Lukupiiriläinen bloggaa – Kaksi alttaritaulua ja originelli tukholmalaisrouva

Hannu Väisänen: Taivaanvartijat, Otava, 2013

Pyhän tuomaan kirkko

Elämän seppele, Oulun Tuomaan kirkko

Kun luen kirjaa, jonka sanotaan olevan omaelämänkerrallinen, mietin että mikähän tässä on oikeasti tapahtunut ja mikä kirjailijan mielikuvituksen tuotetta.

Tammikuun 2016 lukupiirin kirjassa Taivaanvartijat totta ovat ainakin alttaritaulut, jotka Väisänen on maalannut entisen kotiseurakuntansa kirkkoon Oulussa ja Kontulan kirkkoon Helsingissä. Molemmat kirkot ovat arkkitehtuuriltaan moderneja ja niin ajateltiin alttaritauluistakin silloin kun ne maalattiin. Oulun Tuomaan kirkossa oleva alttaritaulu ”Elämän seppele” ei varmaankaan enää herätä muuta kuin ihastusta, onhan se ja siihen liittyvät muut maalaukset niin kaunis kokonaisuus. Kontulan kirkon ”Helluntain ihme” vaatii tietoa sen symboliikasta, miksi avain, pesuvati, laatikolta näyttävä ruskea esine. Taulussa olevat lauseet selittävät paljon, kaukaa kirkon takapenkistä niitä ei vain näe.  Pitääpä ensi kerralla mennä etupenkkiin istumaan.

kuva2

                                        Helluntain ihme, Kontulan kirkko

Väisänen kirjoittaa maalaustyöstä niin, että melkein tuntee maalintuoksun nenässään ja kuulee taustalla hissuttelevan kirkkoherran äänen, kun hän kyselee mitä musiikkia tänä yönä soitettaisiin. Hän kirjoittaa kävelyistään entisessä kotikaupungissaan ja helsinkiläisessä lähiössä kuvaten pieniä yksityiskohtia herkullisesti ja hauskasti.

Kuka oli salaperäinen Greta, johon taiteilija tutustui taidenäyttelyssä Tukholmassa ja jonne hän kutsun saatuaan aina kiltisti matkusti. Taidetta tunteva ja siitä kiinnostunut ystävä ainakin. Tästä kirjan kappaleesta minä en oikein saanut kiinni, mistä siinä oli kyse ja miksi se oli mukana.

Mistä me sitten keskustelimme lukupiirissä? Meillä oli kuvia kummastakin taulusta ja keskustelimme ehkä enemmän niistä ja taiteilijasta kuin itse kirjasta. Muutama lukupiiriläinen muisti keskusteluja, joita käytiin Mikaelin kirkon alttaritaulusta silloin aikanaan.  Minä sain keskustelun ansiosta tietää paljon Hannu Väisäsestä, olin tätä ennen lukenut vain hänen kolumnejaan ja muutaman kirjan, maalauksista ja muusta kuvataiteesta en tiennyt juuri mitään. Lievää kritiikkiä kirja sai terävällä kynällä kirjoitetuista seurakuntaneuvostoista ja niiden kokouksista. Kirjan tekstiä ja luettavuutta kiiteltiin.

Hannu Väisänen on monipuolinen taiteilija, maalaa, kirjoittaa, laulaa. Meillä riitti puhetta, kiitos siitä lukupiiriläiset.

Pirkko Reinimaa

Hannu Väisänen Helmet.fi-kokoelmassa

 

”TODELLISUUS ON LAUSE, JONKA KIRJOITAN” lukupiiriläinen bloggaa

”TODELLISUUS ON LAUSE, JONKA KIRJOITAN”

lukupiiriläinen bloggaa

Käsittelyssä Pienin yhteinen jaettava

 saisio

 

 

 

 

 

Pirkko Saisio : kirjailija, ohjaaja, näyttelijä

Tiistain 12.5. lukupiirin kirjailija Pirkko Saisio on hyvin ajankohtainen henkilö. Hänestä oli perjantain 8.5. Hesarissa iso juttu tuoreen väitöskirjan tiimoilta ja Kansallisteatterissa menee Slava, Kunnia täysille katsomoille. Joku oli jo ehtinyt sen nähdäkin ja kiitteli kovasti.

