Nuori rakkaus, vanha viha

Kiran Desain Menetyksen perintö vei lukupiirimme 80-luvulle kauas Pohjois-Intiaan Sikkimiin Kalimpongiin, Bhutanin  ja Nepalin rajoille. Kalimpongissa asuu – rappioituneessa ja yhä ränsistyvässä talossa – myös tuomari Jemubhai, kokkinsa ja koiransa Muttin kanssa. Tuomari on nuorena miehenä opiskellut Cambridgessa. Ulkomailla asuessaan hän on menettänyt omanarvontuntonsa ja itseluottamuksensa. Palatessaan omaan maahansa hän halveksii kaikkea intialaista, sitä miltä ihmiset näyttävät, miten he puhuvat ja pukeutuvat.  Sen sijaan hän ihailee kaikkea englantilasta, jopa niin, että tupsuttaa iholleen puuterihuiskulla englannista tuomaansa vaaleanpunaista puuteria. 

Intiaan palattuaan Jemubhai saa tuomarinviran, sillä virkamiehiksi halutaan syntyperäisiä intialaisia. Hänet on naitettu jo ennen ulkomaille lähtöään nuoren intialaistytön kanssa. Jemu kuitenkin inhoaa vaimoaan ja tämän intialaisuutta. Lopulta Jemu ajaa naisen luotaan ja hylkää samalla myös tyttärensä. Yllätys on suuri, kun Jemun oven taakse ilmestyy tyttären tytär Sai. Sain vanhemmat ovat kuolleet Neuvostoliitossa, eikä kukaan enää maksa luostarikoulun maksuja. Niinpä Sai kiikutetaan isoisänsä luokse.

Isoisä ottaa Sain luokseen ja palkkaa tälle opettajan, nuoren nepalilaismiehen Gyanin, mutta muutoin isoisää  ei Sai juuri kiinnosta. Sen sijaan Sai ja Gyan ihastuvat toisiinsa.

Kalimpongissa alkaa kuohua, kun viisikymmentä poikaa – Gorkha National Liberation Frontin jäseniä – vannovat taistelevansa kuolemaan saakka saadakseen Gorkhan kansalle oman itsenäisen kotimaan. Nuoret miehet järjestävät mielenosoituksia, heiluttavat kukri-veitsiään ja huutavat: ”Gorkhan kansa, gorkhan maa!” ja tähän kansallismielisyyteen Gyan intoutuu mukaan. Kansallismielisyyden myötä hän alkaa halveksia Sain länsimaista kasvatusta ja länsimaisia tapoja. Nuoret riitaantuvat, eikä ole selvää miten heidän rakkautensa käy. Onko nuori rakkaus vanhaa vihaa voimakkaampi?

Lukupiiriläisten mielestä kirja oli hyvä. Sen henkilöhahmot olivat inhimillisyydessään riemastuttavat, samoin kuvaus on erittäin visuaalista ja mukaansatempaavaa: miten sade homehduttaa alushousuja myöten kaiken, kuinka hyönteiset tiettyyn aikaan vuodesta tuntuvat valtaavan maailman ja kuinka majesteettiset Himalajan vuoret ilmestyvät pilvien takaa näkyviin. Lukijasta riippuu, alkaako hänen tehdä mieli matkaan vai onko hän tyytyväinen kotisohvaansa. Lukupiiriin meitä mahtui molempia.

Sanna

Avoimia loppuja

”Aina ei ole olemassa ratkaisuja”, yhden keskustelijan ääni kohoaa yli muiden. ”Vaikka me itä-helsinkiläiset rouvat kuinka toivoisimme, aina vastauksia ei vain löydy! ”

Keskustelemme Haruki Murakamin kirjasta Kafka rannalla. Kukaan ei ole inhonnut kirjaa, mutta me muutamat peräämme vastauksia ja ratkaisuja. ”Minulle tuli mieleen letti ja letitys, kun tätä luin”, sanoo toinen piiriläinen. ”Kauhotaan lisää sieltä ja täältä, mutta rusetti jäi puuttumaan!”

