Lukupiiriläinen bloggaa : Humboldtin merivirta ja Gaussin käyrä

”Maailma pystytään hahmottamaan jotenkuten laskemalla, mutta se ei vielä merkitse sitä että jotakin olisi ymmärretty.”

Vuoden 2017 tiistain lukupiirin aloitti räväkästi kahden 1800-1900 -lukujen taitteessa eläneen saksalaistiedemiehen edesottamuksista kertova romaani Maailman mittaajat (Tammi, 2011).

Kirja on faktatietoihin pohjautuvaa fiktiota ja tekstiin on ujutettu myös palturia sekä fantasiaa. Kirjailija itse kutsuu teostaan latinalaisamerikkalaiseksi romaaniksi Saksasta ja saksalaisesta klassismista ja viittaa tällä maagiseen realismiin.

Historiapainottuneisuudesta huolimatta kirja on ehdottomasti myös allegoria nykyajasta.

Kirjan päähenkilöt ovat maantieteilijä-geofyysikko Alexander von Humboldt ja matemaatikko-tähtitieteilijä Carl Friedrich Gauss. Mutta mitä me lukupiiriläiset tiesimme näistä herroista etukäteen? Emme juuri mitään – paitsi tietysti ”Gaussin käyrän” – ja senkin hatarasti.

 

daniel1

Daniel Kehlmann on vuonna 1975 syntynyt saksalais-itävaltalainen kirjailija, joka asuu Berliinissä ja Wienissä. Hänen sukuunsa kuuluu niin kirjailijoita, näyttelijöitä kuin ohjaajia. Kehlmann on kirjoittamisen lisäksi opettanut yliopistoissa ja hänen kirjansa ovat saaneet lukuisia kirjallisuuspalkintoja.

Die Vermessung der Welt ilmestyi 2003 ja se käännettiin suomeksi 2013 nimellä Maailman mittaajat. Tästä kirjasta sukeutui kaikeksi yllätykseksi valtaisa bestseller, joka on käännetty 40 kielelle. Yhtäkkiä Saksasta ei enää tullutkaan vain kuivia ja surullisia toisen maailmansodan aihioita vatkaavia tilityksiä. Kehlmannia pidetäänkin modernin ja valoisamman saksalaisromaanin airueena.

kehlmann2

Tässä romaanissa on runsaasti myös tekstiin upotettua huumoria, sarkasmia ja itseironiaa. Kirjailija kyseenalaistaa useasti oman tekemisensä historian hahmojen kuvaajana.

Gauss ja Humboldt kuvataan äkeinä, itsekeskeisinä ja tunneälyttöminä miehinä, eikä naisilla ja lapsilla ole suurta roolia kummankaan elämässä. Miehet mittaavat maailmaa ja keksivät matemaattisia kaavoja, löytävät uusia mantereita ja kasveja, niittävät mainetta ja kunniaa.

cosmos

Miesten värikkäät elämänkaaret kuvittuvat lukijan mielessä elävästi, Humboldtin tutkimusmatkat tropiikkiin saavat hengen salpautumaan. Gaussin ansiot uraauurtavana matemaatikkona ja lapsinerona ihmetyttävät. Teksti on herkullista luettavaa.

Maailma on kehittynyt läpi vuosituhansien ja -satojen, se käy kirjasta hienosti ilmi. Nykymaailmassa kehityksellä ei enää tunnu olevan minkäänlaisia rajoja, uskomattomilta tuntuvia asioita visioidaan ja pian jo toteutetaan. Siksi Kehlmannin kuvaama 1800-luvun lopun ilmapiiri, jossa ajatellaan, että kaikki mitattavissa oleva on jo mitattu ja maailma on lähes valmis, on huvittava. Toisaalta kirjassa kuvataan hyvin, miten hammassärky on totaalisesti ihmisen elon lamauttava asia ja nykymittakaavassa melko mitättömät taudit saavat ihmiset kuolemaan sankkoina joukkoina.

gauss

Lukupiiriläiset arvostivat kirjan runsasta sisältöä, joka koettiin yleissivistäväksi mutta myös viihdyttäväksi. Eräälle lukijalle kirjan miespainotteisuus, kovat arvot ja paikoittainen väkivaltaisuus olivat liikaa. Lukeminen oli tyssätä alkuunsa.Ymmärrettävää sekin.

Mutta kuten eräs lukupiiriläinen totesi: ”teatteriohjaaja oli todennut televisiossa, että jos yksikään katsoja ei poistu väliajalla teatterista, näytelmä on huono.” Tällä perusteella Maailman mittaajat koettiin kelpo lukupiirikirjaksi.

