Lukupiiriläinen bloggaa : Kirjahelmi menneisyydestä

Joulukuun kirjana lukupiirissämme oli Robert Walserin Konttoristi. Robert Walser on Suomessa jäänyt vähälle huomiolle.  Meistäkään kukaan ei ollut hänen tuotantoonsa aikaisemmin tutustunut, tosin häneltä on suomennettu vain kaksi teosta.

Robert Walser oli sveitsiläinen kirjailija, syntyi 15.04.1878 Bielissä, Sveitsin luoteisosassa. Nuoruudessa ja oikeastaan koko terveen elämänsä ajan hän työskenteli välillä pankissa ja muissa konttoreissa tehden erilaisia toimistotöitä. Kirjailijana hän ei elättänyt itseään. 1900-luvun alussa hän teki matkoja Saksaan ja nykyiseen Puolaan.

Walser kirjoitti erilaisia pieniä kertomuksia, novelleja ja niitä julkaistiin useissa sanomalehdissä. Kaikkiaan hän kirjoitti kolme romaania 1907-1909 välisenä aikana. Novelleja koottiin useiksi niteiksi. Walser sairastui 53-vuotiaana ja hän eli loppuelämänsä hoitolaitoksessa Herisaussa, missä hän kuoli 25.12.1956. Walser on Sveitsissä arvostettu kirjailija, tosin vasta 1960-luvulta alkaen. Hänelle on perustettu useita museoita eri puolille Sveitsiä. Robert Walserin töitä on käännetty 15 kielelle.

Robert Walser

Konttoristi kertoo Joseph Marti-nimisestä toimistoapulaisesta, joka lähetetään maalla sijaitsevaan kartanoon insinööri-keksijä Toblerin apulaiseksi. Toblerin keksinnöt eivät mene kaupaksi ja Joseph kirjoittaa esittelykirjeitä ja piirtää mainoksia mahdollisille rikkaille sijoittajille.

Sveitsin järviseudut

Joseph on Toblerin talossa melkein perheenjäsen, hän ruokailee yhdessä heidän kanssaan ja usein rouva Tobler kutsuu Josephin kahville ja keskustelemaan kanssaan. Hän osallistuu myös puutarhan hoitoon ja muihin pieniin askareisiin.  Ajan mittaan Joseph joutuu selvittelemään asioita Toblerin velkojien kanssa. Joseph tarkkailee Toblerin perhettä, puutarhaa, ympäristöä järvineen ja teos kuvaa hänen huomioitaan hyvinkin tarkkaan. Kun keksijä Toblerin konkurssi näyttää varmalta Joseph lähtee talosta.

Konttoristi on kirjoitettu pitkinä lauseina, Josephin ajatuksina, ilman kappalejakoja ja erittäin tiiviinä, kuvailevana tekstinä. Teosta pystyy lukemaan vain pieninä annoksina kerrallaan, siitä kaikki olimme yksimielisiä.

Kirjasta pidettiin tai ei pidetty. Se jakoi meidät melko lailla tasan. Alun jälkeen siihen joko ihastui tai pitkästyi, kaikki eivät jaksaneet lukea kokonaan. Luontokuvaukset olivat kauniita. Vilkasta mielipiteiden vaihtoa teos viritti. Yleinen ihmetys oli se, miksi Robert Walser on Suomessa niin huonosti tunnettu, kun hän on kuitenkin Sveitsissä erittäin arvostettu sekä koko saksankielisillä alueilla hyvin tunnettu.

Kiitos Satu kirjavalinnasta, oli mielenkiintoinen ja kiitos kaikille runsaasta keskustelusta.

Hyvää Uutta Vuotta ja antoisia lukuhetkiä!

Alli

Satu kiittää uskomatonta, ihanaa, taitavaa lukupiiriä kuluneesta vuodesta! Jokainen kirja opettaa jotain, antaa jotain, johdattaa jonnekin uuteen – jos vain antaa tekstille mahdollisuuden. Kiitos, että saan oppia kirjallisuudesta kanssanne ja kiitos yhteisistä porinahetkistä! Jatkamme tammikuussa!

Virkistävää joulua kaikille!

Ja aurinkoa horisontista odottaen!