Kirjan on Japaniin siirretty Oidipus-tarina ja samalla 15-vuotiaan pojan Kafka Tamuran kasvutarina. Kirjan henkilöt ovat toinen toistaan oudompia: lapsena muistinsa menettänyt ja tajuttomuutensa aikana kissojen kielen oppinut herra Nakata, nuorena rakkaansa menettänyt ja siksi (ilmeisesti) kuolemaa odottava 50-vuotias neiti Saeki, johon Kafka Tamura rakastuu, sekä kirjastonhoitaja Oshima, joka näyttää mieheltä ja jolla on miehen identiteetti ja jonka rakastajat ovat miehiä, mutta joka on nainen.

Yksi yksittäinen seikka, johon piiriläisten huomio kirjassa kiinnittyi, oli auttaminen: molemmat matkalla olevat – sekä kotoaan karannut Kafka Tamura että pakomatkalla oleva herra Nakata – saavat poikkeuksetta apua tuntemattomilta ohikulkijoilta. Lukupiiriläiset pitivät kirjan kielestä, sen sujuvuudesta ja soljuvuudesta. Kirjan visuaalisuus sai meidät odottamaan elokuvaa.

Kirja oli viehättävä ja koukuttava lukukokemus. Nekin, jotka eivät periaatteessa koskaan ole pitäneet ei-realistisista tarinoista ja maailmoista, olivat saaneet kirjan luettua loppuun saakka. Niin minäkin – tosin sen rusetin toivossa.

Tee varaus ja siirry maailmaan, jossa taivaalta sataa kaloja ja iilimatoja.

Sanna

Tartto on nuorten kaupunki

Lauantain lukupiiri luki Jaan Krossin Mesmerin piirin. Kirja alussa ollaan vuodessa 1969. Kirjan päähenkilö – Jaan Krossin alter ego – Jaak Sirkel on matkustanut Tukholmaan. Hän saa puhelun vanhan opiskelutoverinsa isältä, herra Tarmalta, ja ryhtyy muistelemaan nuoruuttaan ja opiskeluaikojaan.

 Muistelmat alkavat syksystä 1938, jolloin Jaak aloittaa opinnot Tarton yliopistossa ja liittyy ylioppilasseura Amicukseen. Kirja kertoo nuoruudesta, ystävyydestä ja rakkaudesta sodanvarjossa ja kahden eri miehitysvallan alla. Kirja on paikoin hyvinkin hauska, mutta sen pohjalla virtaa synkkyys ja vääjäämättömyys, sillä lukijahan jo tietää mitä Virolle tapahtuu – toisin kuin ylioppilaselämää viettävät nuorukaiset.

Pääosassa kirjassa on ystäväpiiri, johon Jaak Sirkelin lisäksi kuuluvat Elvo Jauram, Toomas Paal sekä poikien tutor Indrek Tarma ja Indrekin tyttöystävä Riina, johon myös Jaak oli rakastunut. Tapahtumat ja maan poliittinen tilanne johtavat siihen, että Indrek Tarma pidätetään vuonna 1940, ja hän joutuu Siperiaan. Tavallaan kirja kietoutuu sen ympärille, mitä Inderikille tapahtuu, miksi, mihin hän joutuu ja mitä hänen kohtalostaan tiedetään. Indrekin kohtalo selvisi Jaakille vasta vuonna 1958 – ja silloinkin sattumalta.

Vaikka kirjan vastaan panematon apeus vei yöunet kahdelta piiriläiseltä, oltiin kirjan erinomaisuudesta yhtä mieltä. Myös ajankohta kirjanlukemiseen oli mitä mainioin, sillä talvisodan alkamisesta tuli juuri kuluneeksi 70 vuotta. Lukemisen lomassa oli ilo katsoa Ylen ja Fst:n lähettämät  Imbi Pajun dokumentit Torjutut muistot ja Suomenlahden sisaret. Ne ikään kuin tukevoittivat lukukokemusta.

Minä ihastuin Jaan Krossiin. Seuraavaksi aion lukea Uppiniskaisuuden kronikan, ja kun olen sen lukenut, matkustan Viroon.

Sanna

Ajankohtainen tuttavuus sadan vuoden takaa

Lauantain kirjallisuuspiirissä meillä oli käsittelyssä italialainen kirjailija Luigi Pirandello. Häpeä tunnustaakaan, mutta minulle mies oli aivan uusi tuttavuus, vaikka hänet on palkittu Nobelin kirjallisuuspalkinnolla jo vuonna 1934.