Satu

Linkit:

Carl Friedrich Gauss https://fi.wikipedia.org/wiki/Carl_Friedrich_Gauss

Alexander von Humboldt https://fi.wikipedia.org/wiki/Alexander_von_Humboldt

Kiiltomadon kirja-arvostelu http://www.kiiltomato.net/daniel-kehlmann-maailman-mittaajat/

Daniel Kehlmann https://en.wikipedia.org/wiki/Daniel_Kehlmann

Daniel Kehlmann Helmetissä http://haku.helmet.fi/iii/encore/search/C__Rb1983471__Sdaniel%20kehlmann__P0%2C2__Orightresult__X4?lang=fin&suite=cobalt#resultRecord-b1983471

 

 

Lokakuun lukupiirissä Khaled Hosseini

Lukupiirimme lokakuun kirja oli Khaled Hosseinin viimeisin romaani Ja vuoret kaikuivat. Hossein oli piiriläisille ennestään tuttu ja erityisesti Leijapoika-romaanista oli pidetty paljon. Ja vuoret kaikuivat oli kuitenkin tunnelmaltaan erilainen ja totesimme yhdessä, että pohjimmiltaan positiivinen Hosseini on kirjoittanut tähän mennessä kurjimman teoksensa.

hosseini

Teos on käytännössä läpileikkaus Afganistanin historiaan viimeisen sadan vuoden ajalta. Kirja käsittelee aihetta kahden sisaruksen näkökulmasta, jotka elämä erottaa julmasti toisistaan. ”Joskus on leikattava sormi, että käsi pelastuisi.” Viesti on väkevä, mutta siinä piilee totuudensiemen. Elämä sodan runtelemassa maassa ei ole kenellekään helppoa ja ihmiset joutuvat kokemaan järkyttäviä asioita. Inhimillinen kurjuus on käsin kosketeltavaa ja traagisia kohtaloita oli joidenkin lukijoiden mielestä jopa liikaa. Useassa aikatasossa etenevä tarina ja sen lukuisat henkilöhahmot tekivät kokonaisuuden hahmottamisesta hankalaa. Toisaalta eräs piiriläinen tulkitsi, että pirstaleinen rakenne tuki tarinaa, jonka johtoteemoihin kuului juurettomuuden kokemus.

Tarina johdatteli meitä pohtimaan muitakin yleismaailmallisia teemoja kuten hyvän ja pahan suhteellisuutta. Teoksessa mikään ei ole mustavalkoista, näennäinen hyvä teko voi johtaa huonoon lopputulokseen ja pahuuden keskelläkin voi kohdata armon. Tarinan ehkä lohdullisin muistutus on, että avunanto ja ystävyys eivät aina edellytä verisidettä, vaan lähimmäinen voi olla joku muukin kuin perheenjäsen.

/Mari

 

Kauden viimeinen lukupiiri ja Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta

Kuva

On vuosi 1957 ja eräs ajanjakso on juuri päättynyt englantilaisen kartanon, Darlington Hallin, historiassa. Lordi Darlington on kuollut ja tila on siirtynyt uuden omistajan nimiin. Talossa pitkään palvellut periaatteen mies, hovimestari Stevens, joutuu totuttelemaan uusiin olosuhteisiin. Tuore isäntä amerikkalainen Hra. Farraday on suonut hänelle lyhyen loman, jonka aikana Stevens tutustuu Englannin maaseutuun ja käy visiitillä entisen työtoverinsa, taloudenhoitaja Kentonin luona. Matkan aikana mies pohtii mennyttä elämäänsä ja suuntaa katseensa varovaisesti tulevaisuuteen.

Stevens, jonka näkökulmasta tarina kerrotaan, on eräänlainen tarkkailija sekä työssään että yksityiselämässään. Hän on ehdottoman ammattimainen yläluokan hovimestari, jolle työ on kunnia-asia. Stevensin mielestä hovimestarin tärkein tehtävä on palvella isäntäänsä lojaalisti. Stevens antaakin Darlington Hallille koko elämänsä ikinä kyseenalaistamatta omaa paikkaansa vallitsevassa järjestyksessä. Vaikutusvaltaisen lordin hovimestarina hän seuraa sivusta suurien poliittisten päätösten syntymistä ja osaltaan myötävaikuttaa lordin moitteettomaan julkisivuun. Vaikka myöhemmin käy ilmi, että lordi epäonnistuu poliittisessa tehtävässään, ei Stevens koskaan tuomitse.

Nti. Kentonilla, joka kuuluu myös kartanon henkilökuntaan, on erityinen suhde Stevensiin. Henkilöt käyvät aluksi valtataistelua, mutta saavuttavat lopulta molemminpuolisen kunnioituksen. Stevensin asiallisuus ja ammattimaisuus näkyvät kuitenkin teoksessa kautta linjan eikä fasadi rakoile tunneasioissakaan. Vihjailut Stevensin ja Kentonin jakamasta romanttisesta kiinnostuksesta ovat niin hienovaraisia, että lukija epäilee viimeiseen asti kuvittelevansa kaiken. Antaako ammatillisesta etiikastaan joustamaton Stevens onnen lipua ohitseen?

