Lukupiiriläinen bloggaa : Kosken kahta puolta

Marraskuun tiistain lukupiirikirjana Jari Järvelän Kosken kahta puolta

Pieni poika, 7-vuotias Jari, viettää kesäisiä päiviä mummojen kanssa Vammalassa (nykyään Sastamala). Toinen asuu Nälkälänmäessä talossa, jossa on ulkohuussi, toinen keskustassa orapihlaja-aidan ympäröimässä hienossa talossa, jonka katossa roikkuu kristallikruunu. Mummoloita erottaa Vammaskoski.

Mummoja erottaa myös vuosikymmenien viha, mikä liittyy Suomen sisällissotaan 1918. Eivät mummot toisiaan vihaa, kun eivät toisiaan tunnekaan, mutta sisällissota on jättänyt heihin lähtemättömät muistot ja jäljet, jotka vaikuttavat vielä 80-vuotiainakin. Vammaskoski on erottanut punaisten ja valkoisten asuinalueet, eivätkä mummot helposti koskea lähde ylittämään.

Kirja kertoo parista kesäisestä päivästä mummojen luona. Se kertoo tarinoista, joita poika on mummoiltaan kuullut ja joita värittää lisäksi pojan vilkas mielikuvitus. Mutta aivan näin auvoiseksi kirjan tunnelma ei jää.

Punaisiin kuulunut äidin äiti Aino-mummo on pienenä tyttönä nähnyt ja kokenut pelkoa, kauhua ja kuolemaa paetessaan perheensä kanssa valkoisten sotilaiden aiheuttamaa tuhoa ja tappoaikeita.

Isän äiti Sofia-mummo taas on joutunut tahtomattaan niin näkijäksi kuin osalliseksi sotatoimiin, jotka ovat järkyttäneet hänen sieluaan juuria myöten. Kumpikin mummo on muistojensa vanki, eikä anna piiruakaan periksi. Syy on toisaalla, he ovat uhreja.

Jari-poika on kuulemiensa tarinoiden vuoksi keksinyt mielikuvitusystävän Vilhon. Vilholla on reikä vatsassa, koska häntä on ammuttu ja oikeasti Vilho on kuollut. Vilho on kuitenkin Jarin seurana niin korkeushyppykilpailussa kuin huussikaverina ja sarjakuvia lukiessa. Ja on Vilho oikeasti joskus elänytkin ja kokenut sisällissodan myös.

Kirjan lukuja saattelevat oudot ja salaperäiset runot, jotka Jari-poika on löytänyt Aino-mummon hetekan uumenista. Kuka ne on kirjoittanut ja mitä ne tarkoittavat? Runot seuraavat Jaria aina ylioppilaskevääseen asti ja lopulta avaavat väylän myös mummojen välille.

Jarin ylioppilasjuhlissa mummot istuvat ensimmäistä kertaa elämässään vierekkäin ja lausuvat muutamat kohteliaat sanat toisilleen. Kirjan punainen lanka on lapsi, hän on linkki ja silta vaurioituneiden ihmisten välillä. Jarin mummoille lähetetyssä kutsukirjeessä on ollut yksi lapsena löydetty runo, se on pehmittänyt jotakin mummojen sydämessä kovaksi kivettynyttä:

sää yksin olit

pyykkilahressa

sitten tuuli repi

lakanat kiviin

ollaan vaan

latoja koskenrannassa

ei mitään

toivota pahaa

Sota on aina ja kaikkialla julmaa ja kauheaa, se rikkoo ruumiit ja mielen. Se vaikuttaa monta sukupolvea eteenpäin, eikä sodissa koskaan lopulta ole kuin häviäjiä, niitä ovat ihan tavalliset ihmiset.

Lukupiiri oli kovin hiljainen tämän kirjan äärellä. Olimme huomanneet pienen pojan hauskat kesäleikit ja toimet, jopa silloin tällöin pilkistävän huumorin mutta kirjan sotakuvaukset olivat järkyttäneet lukijoita. Se oli tehnyt lukukokemuksesta monille raskaan.

Meitä liikutti se, että Jari rakasti hyvin erilaisia mummojaan, lempeämpää Ainoa ja tiukempaa Sofiaa ja hyväksyi heidät sellaisenaan. Me myös pidimme Järvelän tekstistä, se oli luontevaa ja helppolukuista. Itse samaistuin Jari-pojan kokemuksiin 70-luvun kesistä mummolassa. Mummojen ja isotätien kertomusten äärellä on lapsena vietetty aikaa.

Vaikka Suomen sisällissodasta on kirjoitettu viime vuosina paljon sekä kauno- että tietokirjallisuutta, lasten näkökanta ja kokemus on jäänyt kertomatta. Kirja perustuu kirjailijan omiin lapsuusmuistoihin ja osittain kuultuihin tarinoihin. Hänen omat isoäitinsä ovat olleet esikuvina kirjan Ainolle ja Sofialle. Mummot puhuivat oikeassakin elämässä ensimmäistä kertaa toisilleen Järvelän ylioppilasjuhlissa.