Meidän toukokuun kirjamme Pienin yhteinen jaettava (1998) sijoittuu 1950-luvulle, jolloin Saisio oli lapsi. Se on ensimmäinen osa omaelämänkerrallista trilogiaa, jonka muut osat ovat Vastavalo (2000) ja Punainen erokirja (2003), josta Saisio sai Finlandia-palkinnon.

Omaelämänkerrallisuuteen pitänee suhtautua varauksella, sillä kirjailijan omin sanoin ”Todellisuus on lause, jonka kirjoitan”. Aitoja muistoja tai ei, hänen tapansa kuvata pientä tyttöä vanhempien, isovanhempien, muiden sukulaisten ja vieraiden välissä tuntui meistä lukupiiriläisistä hyvin todelliselta. Se toi mieleemme ja keskusteluumme omia muistojamme lapsuudesta. Se, ovatko ne tosia, on sivuseikka.  ”Mun muistoni on kokonaan mun”.

Siirtymät aikakaudesta toiseen tuntuivat myös luontevilta. Niinhän se menee kun muistellaan, palataan hetkeksi johonkin aikaan ja paikkaan ja ollaan pieni tyttö tai poika, jota äiti tai isä halasi. Muisto, josta ei halua luopua, eikä tarvitsekaan.

Me pidimme tästä kirjasta.

Syyskuussa on edessä uudet ihan toisenlaiset kirjat ja keskustelut. Niitä odotellessa: Sadulle ja lukupiiriläisille kiitos antoisista keskusteluista ja hyvää kesää.

Pirkko Reinimaa

Pirkko Saision kirjoja Helmet-kokoelmassa.

 

 

Lumen taju

lumentajuKeskiviikkoisin kokoontuvan lukupiirin maaliskuun kirjana oli tanskalaisen Peter Höegin Lumen taju (suom. Pirkko Talvio-Jaatinen). Se on ilmestynyt jo 1990-luvun alkupuolella, jännityskirjallisuudeksi luokiteltu teos on toki muutakin. Monitasoisen kirjan teemoina on ihmisen ja luonnon yhteys, kulttuurien törmäys, myös kritiikki hyvinvointivaltiota kohtaan. Päähenkilö Smilla on puoliksi inuiitti, asunut Grönlannissa lapsuutensa, mutta joutunut pakosta muuttamaan Kööpenhaminaan, täysin erilaiseen kaupunkikulttuuriin. Smilla etsii vastausta pienen Esajas-pojan kuolemaan ja kohtaa ihmisiä ja yrityksiä, joiden tavoitteena on maine ja rikkaudet, keinoista piittaamatta.

Pian ilmestymisensä jälkeen kirjasta tehtiin elokuva, Smilla’s sense of snow, sen ohjasi tanskalainen Bille August. Nyt Höegiltä on ilmestynyt uusi kirja, Susanin vaikutus, ja hän on tulossa mukaan Helsinki Lit –tapahtumaan, joka pidetään toukokuussa. Muita kirjailijavieraita ovat esim Mihail Siskin ja Carl-Johan Vallgren.

Lukupiiriläiset pitivät kirjaa monilta osin ajankohtaisena, yritykset eivät aina toimi eettisesti, luontoa ryöstetään ja vesistöjä turmellaan, ja alkuperäiskansojen oikeuksia halutaan kontrolloida ja määritellä ne vahvemman oikeudella. Vaikka joku voi ajatella ahneutta myös yhteiskuntia eteenpäin vievänä voimana, yritysten ja yksittäisten ihmisten kohdalla se on vastenmielinen ominaisuus.

teksti ja kuva Pirjon

Donna Tartt ja syksyn ensimmäinen lukupiiri

Keskiviikkolukupiiri käynnistyi lupaavasti ja syyskauden ensimmäisessä tapaamisessa oli mukana niin uusia kuin vanhojakin piiriläisiä. Tästä on hyvä jatkaa!