Teos on tyylillisesti vähäeläinen, mutta kuitenkin tiiviisti otteessaan pitävä. Juonenkäänteet ovat niukkoja, mutta rivien välissä tapahtuu sitäkin enemmän. Kirja kuvaa kiintoisasti hovimestarin ammattia, johon tuntuu pätevän vahvasti kunnian ja velvollisuuden käsitteet. Stevensonin periaatteellisuus on paikoin ihailtavaa, mutta kummeksuttavaa kun se johtaa työn asettamiseen kaiken muun edelle. Tämäntyyppinen uhrautuvuus tuntuu nykymaailmassa hullulta. Piiriläiset ja minä pidimme kuitenkin teoksen verkkaisuudesta, pohtivasta luonteesta ja teoksen kulttuurihistoriallisesta annista. Olimme yhtä mieltä siitä, että Pitkän päivän ilta oli kaikin puolin antoisa lukukokemus.

Torstain lukupiiri jää nyt kesätauolle, mutta palaa jälleen elokuussa. Syksy tuo mukanaan muutamia muutoksia, joista suurin on lukupiirin siirtyminen keskiviikkoiltaan. Tapaamme ensimmäisen kerran jo elokuun puolella ja pidämme joulukuun kokonaan taukoa.

Piiri toivottaa uudet osallistujat lämpimästi mukaan! Elokuun lukupiirikirjana toimii Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin. Lukupiiristä ja kirjallisuudesta voit tiedustella tarkemmin lukupiirin vetäjiltä Itäkeskuksen kirjastosta.

Hyvää kesää, nähdään syksyllä!

/Mari

Japani ja syksyn ensimmäinen lukupiiritapaaminen 19.9.2013

kawabata

Aiheena Japani ja Yasunari Kawabatan Lumen maa

Syksyn lukupiirikausi on nyt virallisesti avattu. Torstain lukupiiri kokoontui tällä kertaa keskustelemaan japanilaisesta kirjallisuudesta Yasunari Kawabatan teoksen Lumen maa johdolla. Kyseessä on ensimmäinen suomeksi käännetty japanilaisromaani ja kirjailijan läpimurtoteos.

Yksi lukupiiriläisistämme oli lukenut teoksen sen käännösvuonna 1958 ja kertoi sen olleen varsin ravisutteleva kokemus. Länsimaiseen kerrontaan tottuneelle teoksen runsas symbolikieli ja asioiden harras kuvailu asettaakin haasteen. Kirja on erikoinen ja haikea rakkaustarina, joka vie lukijan 1900-luvun alun Japaniin. Vuoristosta elämänhalua etsivä Shimamura kohtaa kylpylässä viehättävän nuoren naisen Komakon, jonka luokse hän huomaa palaavansa yhä uudestaan ja uudestaan…

Lumen maa on suositeltavissa kaikille kokeilunhaluisille ja japanilaisesta estetiikasta kiinnostuneille lukijoille.

Herkkiä oppitunteja kopiokoneella

 

Päätteen ääressä istuskelu tylsentää mielen, Mika-Petteri tuumiskeli. Vaikka sivari Itäkeskuksen kirjastossa oli alkanut ihan rattoisasti, ahkeran kansalaispalvelijan aika tuppasi ajoittain tulemaan hieman pitkäksi, jos järkevää tekemistä ei löytynyt. Pahinta olivat alakerran vahtivuorot, etenkin jos mitään hyllytettävää ei ollut. Siinä sitten sai maatua tuolin päällä ja odottaa, tulisiko asiakkaille ongelmanpoikasta ratkottavaksi.

Vailla parempaa tekemistä Mika-Petteri seuraili asiakkaiden puuhia. Yksi vanhempi lady nosteli äänikirjoja mukaansa, kasetteja tietysti, eihän näin vanha enää CD-soitinta viitsinyt ostaa. Pari pikkuista pelaili tietokoneella, Mika-Petteri antoi armon käydä oikeudesta eikä mennyt häätämään heitä pois, olihan tietokoneita vielä vapaanakin. Lehtialueellakin oli hiljaista, eräs mies tosin nuokkui uhkaavasti päivän Hesarin ääressä.

Yhtäkkiä portaista kuului askeleita. Mika-Petteri otti ryhdikkäämmän asennon, ties vaikka joku vakihenkilökunnasta olisi tulossa. Hän vilkaisi äkkiä eikä voinut enää kääntää tuijotukseksi muuttunutta katsettaan. Kastanjanruskeat kutrit heilahtelivat jokaisella lantiota keinuttavalla askeleella ylös ja alas vaivuttaen Mika-Petterin hypnoottiseen tilaan. Sivarimme sydän oli jo vaihtanut pikajuoksuun ja oli entistä enemmän lisähapen tarpeessa, kun maaginen hymy liisi yhä lähemmäksi Mika-Petteriä.