Joulukuun kirjana oli tarkoitus lukea Astrid Lindgrenin ja hänen nuoren ihailijansa Saran kirjeenvaihdosta mutta jälleen kerran korona sotki suunnitelmat. Pääsemme kokoontumaan vasta ensi vuoden puolella. Halusimme myös vaihteeksi jotain hieman kevyempää luettavaa, joten aloitamme varsinaisen kevään lukupiirikauden 2021 romanttisiakin sävyjä sisältävällä Espanjan helteiseen elokuuhun sijoittuvalla Milena Busquetsin Tämäkin meneeohi -kirjalla.

Niin uskomme ja toivomme koronankin suhteen; sekin menee joskus ohi, toivottavasti pian.

Hyvää alkanutta joulukuuta! Lukekaamme laadukkaita ja mieluisia kirjoja, nauttikaamme rauhallisista hetkistä. Jouluunkaan ei ole enää pitkälti. Hyvää joulun odotusta!

Lukuisin rakkain terveisin, Satu kirjastolta

linkit:

Jari Järvelä Wikipediassa

Jari Järvelä Alueviesti Sastamala

Kirjastokaistan haastattelu

Jari Järvelä Helmetissä

Lukupiiriläinen bloggaa : Frank McCourt ja irlantilainen kurjuus

Frank McCourtin lapsuusmuistelma Seitsemännen portaan enkeli kertoo perheen elämästä Limerickin syrjäkujilla 1930 -1940 -luvuilla. Perhe lähti New Yorkista, Brooklynistä köyhyyttä pakoon Irlantiin, josta vanhemmat olivat syntyisin. Köyhyys ei kuitenkaan jäänyt Amerikkaan, paheni vain. Isä Malachylle ei tahtonut löytyä töitä, ja jos löytyikin, palkkarahat menivät kurkusta alas.

”Seitsemännen portaan enkeli” vieraili perheessä usein ja lapsia syntyi kaiken kaikkiaan seitsemän. Lapsista kolme kuoli jo pienenä. Frank, Malachy nuorempi, Michael ja Alfie selvisivät hengissä sairauksista ja vähäisestä ravinnosta huolimatta. Asunnot olivat surkeita, ruokaa haalittiin mistä satuttiin saamaan, usein syötiin vain teetä ja leipää, joskus sentään saatiin hilloa leivän päälle. Sääkin tuntui olevan enimmäkseen kurja ja sateinen.

Miksi sitten kirjan lukeminen ei ollut kurjaa, eikä erityisen vaikeatakaan? Tai no, olihan se paikka paikoin kumpaakin, kurjaa ja vaikeaa. Minun lukemistani helpotti se, että kirja ei mielestäni ollut katkera tilitys onnettomasta lapsuudesta. Siinä oli huumoria, lämpöäkin – asunnossakin oli aina joskus lämmintä kun satuttiin löytämään kadulta kuormasta pudonneita hiiliä.

Isä, mokoma juoppo, parempina hetkinään istui keittiön pöydän ääressä Frank sylissään ja kertoi hienoja tarinoita. Ja äiti, kun alakerta lainehti vettä eikä siellä voinut olla, päätti että me muutetaan Italiaan, ja niin muutettiin – yläkertaan!

Eräässä haastattelussa Frankilta, joka oli yli kuusikymppinen kun kirja ilmestyi, kysyttiin kuinka hän voi muistaa niin paljon yksityiskohtia lapsuudestaan. Hän vastasi, että kaikki voivat. ”Sitä istuu jossain huoneessa ja asiat palaavat mieleen, eivät ehkä kaikki, mutta paljon. Voin kuljeskella Limerickin kaduilla ja voin muistaa asioita, jotka tapahtuivat kun olin pieni poika ja jakelin sähkeitä.

Kun istuin pienessä talossamme Pennsylvaniassa kannettavani ja muistivihkoni kanssa, tein listoja vasemmalle sivulle, listoja ihmisistä, papeista, opettajista, listoja siitä mitä söimme – hyvin lyhyt lista! – ja jatkoin tarinani kirjoittamista oikealle sivulle. Jotkut jutut vaativat tulla kirjoitetuiksi.” (Louise Tucker: From a Slum to the Savoy)

Kirja sai ilmestyessään vuonna 1996 runsaasti huomiota ja hyviä arvosteluja, mm. Pulitzer-palkinnon, ja siitä on tehty elokuva (1999). Limerickissä tosin jotkut Frankin aikalaiset olivat sitä mieltä, että kurjuutta on liioiteltu ja kirja loukkaa ihmisiä, siinähän puhutaan oikeista ihmisistä heidän oikeilla nimillään.