Satu

Linkit:

Kirjallisuusblogi

Robert Walser englanniksi

Lukupiiriläinen bloggaa : Kiitos Minna Canth! Lukupiirissä Kauppa-Lopo ja Agnes

Minna Canthin juhlavuoden kunniaksi oli tiistain lukupiiri valinnut luettavaksi kaksi Canthin kertomusta Kauppa-Lopo ja Agnes. Ne ovat kertomuksia kahdesta hyvin erilaisesta naisesta ja heidän kohtalostaan.

Tämä blogi käsittelee Kauppa-Lopoa. Se on traaginen kertomus naisesta, joka on jättänyt taakseen elämänsä, miehensä ja poikansa ja kulkee paikkakunnalta toiselle saaden osakseen halveksuntaa ja nöyryyttämistä. Lopo on ulkonäöltään epäsiisti, melkeinpä ruokottoman näköinen. Levoton mieli, viinan ja nuuskan houkutus ja varastelu vievät hänet kiertolaiseksi.

Ollessaan neljännen kerran vankilassa Jyväskylässä juopumuksesta, varkauksista ja pyhäinpäivän rikkomisesta hänen kanssaan putkassa on Riitta. Naisten välisessä keskustelussa Lopo moittii jyväskyläläisiä sekä ulkonäöltään että tavoiltaan. Toista oli elämä kotikaupungissa Kuopiossa, ihmiset osasivat pukeutua, talot olivat hienompia.  Kuitenkin Lopon oli lähdettävä kiertämään, etsittävä uusia paikkakuntia, myytävä ihmisten vanhoja romuja saadakseen vähän rahaa.

Vartijan ja Riitan keskustelussa käy ilmi että leskirouva Kortman on pyytänyt Riittaa kutomaan lapsilleen sukkia. Kuullessaan tutun nimen Kuopion ajoilta Kauppa-Lopo havahtuu, kiinnostuu ja haluaa auttaa vaikeuksissa olevaa rouvaa. Hän antaa viimeisen kolikkonsa vartija Strömbergille villalangan ostoa varten. Saatuaan sukat valmiiksi hän pakahtumaisillaan tyytyväisyydestä ja menee rouva Kortmanin luo. Kauppa-Lopo uskoo rouvan ilahtuvan tavatessaan hänet mutta kiusaantuneena rouva tarjoaakin korvausta.

Kylmyys ja ylenkatse pahoittavat Lopon mielen mutta tämä ei anna periksi vaan päättää auttaa rouvaa vielä talon myynnissäkin. Rouva Kortman saa Kauppa-Lopon ansiosta myytyä talonsa voitolla mutta taitava Kauppa-Lopo saa vain muutaman roposen palkkioksi.

Kolikot taskussa painavat. Kennun Villen houkuttelu horjuttaa Lopon mieltä. Kiusaus saada muutama lasi olutta ja nuuskaa voittaa. Kapakan tuttu meteli, tupakan savu ovat Lopon omaa elämänaluetta.

Seuraavana päivänä torilla kauppiaan kukkaron näkeminen reen pohjalla herättää varastamisen halun. Kauppa-Lopo nappaa kukkaron ja päättää lähteä kiireesti pois Jyväskylästä jalkapatikalla. Tien vieressä olevasta mökistä hän saa ruokaa, mutta pahaksi onneksi talon isäntä onkin kauppias, jonka kukkaron Lopo torilla varasti. Lopon anelu, ettei varastamisesta ilmoitettaisi, ei auta. Kauppa-Lopo tietää, että hän joutuisi loppuelämäkseen vankilaan.

”Lohduton oli hänen olonsa ja Loposta tuntui kuin olisi elävänä hautaan viety. Ja hän itki, itki katkerampia kyyneliä kuin milloinkaan ennen”, Canth kuvailee.

Kauppa-Lopo on surullinen, koskettava kertomus hyväsydämisestä, epäitsekkäästä ihmisestä, jonka levoton luonne ja ulkoinen olemus aiheuttavat halveksuntaa ja hyljeksintää. Kukaan ei tunnu näkevän ihmispolon sisintä.

Se on myös kertomus hyväosaisen rouvan tunteettomuudesta ja kiittämättömyydestä.

Juhlikaamme Minna Canthia, ensimmäistä suomalaista naiskirjailijaa!

Kiitos verraton Satu ja mainiot lukupiiriläiset.

Anna-Liisa Orama          

Linkit:

Minna Canth Helmetissä

Minna Canth Wikipediassa

Minna Canth Klassikkogalleriassa

Lukupiiriläinen bloggaa : Arkielämää

Lukupiiriläinen bloggaa : Arkielämää

Tiistain lukupiirin kesälukemisena oli suomalaisen kirjallisuuden naisklassikon Maria Jotunin romaani Arkielämää, joka ilmestyi v.1909.

