alan diplomi-insinööri.

Kylmien kyytimies on osa Antti Tuurin Äitini suku-sarjasta. Tässä teoksessa hän kuvaa Jussi Ketolan joutumista pakko-otolla sisällissotaan Tampereelle. Koska Ketola ei ota asetta, hän joutuu kuljettamaan hevosellaan taisteluissa kaatuneita kentältä pois. Ketolalta kysyttiin usein kenen puolella hän on, kun hän oli Amerikasta palattuaan osallistunut työväentalon rakentamiseen.

Kotikylän työväentalolla oli kuitenkin päätetty että asetta ei oteta eikä punakaartia perusteta. Ketola oli Amerikassa tutustunut Kurikkaan ja Ervastiin eikä Kurikan opit hänestä lähteneet. Ketola kuljettaa haavoittuneita sairaalaan, mutta enemmän kaatuneita taistelujen jäljiltä. Kirja kertoo Jussi Ketolan vaiheet Kauhavan asemalta Tampereelle taisteluja seuraamaan ja sieltä takaisin Kauhavalle, mutta ilman hevosta.

Tuurin kerronta on rauhallista, lakonista, mikä kuvaa hyvin Ketolan matkaa tapahtumasta toiseen. Kirja kertoo sodasta mutta ei taisteluista vaan taistelujen jälkeensä jättämästä kaaoksesta. Vainajat on haettava pois ja vietävä naisten pestäviksi, jotta heidät voi lähettää kotiin siunattavaksi ja haudattavaksi.

Kirja on myös puolueettomuudesta sodan aikana, Ketola sanoi, etten ole kenenkään puolella, mutta ihmisten tappamista vastaan olen. Kirja kertoo paosta, nälästä ja ahdistuksesta, ennen kaikkea siksi, että sota oli sisällissota. Ketola joutui turruttamaan omat tunteensa, jotta hän pystyisi suorittamaan annetun tehtävän. Naisia kuljettaessaan hän yritti olla kunnioittava voimiensa mukaan. Varavääpeli Rantanen oli jostain syystä katkera Ketolalle ja ampui tämän hevosen.

Kylmien kyytimies herätti lukupiirissä paljon ajatuksia, varsinkin kun sota oli sisällissota ja oman kansan miehet, myöskin naiset, olivat toisiaan vastaan. Kuljetettujen vainajien määrä kauhistutti ja varsinkin kun vainajat oli kuvattu metreissä pinoina seinän vierustalla. Sodan kauheudesta puhuttiin paljon. Melkein jokaisella oli kosketuspintaa taistelujen tapahtuma- paikkoihin ja siihen miten pitkän aikaa eroteltiin kansan keskuudessa ”tuo on punainen tai sitten valkoinen”.

Todettiin, että kirja on kielellisesti selkeä, helppolukuinen mutta sisältö sitäkin raskaampi, varsinkin kun se on totta. Jussi Ketola on fiktiivinen, mutta Tuuri on tutkinut tarkasti tapahtumien kulun ja siten kirja on totuudenmukainen. Lukupiiriläiset kokivat kirjan olleen sisällöltään rankka luettava, mutta historiaa on välillä hyvä kerrata. Antti Tuurin kirjoja kehuttiin mutta samalla todettiin että useat niistä ovat ”miesten kirjoja”.

Kiitos Satu, kiitos lukupiiriläiset!  Hyvää syksyn jatkoa ja talven odotusta!

Alli

linkit:

arvostelu Uusi Suomi

Antti Tuuri Wikipediassa

Lukupiiriläinen bloggaa : Kerta kiellon päälle – Suomi 100 vuotta -eli kuinka syksy 2017 pursusi Suomen historiaa lukupiirissä

”Keväällä kyllä luetaan käännöskirjallisuutta” tokaistiin marraskuun tiistain lukupiirin loppupuolella, kun alettiin pohtia kevätkauden lukuvaihtoehtoja. Ympäriltä kuului hyväksyvää muminaa.

Olemme lukeneet kuluneen vuoden aikana runsaasti kotimaista kirjallisuutta ja pitäneet huolen, että kirjojen sisältö on ollut historiallisesti tuhti ja tunteita herättävä. Olemme olleet vaikuttuneita ja iloisia kirjavalinnoistamme mutta ainahan se on niin, että liika on liikaa.

Joulukuun kirja on vielä toki kotimaista kaunokirjallisuutta, tosin sieltä kevyemmästä päästä – mutta siitä enemmän seuraavassa blogikirjoituksessa.

Lokakuussa aikakone kuljetti vuoteen 1938, jolloin fasismi alkoi nostaa päätään Euroopassa ja toisaalta päähenkilön elämä oli oman kansalaissotamme rikkoma. Loppu oli yllättävän traaginen. Jotkut olivat käyneet katsomassa tarinan myös kansallisteatterin näytelmänä.

Marraskuussa siirryttiin Raumalle, josta salakuljetettiin inkeriläisiä pakolaisia Ruotsiin. Pääosassa oli niukasti elävä mutta humaani kalastaja Aaltonen. Meren mahti ja voima sekä kalastajaveneen hallinnoinnin haasteet talvisäässä tulivat lukijoille kristallin kirkkaiksi.

Molempia kirjoja voi suositella, totesivat lukupiiriläiset. Westö on taituri kotikaupunkinsa Helsingin kuvaamisessa, siitä emme kiistelleet. Onneksi uskallamme olla eri mieltä ja Westökin sai kritiikkinsä. Kirja koskettaa kaikkia eri tavoin, jopa ärsyttäen.

Koivukarin kalastaja- ja salakuljettajaelämä sai sitä vastoin lähes pelkkää suitsutusta. Ehkä meitä liikutti tarinan inhimillisyys ja ihmisten välinen hyvä tahto. Sitä paitsi tämä tarina on täysin ajankohtainen tänäkin päivänä kun miettii Afrikasta Eurooppaan Välimeren poikki pyrkiviä ihmismassoja.

Asiasta viidenteen, se on selvä, keskitymme keväällä käännöskirjallisuuteen mutta emme tietenkään hylkää kotimaista laatukirjallisuutta. Päätökset on vielä tekemättä. Kiivaat kirjakeskustelut käymättä.

Mutta ensin glögiä, herkkuja ja jouluiloa vuoden viimeisessä lukupiirikokoontumisessa! Kirjasta voin paljastaa, että Albert Edelfelt siinä esiintyy.

Satu

Linkit:

Tapio Koivukari : Meren yli, kiven sisään

Kjell Westö : Kangastus 38