Aloitimme syksyn Donna Tarttin esikoisteoksella Jumalat juhlivat öisin. Tartt tunnetaan kirjailijana, joka julkaisee harvoin mutta hyvää. Tänä vuonna ilmestyneen Tiklin suosio herätti kiinnostuksen myös kirjailijan vanhempaa tuotantoa kohtaan ja lukupiirikirja olikin melkoisen varausjonon takana.

Piiriläisten joukossa oli sekä vannoutuneita faneja että kirjan kesken jättäneitä. Intohimoisimmat olivat tarttuneet teokseen nyt jo kolmatta kertaa. Kehuja saivat Tarttin detaljirikas kuvailu ja tehokas ote lukijaan. Herkullisesti rakennetut (kaikkea muuta kuin rakastettavat) henkilöhahmot ja heidän kohtalonsa saivat lukijan kiirehtimään kohti tarinan päätöstä. Aivan kaikkien mielestä draaman kaari ei kuitenkaan kantanut koko seitsemän sadan sivun mitalta.
kampus

Muutama sananen itse tarinasta. Vaikeasti ajoitettava tarina vie lukijan Yhdysvaltojen itärannikolle Vermontiin, Hampden Collegen kampukselle. Kirjan keskiössä ovat viisi nuorta muinaiskreikan opiskelijaa, joiden elitistinen joukkio on täysin eristäytynyt muusta oppilaskunnasta. Heidän opettajansa Julian Morrow ottaa suojatikseen kerrallaan vain muutaman opiskelijan ja edellyttää näiltä ehdotonta omistautumista opetettavalle aineelle. Hänen johtamansa ryhmä muistuttaakin enemmän salaseuraa kuin opintopiiriä. Kirjan kertojana toimiva Richard Papen eroaa ryhmän muista jäsenistä perhetaustansa vuoksi. Richard häpeilee virikkeetöntä keskiluokkaista lapsuuttaan, jota alleviivaavat entisestään muiden nuorten yläluokkainen sivistystaso ja rahastojen varaan rakentuva huoleton elämäntyyli. Stipendin turvin itään muuttanut Richard haluaa ennen muuta kuulua joukkoon ja kärsii tämän vuoksi jatkuvasti alemmuuden tunteesta ja pakonomaisesta tarpeesta miellyttää toisia. Yliopistoelämä tarjoaa hänelle kipeästi kaivattua älyllistä haastetta, mutta myös opiskelijaelämän tuomaa vapautta, johon päihteet ja tuhlaileva ajankäyttö olennaisesti kuuluvat.

Tyypillisen kampusromaanin lisäksi teos on paljon muuta, sillä sen keskeinen juoni rakentuu kahden murhan ympärille. Richardille käy jossain vaiheessa ilmi, että hänen ystävänsä salailevat rikosta, johon liittyy Vermontin maaseudulta löytyneen maanviljelijän ruumis. Tilannetta hankaloittaa joukon suurisuinen kiusankappale Bunny, joka kiristää häikäilemättä ystäviään materialistisen hyödyn toivossa. Epätoivoiset nuoret joutuvat nurkkaan ahdistettuina vaikean dilemman eteen, miten tästä sotkusta selvitään? Kirja on syvemmällä tasolla moraalinen vuoropuhelu hyvän ja pahan välillä. Asetelma on problemaattinen, sillä lukija kasvaa hahmoihin kiinni, mutta tuntee samalla vastenmielisyyttä heitä kohtaan. Teos on myös tarkka psykologinen kuvaus syyllisyyden taakasta, jota kukin hahmo kantaa enemmän ja vähemmän onnistuneesti. Jännittävä tarina ja hyvä lukuromaani! Sopii teemaltaan erityisesti syyslukemistoksi.

Lukupiirin mahtuu vielä mukaan uusia osallistujia! Ilmoittautua ei tarvitse ja saa tulla vaikka vaan kuuntelemaan. Syyskuussa tapaamme islantilaisen kirjallisuuden merkeissä, kun vuorossa on Halldor Laxnessin kirjoittama kasvutarina Salka Valka. Lukupiiri kokoontuu kirjaston kokoushuoneessa klo 18.30-19.45.