Keskustelu lukupiirissämme lainehti laidasta laitaan, enimmäkseen taisimme pitää kirjasta, niin ainakin muistelen. Korjatkaa jos muistan väärin, se johtuu siitä, että itse pidin kirjasta kovasti.

Pirkko Reinimaa

(lukupiiriläinen, joka alusti ja ohjasi lukupiirikokoontumisen; kirjaston huomautus)

linkit:

Frank McCourt Otavan sivulla

Frank McCourtin haastattelu The Telegraph-lehdessä (englanniksi): 

Frank McCourt Wikipediassa:

 

Lukupiiriläinen bloggaa: ”No onkos tullut kesä…”

”Kannessa on upeat pastellisävyt, tämä kirja on hieno lahjaidea!” Jotenkin näin kuului erään lukupiiriläisen kommentti joulukuun lukupiirikirjasta, Pertti Lassilan Armain aika (Teos, 2015).

kansi

Lähes koko lukupiiriryhmä oli sitä mieltä, että kirjan kannen lisäksi myös sisällössä on paljon sellaista, minkä vuoksi kirja voisi hyvin olla lahjavinkki – mutta myös esimerkiksi mieltä hellivää joulupyhälukemista. Kirjan verkkainen tahti ja luontokuvaukset rauhoittavat.

Kirja kertoo kolmen ihmisen yhteisestä kesästä saaristohuvilassa sekä muistoista, joihin palaaminen on kertojaäänille myös tuskallista. Aavistelimme kirjan sisältävän jonkin verran omakohtaisia kokemuksia. Ainakin aikuisena Pertti Lassila viettää kesänsä saaristoidyllissä Kustavissa.

lassila

Kimmo on nuori poika, joka ei tunnu aistivan ilmassa leijuvia jännitteitä, hän nauttii kesän tuoksuista ja mauista. Pojan äiti Eila on menettänyt sodassa kaksi miestä, joista toinen on Kimmon isä. Isoisä Kaarlo on entinen pankkimies, joka on taannut perheelle hyvän taloudellisen toimeentulon. Ehkä tässä vanha klisee ”raha ei tee onnelliseksi mutta kyllä se elämää helpottaa” olisi paikallaan.

Kaarlolla on takanaan hieno ura mutta rakkaudeton avioliitto ja lopulta vaimokin menehtyy ennen aikojaan.

Kirjan teksti on moitteetonta, totesivat kaikki lukupiiriläiset, ja pieni vähemmistö oli sitä mieltä, että moitteettomuus vei tekstistä ”oikean tunteen”. Kun yhdessä ryhdyttiin perkaamaan tekstiä tarkemmin, alkoi tunnenyanssejakin löytyä. Kirja voi koskettaa monin tavoin, kielen kautta, juonen käsittelyn kautta, tunnelmallaan, salaperäisyydellään.

Samaistuminen aikaan, paikkaan tai henkilöihin voi herättää lukijan omat muistot eloon. Näin kävi monelle lukupiiriläiselle. Lassilan lapsikuvaus, kesien pitkät tunnit puuhasteluineen, sota-ajan jälkeinen 50-luku oli monien lukupiiriläisten mielestä ”juuri sellaista kuin se silloin oikeasti oli”.

Pitkän pimeän syksyn jälkeen saimme kirjan kautta piipahtaa hehkuvassa kesäidyllissä, pohtia ihmissuhteiden monimutkaisuutta, onnen ja epäonnen vaihteluita. Lukupiiriläiset olivat tyytyväisiä kirjavalintaan, sillä aina ei jaksa lukea repiviä ja raastavia arkikuvauksia. Joskus on hyvä levätä kirjassa, jossa on edes mahdollisuus onnelliseen loppuun.

Joskus muistot ovat vain kuin ”rypistynyt käärepaperi”, kuten kirjailija toteaa. Joskus aika tuntuu kultaavan muistot ja ikävyydet pyyhkiytyvät pois kuin taikaiskusta. Lassila lopettaa kirjansa toteamuksella ”näin on hyvä ja kesä jatkuu”.

Totuus kuitenkin on, että tässä ja nyt joulupyhät kolkuttelevat ovelle, talvi on vasta tuloillaan.

joulu

Kirjaston väki toivottaa virkistäviä ja voimistavia joulupyhiä sekä onnellista uutta vuotta 2017!

Satu

Pertti Lassila Helmetissä

Lukupiiriläinen bloggaa A.S.BYATTIN RAGNARÖK : jumalten tuho

ragnarok_byatt
Mikä kirja tulikaan valituksi marraskuisen tiistain lukupiiriin! Olikohan meistä kukaan kuullutkaan kirjailijasta nimeltä A.S.Byatt. Hänen laajasta tuotannostaan on suomennettu vain neljä teosta, Pieni musta kirja, Lasten kirja ja Riivaus: Romanttinen kertomus, joka on saanut Booker-palkinnon.