Pirandello tunnetaan paremmin näytelmistään kuin novelleistaan, vaikka moni hänen näytelmistään on alun perin ollut novelli. Pirandelloa on pidetty absurdin teatterin edelläkävijänä. Like on julkaissut parin viime vuoden aikana kaksi Leena Rantasen suomentamaa novellikokoelmaa: Sitruunoita Sisiliasta ilmestyi vuonna 2007 ja Ahdas frakki vuonna 2009. Tällä kertaa meillä oli luettavana Ahdas frakki.

Kirja herätti piiriläisissä erilaisia tunteita: Pirandellon ihmiskäsitystä pidettiin vähintäänkin raadollisena. Hänellä on erinomainen taito osoittaa lukijalle ihmiselon pienuus ja säälittävyys – näin etenkin novelleissa Nukkuva vanhus ja Kataarilainen kerettiläisyys. Tämä koettiin paikoin raskaaksi. Toisissa novelleissa taas Pirandellon terävä kuvaus, ihmisten käyttäytymisen järjettömyys ja toisaalta ennustettavuus sekä toisinaan absurditkin käänteet naurattivat ääneen. Minua erityisesti nauratti Miesvainaa-novellin loppu. Voi vaimonsa muistojen keskellä pyristelevää Bartolino parkaa! 

Pirandellon kuvaus on oivaltavaa. Vanhusta, joka lähinnä vain nukkuu eikä enää oikein ole läsnä tässä maailmassa Pirandello kuvaa seuraavasti: ”Kuuluisa vanhus vain on ja pysyy, kuten näette, elämän hylkäämänä, kuoleman unohtamana.”

Novellien aiheet olivat yllättävällä tavalla ajankohtaisia, vaikka niiden kirjoittamisesta on jo lähemmäs sata vuotta aikaa: suomentaja Leena Rantanen toteaa sen johtuvan siitä, että Pirandello keskittyy intohimoihin – ja siinä suhteessahan ihmisen elämä ei liene muuttunut. Suosittelen!

Sanna

Muuttaako Afrikka ihmisen?

Tiistain lukupiirissä oli käsittelyssä Saul Bellowin Sadekuningas. 55-vuotias Henderson sanoo elämänsä olleen pelkkää murhetta – siksi hän lähti matkaan. Pakoon, oli meidän tulkintamme. Kuitenkin ne asiat, joita hän pakeni, ovat hänessä itsessään, eikä niitä voi paeta. Näin toteaa myös  Henderson itse: ”Mutta kuinka ne voivat jättää minut rauhaan? Nehän kuuluvat minuun. Ne ovat minun. Ja ne kasautuvat minuun joka puolelta. Kaaos siitä tulee.”

Ja kaaos siitä tulikin. Matka Afrikkaan oli huvittava, riemastuttava, surullinen ja säälittävä. Kaikkea yhtä aikaa. Lukupiiriläisiä mietitytti Hendersonin ristiriitainen persoona – mikä häntä ajoi toimimaan niin kuin toimi? Mikä sai hänet kuulemaan ”Tahdon! Tahdon!”-huutoa päänsä sisällä? Mitä hän tahtoi? Ehkä olla hyväksytty ja rakastettu.

Löysikö Henderson Afrikasta etsimänsä? Muuttuiko hän ihmiseksi, joka ei aina pilaa kaikkea? Ehkä, mutta mikä sen sai aikaan? Löysimme monia vastausvaihtoehtoja: Afrikka, matka, itsensä alttiiksi asettaminen, pelko. Kirjan lopussa vallitsee nimittäin jonkinlainen aavistus harmoniasta – Henderson haluaa aloittaa alusta, ja uusi alku tuntuu lukijastakin, jos ei nyt todennäköiseltä, niin ainakin yhdeltä mahdolliselta vaihtoehdolta. 

Meitä ihastutti Bellowin kielen värikkyys ja tarkkanäköisyys – kieli oli useasti hengästyttävää. Vaikka kirja tuntuikin – miehisyydessään – ajoittain työläältä luettavalta, herätti se paljon ajatuksia ja kysymyksiä. Meitä oli tiistaina paikalla vain naisia ja täytyy sanoa, että olisi ollut kiinnostava kuulla myös miehen ajatuksia kirjasta.