”Hei, tääl on kuulemma kans kopiokone.” ”Joo, sielläkö oli ruuhkaa?” ”Juu viisi ihmistä jonossa.” ”No täällä on ihan tyhjää. Mitäs sun piti kopioida?” ”Tällainen Pariisin kartta. Oon lähdössä sinne ens kuussa ja pitäis saada mukaan.” ”Lemmenlomalle tietysti”, Mika-Petteri rohkaistui vihjailemaan. ”Ei nyt sentään, vaikka oishan se kiva joku tollanen karpaasi saada mukaan.” ”Harmi vaan, taitaa olla jo työvuorot koko ens kuulle päätetty, mutta saatpa edes sen kartan täältä mukaan.”

”Mites toi kone toimii, kun en oo ennen käyttäny tollasia”, tyttö kysyi hätääntyneenä. ”Ihan helppoa. Se käy kolikoilla, 30 senttii per kopio, kuhan muistat, että annat tasarahan, kun se ei anna takasi.” ”Voi ei! Mullei oo kun euroja mukana!” ”Ei se mitään, mä voin vaihtaa.” Tyttö ojensi euron Mika-Petterin kouraan, hennosta kädestä hohkaava lämpö sai pojan värähtämään. Mika-Petteri avasi kassan ja pudotti tytön euron sinne, nosti kymmensenttisiä tilalle ja ojensi ne tytön avoimille kämmenille. Uusi värähdys, vaikka kosketusta ei vieläkään tapahtunut.

Mika-Petteri nousi palvelupöydän takaa antamaan lähempiä neuvoja unelmiensa kaunottarelle. ”Eli laitat nyt kolme kolikkoa tohon reikään, hyvä, ja sitten laitat sen kartan tähän lasin päälle, oho, se onkin iso, pitää varmaan olla A3, kato mä vaihdan sen tosta, pitääks olla värit?” ”Juu, oishan se hyvä, että näkyy, mikä on punasta ja sillee…” ”Punainen, niin sehän on rakkauden väri”, Mika-Petteri filosofoi. ”Ai katot säkin Salkkareita?”, tyttö kysyi aavistuksen innostusta äänessään. Mika-Petteri myönsi, karkean ulkokuoren alla hänelläkin sykki sydän ihmissuhdesarjoille.

”Joo, sitten painat vaan tosta.” ”En mä uskalla. Jos se vaikka räjähtää tai jotain.” ”Ihan rauhassa. Mä ohjaan.” Mika-Petteri otti vapisten tytön kädestä kiinni, miten pehmoinen se olikaan ja mikä huumaava vaniljan tuoksu nousi hänen hiuksistaan, ja vei tytön sormen käynnistysnapille. Pienoinen painallus, kopiokone alkoi raksuttaa ja pari unohtui hetkeksi paikoilleen. Mika-Petteri huomasi kopion valmistuneen jo aikapäiviä sitten ja nolona irrottautui suloisuuden lähteestä, joka purjehti hetken päästä takaisin yläkertaan.

Olisiko pitänyt kysyä tytön puhelinnumeroa, Mika-Petteri mietti myrtyneenä. Hän oli niin vaipunut ajatuksiinsa, että asiakas joutui ihan taputtamaan häntä olkapäälle, jotta saisi kohtalokkaan ritarimme huomion. ”Se tyttö jätti tähän lompakkonsa”, aiemmin äänikirjoja tutkinut nainen huomautti. Päivä olisi kenties pelastettu, Mika-Petteri mietti tutkaillessaan lompakon sisältöä, ja kyllä, puhelinnumerohan sieltä löytyi.

Lemmenkipeä nuorukainen juoksi yläkertaan puhelimen luokse. ”Vastaa, vastaa”, hän puhisi itsekseen, ja pian hänen toiveensa täyttyivät. ”Sini Taivas”, miten ihanan runollinen nimi, Mika-Petteri mietti. ”Päivää, täällä Itäkeskuksen kirjastosta Mika-Petteri Mielitietty” ”Ai se kirjaston karpaasi! Olisit sä sittenkin tulossa sinne Pariisiin”, kuului keimaileva vastaus. ”Ei, kyllä mä ihan työasioissa soittelin. Kun sulta jäi lompakko tänne.” ”Katos juu. Hyvä, että löyty! Mä tuun heti hakemaan.” ”Juu, mä odottelen täällä sen kaa.” ”Kiva. Ja hei, voit sä soittaa mulle muutenkin kuin työasioissa.”

Ilmari