Kirja on kertomus yhdestä kauniista kesäpäivästä Savossa. Varsinaista päähenkilöä ei ole mutta tapahtumia sitoo yhteen ”pappi” Nyman, jonka elämä – nuoruuden hyvistä lähtökohdista huolimatta – on muuttunut kylästä toiseen liikkuvan kulkijan vaellukseksi.

Nyman tulee heinänteon aikaan Koppelmäen kylään, jossa päivän aikana tapaa kyläläisiä ongelmineen. Ongelmien takaa paljastuu monenlaisia ihmiskohtaloita. Nyman on monitaituri. Hän osaa lukea, kirjoittaa, parantaa pieniä vaivoja, antaa sielunhoitoa ja uskonnon tulkintaa vailla papintutkintoa. Hän kirjoittaa vauraan Koppelmäen talon tyttären Loviisan puolesta Kuuselan Pekan kosintaan myöntävän vastauksen.

Sielunhoito on Nymannin ominta taitoa. Loisvaimo-Liena oli tukahduttanut yhden kastamattoman lapsensa ja vuosien tuska oli saattanut hänet epätoivoiseksi. Raamatun ja postillan tutkiminen ei ollut helpottanut naisen oloa. Pappi-Nyman puhui Lienalle Herran armosta ja anteeksiannosta, pani kylmän kääreen päähän ja istutti suolahauteissa. Ja luottamus ”pappiin” paransi Lienan! Lapsille hän kertoi tarinoita tähtien synnystä, taivaasta ja Jumalan anteeksiannosta. Näin hän saavutti lasten luottamuksen.

Miehet ovat ”pappi-Nymannia lukuun ottamatta sivuosassa. Kirjan naiset ovat terveitä, vereviä kansannaisia, jotka hyväksyvät arkiasiat. Jos mies on synnynnäisesti laiska kuten Otteljaanan mies Roikka-Petteri, niin ”hakkasipa omat tupakkansa”!

Kirja on realistinen, mutta lämmin kertomus ihmisten elämästä, toiveista, rakkaudesta, heikkouksista ja hyvyydestä. Toiveet ja haaveet ovat arkielämään liittyviä.

Hullu-Kallelle iloa tuottivat konvehtipaperi, penninraha, vanha avain ja tietoisuus joulukirkkoon pääsemisestä. Komea renki Jussi oli saanut Loviisan ja myös piika Eveliinan tunteet heräämään, mutta lopulta Annastiina sai sekä Jussin, että lapsen Jussin kanssa. Ja olipa vielä renki Jahvetti, jonka kanssa Eveliina päätyi yhteen.

Arkielämää on loistava kirja. Se on yhden päivän kertomus ihmisistä, joiden arkisen elämän kautta lukija tutustuu oloihin jotka tänään tuntuvat ankeilta. Ihmisen toiveet ja unelmat ovat aina olleet samat, keinot toteuttamiseksi vaihdelleet.

Harvoin olen lukenut kirjaa joka olisi vaikuttanut minuun näin voimakkaasti hienon kielen, aiheen monikerroksisuuden ja inhimillisen lämmön vuoksi. Lukupiiriläiset pitivät kirjasta ja vilkasta keskustelua riitti.

Tiistain lukupiiri aloitti Satu Vähämaan ohjaamana uuden vuosikymmenen toiminnassaan. Toivon sen jatkuvan yhtä antoisana ja virkeänä kuin tähänkin asti.

Kiitos Satu ja lukupiiriläiset!!

Hyvää ja kaunista syksyä toivottaen Anna-Liisa Orama

Linkit:

Maria Jotuni Helmetissä

Maria Jotuni Klassikkogalleriassa

Maria Jotuni Kansallisbiografia SKS

Lukupiiriläinen bloggaa : Frank McCourt ja irlantilainen kurjuus

Frank McCourtin lapsuusmuistelma Seitsemännen portaan enkeli kertoo perheen elämästä Limerickin syrjäkujilla 1930 -1940 -luvuilla. Perhe lähti New Yorkista, Brooklynistä köyhyyttä pakoon Irlantiin, josta vanhemmat olivat syntyisin. Köyhyys ei kuitenkaan jäänyt Amerikkaan, paheni vain. Isä Malachylle ei tahtonut löytyä töitä, ja jos löytyikin, palkkarahat menivät kurkusta alas.