 

kuva:https://www.flickr.com/photos/88164585@N00/56184913/

/Mari

Kauden viimeinen lukupiiri ja Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta

Kuva

On vuosi 1957 ja eräs ajanjakso on juuri päättynyt englantilaisen kartanon, Darlington Hallin, historiassa. Lordi Darlington on kuollut ja tila on siirtynyt uuden omistajan nimiin. Talossa pitkään palvellut periaatteen mies, hovimestari Stevens, joutuu totuttelemaan uusiin olosuhteisiin. Tuore isäntä amerikkalainen Hra. Farraday on suonut hänelle lyhyen loman, jonka aikana Stevens tutustuu Englannin maaseutuun ja käy visiitillä entisen työtoverinsa, taloudenhoitaja Kentonin luona. Matkan aikana mies pohtii mennyttä elämäänsä ja suuntaa katseensa varovaisesti tulevaisuuteen.

Stevens, jonka näkökulmasta tarina kerrotaan, on eräänlainen tarkkailija sekä työssään että yksityiselämässään. Hän on ehdottoman ammattimainen yläluokan hovimestari, jolle työ on kunnia-asia. Stevensin mielestä hovimestarin tärkein tehtävä on palvella isäntäänsä lojaalisti. Stevens antaakin Darlington Hallille koko elämänsä ikinä kyseenalaistamatta omaa paikkaansa vallitsevassa järjestyksessä. Vaikutusvaltaisen lordin hovimestarina hän seuraa sivusta suurien poliittisten päätösten syntymistä ja osaltaan myötävaikuttaa lordin moitteettomaan julkisivuun. Vaikka myöhemmin käy ilmi, että lordi epäonnistuu poliittisessa tehtävässään, ei Stevens koskaan tuomitse.

Nti. Kentonilla, joka kuuluu myös kartanon henkilökuntaan, on erityinen suhde Stevensiin. Henkilöt käyvät aluksi valtataistelua, mutta saavuttavat lopulta molemminpuolisen kunnioituksen. Stevensin asiallisuus ja ammattimaisuus näkyvät kuitenkin teoksessa kautta linjan eikä fasadi rakoile tunneasioissakaan. Vihjailut Stevensin ja Kentonin jakamasta romanttisesta kiinnostuksesta ovat niin hienovaraisia, että lukija epäilee viimeiseen asti kuvittelevansa kaiken. Antaako ammatillisesta etiikastaan joustamaton Stevens onnen lipua ohitseen?

Teos on tyylillisesti vähäeläinen, mutta kuitenkin tiiviisti otteessaan pitävä. Juonenkäänteet ovat niukkoja, mutta rivien välissä tapahtuu sitäkin enemmän. Kirja kuvaa kiintoisasti hovimestarin ammattia, johon tuntuu pätevän vahvasti kunnian ja velvollisuuden käsitteet. Stevensonin periaatteellisuus on paikoin ihailtavaa, mutta kummeksuttavaa kun se johtaa työn asettamiseen kaiken muun edelle. Tämäntyyppinen uhrautuvuus tuntuu nykymaailmassa hullulta. Piiriläiset ja minä pidimme kuitenkin teoksen verkkaisuudesta, pohtivasta luonteesta ja teoksen kulttuurihistoriallisesta annista. Olimme yhtä mieltä siitä, että Pitkän päivän ilta oli kaikin puolin antoisa lukukokemus.

Torstain lukupiiri jää nyt kesätauolle, mutta palaa jälleen elokuussa. Syksy tuo mukanaan muutamia muutoksia, joista suurin on lukupiirin siirtyminen keskiviikkoiltaan. Tapaamme ensimmäisen kerran jo elokuun puolella ja pidämme joulukuun kokonaan taukoa.

Piiri toivottaa uudet osallistujat lämpimästi mukaan! Elokuun lukupiirikirjana toimii Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin. Lukupiiristä ja kirjallisuudesta voit tiedustella tarkemmin lukupiirin vetäjiltä Itäkeskuksen kirjastosta.

Hyvää kesää, nähdään syksyllä!