Valitsemassamme kirjassa Ragnarök: Jumalten tuho on toisen maailmansodan aika. Englannin maaseudulla kulkee niittypolkuja pitkin kouluun laiha lapsi. Äiti on antanut hänelle myyteistä kertovan kiehtovan kirjan Asgård ja jumalat. Lapsi kaipaa Euroopan ja Afrikan yllä lentävää isäänsä ja on varma, että isä ei tule sodasta takaisin. Sota-ajan todellisuus ja myyttisten jumalten edesottamukset vuorottelevat ja sekoittuvat kirjassa. Ehkä myös laihan lapsen mielessä.

Ragnarök pursuaa kasveja, eläimiä ja jumalia sellaisella vimmalla, että hyvä kun mahtuvat kirjan kansien sisään. Joku oli ottanut selvää, että onko moisia eläimiä ja kasveja olemassakaan, mutta kuulemma on. Jumalat riehuvat, taistelevat, juonivat ja saavat aikaan sekasortoa ja lopulta maailma tuhoutuu. Todellisessa elämässä sota loppuu ja laihan lapsen isä palaa kotiin. Kirjan luettuani olin hieman pyörällä päästäni enkä ollut varma, mitä olin lukenut.

Olin vähän huolissani, että syntyykö tästä sopasta keskustelua. Mutta tietysti syntyi, niin kuin aina. Vilkas keskustelu virisi myyttien vaikutuksesta kaunokirjallisuuteen, tavastamme kuluttaa, tuottaa jätettä, turmella luontoa. Kirjailijan sanoin: ”Me olemme eläinlaji, joka on tuhoamassa maailman, johon olemme syntyneet.”
Lukupiirin ansiosta löytyi uusi kirjailijatuttavuus: hain eilen kirjastosta Byattin kirjan The Djinn in the Nightingale’s Eye. Se on yöpöydälläni, luin siitä eilen illalla yhden sadun. Oikein sopiva iltasatu, onnellinen loppu ja kaikki.

Pirkko Reinimaa

Lukupiiriläinen bloggaa: VIERAILU VIIVI LUIKIN VARJOTEATTERISSA

varjo
Tiistain lukupiirissä 15.10.2013 paikalla oli Satu ja meitä piiriläisiä kymmenen. Oli taas mukavaa tavata kun syksyn ensimmäisen kokoontumisen aikaan poimin puolukoita Itä-Suomessa.

Viivi Luikin kirja herätti vilkkaan keskustelun ja kaikilla meillä riitti puhetta sekä kirjailijasta että tietysti pääasiastamme eli Varjoteatteri -nimisestä kirjasta.

Viivi Luik on eestiläinen vuonna 1946 syntynyt kirjailija, joka aloitti runoilijana. Tämä diplomaatin rouva on kirjoittanut myös lastenkirjoja, artikkeleita, esseitä ja kolumneja romaanien lisäksi.

Varjoteatterissa liikutaan muun muassa Helsingissä, Berliinissä, Roomassa ja tietysti Tallinnassa. Kirja on kuin ”matkakertomus” Eestin valtion diplomaattitoiminnan uudelleen rakentamisesta ja lähettiläspariskunnan asunnon etsimisestä Roomassa Viivi Luikin näkökulmasta.

Minua viehätti erityisesti Berliiniä koskevat kommentit ja tapahtumat kun olin juuri syyskuun viimeisellä viikolla kävellyt samoilla keskustan kaduilla.

Viivi Luikin teksti on mielestäni helppoa luettavaa. Olin kolme vuotta sitten lukenut hänen kirjansa Seitsemäs rauhan kevät. Muutamilla muillakin lukupiiriläisillä oli lukukokemuksia Viivi Luikin teoksista. Meistä useimmat pitivät nyt puheena olevasta kirjasta vaikka jotain muutakin sanottavaa löytyi.

Omasta puolestani suosittelen Varjoteatteria toistenkin lukupiirien ohjelmaan. Tämänkertaisen keskustelun ohjasi Lena, varmaan ja hyvään tapaansa.

Lopuksi keskustelimme Sadun johdolla seuraavan kuukauden kirjasta ja valinta osui A. S. Byattin Ragnarök, jumalten tuho -nimiseen kirjaan.

Mukavaa, kun Satu on taas täysipainoisesti mukana. Ilman hänen apuaan olisimme kyllä pahasti pulassa. Kiitos Lena ja Satu lokakuun iltapäivän ajastanne lukupiirimme parhaaksi.

Kirjoituksen teki Eero mukana piirissä olleena.

Rooma

Berliini