”Seitsemännen portaan enkeli” vieraili perheessä usein ja lapsia syntyi kaiken kaikkiaan seitsemän. Lapsista kolme kuoli jo pienenä. Frank, Malachy nuorempi, Michael ja Alfie selvisivät hengissä sairauksista ja vähäisestä ravinnosta huolimatta. Asunnot olivat surkeita, ruokaa haalittiin mistä satuttiin saamaan, usein syötiin vain teetä ja leipää, joskus sentään saatiin hilloa leivän päälle. Sääkin tuntui olevan enimmäkseen kurja ja sateinen.

Miksi sitten kirjan lukeminen ei ollut kurjaa, eikä erityisen vaikeatakaan? Tai no, olihan se paikka paikoin kumpaakin, kurjaa ja vaikeaa. Minun lukemistani helpotti se, että kirja ei mielestäni ollut katkera tilitys onnettomasta lapsuudesta. Siinä oli huumoria, lämpöäkin – asunnossakin oli aina joskus lämmintä kun satuttiin löytämään kadulta kuormasta pudonneita hiiliä.

Isä, mokoma juoppo, parempina hetkinään istui keittiön pöydän ääressä Frank sylissään ja kertoi hienoja tarinoita. Ja äiti, kun alakerta lainehti vettä eikä siellä voinut olla, päätti että me muutetaan Italiaan, ja niin muutettiin – yläkertaan!

Eräässä haastattelussa Frankilta, joka oli yli kuusikymppinen kun kirja ilmestyi, kysyttiin kuinka hän voi muistaa niin paljon yksityiskohtia lapsuudestaan. Hän vastasi, että kaikki voivat. ”Sitä istuu jossain huoneessa ja asiat palaavat mieleen, eivät ehkä kaikki, mutta paljon. Voin kuljeskella Limerickin kaduilla ja voin muistaa asioita, jotka tapahtuivat kun olin pieni poika ja jakelin sähkeitä.

Kun istuin pienessä talossamme Pennsylvaniassa kannettavani ja muistivihkoni kanssa, tein listoja vasemmalle sivulle, listoja ihmisistä, papeista, opettajista, listoja siitä mitä söimme – hyvin lyhyt lista! – ja jatkoin tarinani kirjoittamista oikealle sivulle. Jotkut jutut vaativat tulla kirjoitetuiksi.” (Louise Tucker: From a Slum to the Savoy)

Kirja sai ilmestyessään vuonna 1996 runsaasti huomiota ja hyviä arvosteluja, mm. Pulitzer-palkinnon, ja siitä on tehty elokuva (1999). Limerickissä tosin jotkut Frankin aikalaiset olivat sitä mieltä, että kurjuutta on liioiteltu ja kirja loukkaa ihmisiä, siinähän puhutaan oikeista ihmisistä heidän oikeilla nimillään.

Keskustelu lukupiirissämme lainehti laidasta laitaan, enimmäkseen taisimme pitää kirjasta, niin ainakin muistelen. Korjatkaa jos muistan väärin, se johtuu siitä, että itse pidin kirjasta kovasti.

Pirkko Reinimaa

(lukupiiriläinen, joka alusti ja ohjasi lukupiirikokoontumisen; kirjaston huomautus)

linkit:

Frank McCourt Otavan sivulla

Frank McCourtin haastattelu The Telegraph-lehdessä (englanniksi): 

Frank McCourt Wikipediassa:

 

Lukupiiriläinen bloggaa / Alice Munro : Kerjäläistyttö

 

”KUKA SINÄ OIKEIN LUULET OLEVASI?”

Tiistain lukupiirin toukokuun kirjaksi olimme valinneet vuonna 2013 Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaneen Alice Munron teoksen Kerjäläistyttö. Kirja on julkaistu vuonna 1978 ja suomennettu vuonna 1985. Vaikka kanadalainen Munro on maineikas kirjailija, oli hänen tuotantonsa useimmille lukupiiriläisille tuntematonta.

munro

 

Kirjan alkuperäinen nimi, ”Kuka sinä oikein luulet olevasi”, toistuu usein tekstissä ja kuvaa päähenkilö Rosen epävarmuutta. Lukija pohtii koko kirjan läpi, mitä Rose elämältään oikeastaan haluaa.

Rose on lähtöisin köyhistä oloista, mutta hän on älykäs ja taiteellisesti lahjakas tyttö. Hän tuntuu etsivän koko elämänsä jotain, mutta ei tiedä itsekään mitä. Äitipuoli Flo, toisaalta huolehtivainen ja ystävällinen, saattaa yhtäkkiä läimäyttää tyttöä. Isänkin kuritustoimet ovat karmeita. Lisäksi Rose on koulukiusattu. Nämä olivat Rosen elämän lähtökohdat.

Kuinka kauan ihminen kantaa mukanaan muistoja kaukaisesta lapsuudesta? Jäävätkö epämieluisat asiat syvemmin mieleen? Häviääkö häpeä köyhyydestä ja alemmuudentunteesta? Onko unohtaminen ylipäänsä mahdollista? Rose ei koskaan unohtanut olevansa ”kerjäläistyttö”, vaan käytti sitä hyväkseen.

Vähävaraisuutta peittelevä Rosen äitipuoli Flo, koetti kohentaa kotia hankkimalla muoviliinan ja muovijoutsenen ruokapöytään, kun Rosen varakas sulhanen Patrick tuli ensimmäisen kerran vierailulle.

Vaikka Rose menestyi televisiossa juontajana ja joskus näyttelijänä teattereissa, juurettomuus vaikutti kaikkiin elämän ratkaisuihin. Vaihtuvat miessuhteet, vaikea suhde tyttäreen Annaan ja velipuoleen Brianiin ja vimmainen asuinpaikkojen muuttaminen, olivat tyypillisiä Roselle. Vaikka äitipuolen ja Rosen suhde ei aina ollut lämmin, Rose huolehti sairaan ja vanhan Flon hoidosta tämän viimeisinä elinkuukausina. Flo oli Rosen varhaisin ja pitkäaikaisin ihmissuhde ja siksi erittäin tärkeä.

Kirjailijan loistava tyyli ja suomentaja Kristiina Rikmanin erinomainen, Munron tekstin täydellinen hallitseminen, tekivät lukukokemuksesta erittäin miellyttävän. Lukupiirin jäsenet pitivät kirjasta ja se viritti vilkkaan keskustelun sisältönsä monikerroksisuuden, syy- ja seuraussuhteiden ja tavallisten ihmisten elämän kuvauksena.

munro1

 

 

Kiitos kirjailijalle! Kiitos lukupiirille! Olen uusi Munron ihailija, kuten ilmeisesti moni tiistain lukupiiriläinen!

Anna-Liisa Orama

 

 

 

 

 

 

Juhlien jälkeen…

Hyvien ihmisten juhlaKäynnistimme torstaipiirin kevätkauden lukemalla John Steinbeckin klassikkoromaanin Hyvien ihmisten juhla (Cannery Row, 1945). Joulusta ja uudesta vuodesta hädin tuskin toipuneina kirjan aihepiiri sopi ajankohtaan enemmän kuin hyvin.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat Steinbeckille tyypilliseen tapaan suuren laman aikaan 1930-luvun Kaliforniaan. Kirjassa seurataan erään kadunpätkän, Cannery row’n, asukkaita, joista suuri osa on elämässään enemmän ja vähemmän epäonnistuneita laitapuolen kulkijoita.

Veijariromaanin koditon miesjoukko päättää eräänä päivänä tehdä paikalliselle filantroopille ja ystävälleen, eksentrisille Tohtorille jotain mukavaa. Mikä sen parempi tapa kuin järjestää hänen kunniakseen juhlat! Juhlat ovat luonnollisesti järjestäjiensä näköiset, mutta ennen kuin ilonpito voi alkaa, pitää velikultien ylittää monta eteen tulevaa estettä.

Köyhyydestä ja syrjäytyneistä kertova tarina on väistämättä paikka
paikoin raadollinen ja sen huumori on mustaa. Huumorin avulla vaikeastakaan
aiheesta kirjoitettu kirja ei silti tunnu liian raskaalta. Pidimme kaikki kirjasta kovasti, sillä pohjimmiltaanhan teos on nimensä mukaisesti kertomus hyvistä ihmisistä.

Jos Tohtorin ja kumppaneiden tarina jää kovasti vaivaamaan mieltä, on syytä lukea jatko-osa Torstai on toivoa täynnä (Sweet Thursday, 1954) ja saagan aloittava Ystävyyden talo (Tortilla Flat, 1935).
Mari