/Mari

Marraskuun lukupiiri ja Piin elämä

pii

Kuukauden lukupiirikirja Yann Martelin Piin elämä tarjosi oivan keinon torjua marraskuista masennusta. Nuoren haaksirikkoisen intialaispojan ja verenhimoisen bengalintiikerin koetukset tyynellä valtamerellä veivät ajatukset tehokkaasti pois arjen harmaudesta. Päähenkilö Piin vanhemmat ovat taloudellisista syistä joutuneet myymään omistamansa eläintarhan ja päättäneet suunnata perheineen Kanadaan. Matkalla uuteen maahan perhettä ja suurta eläinlastia kuljettanut laiva uppoaa.

Piin elämä on tarina pojasta, joka päätyy merihädässä samaan veneeseen tiikerin ja muutaman muun eläintarhan asukin kanssa. Mistään kevyestä seikkailukirjasta ei kuitenkaan ole kyse, sillä päähenkilömme joutuu todella taistelemaan elämästään. Rajuja kohtauksia oli lukupiiriläisten mielestä jopa hieman liikaa. Pahuutta en kirjasta kuitenkaan löytänyt, mutta luonto osaa toki olla julma.

Jos koskaan olet miettinyt, miten eläintarhan eläimet suhtautuvat vankeuteensa tai mitä pelastusveneen varustukseen kuuluu, löydät vastaukset tästä kirjasta. Oli kyseessä sitten fakta tai fiktio, Martell kirjoittaa kovin asiantuntevasti ja uskottavasti. Tätä kirjaa on vaikea lokeroida, sillä se on viihdyttävän tarinan lisäksi paljon muuta. Myönnettäköön, että tarina ei tällä kertaa saanut piiriläisiä uskomaan Jumalaan, kuten kirjan alussa luvataan, mutta kyllä tästä filosofisenkin ulottuvuuden tavoittaa.

Jos kirjaan tarttuminen tuntuu hankalalta, voi Piin tarinan katsoa myös elokuvana. Dramaattiset luontokuvaukset taipuvat varmasti filmille upeasti.

Mari

Japani ja syksyn ensimmäinen lukupiiritapaaminen 19.9.2013

kawabata

Aiheena Japani ja Yasunari Kawabatan Lumen maa

Syksyn lukupiirikausi on nyt virallisesti avattu. Torstain lukupiiri kokoontui tällä kertaa keskustelemaan japanilaisesta kirjallisuudesta Yasunari Kawabatan teoksen Lumen maa johdolla. Kyseessä on ensimmäinen suomeksi käännetty japanilaisromaani ja kirjailijan läpimurtoteos.

Yksi lukupiiriläisistämme oli lukenut teoksen sen käännösvuonna 1958 ja kertoi sen olleen varsin ravisutteleva kokemus. Länsimaiseen kerrontaan tottuneelle teoksen runsas symbolikieli ja asioiden harras kuvailu asettaakin haasteen. Kirja on erikoinen ja haikea rakkaustarina, joka vie lukijan 1900-luvun alun Japaniin. Vuoristosta elämänhalua etsivä Shimamura kohtaa kylpylässä viehättävän nuoren naisen Komakon, jonka luokse hän huomaa palaavansa yhä uudestaan ja uudestaan…

Lumen maa on suositeltavissa kaikille kokeilunhaluisille ja japanilaisesta estetiikasta kiinnostuneille lukijoille.

Alice Munron ulottuvuudet – ihmisiä ääritilanteissa

Maaliskuun lukupiirissä käsittelimme kanadalaisen, merkittävimpiin nykykirjailijoihin lukeutuvan,
Alice Munron novellikokoelmaa Liian paljon onnea (Tammi, 2010). Kirja koostuu kymmenestä tarinasta, joista yksi on niminovelli.

Ihmismielen syvyyksiä luotaavat novellit käsittelevät rakkautta ja vihaa, ihmisiä poikkeustilanteissa. Munron ihmiset jotenkin vain ajautuvat kohtalokkaisiin ratkaisuihin elämässään. He elelevät rauhallisesti. Sitten jotain odottamatonta tapahtuu, ja elämä muuttuu kokonaan.

Polveilevilla tarinoilla on usein jännittävä juoni. Tarinoiden loppu jää avoimeksi, joskus jopa liian
auki. Joidenkin novellien loppu antoi niin paljon tilaa mielikuvitukselle, että jokaisella meistä oli oma tulkintansa päätöksestä. Joitakin tämä ominaisuus harmitti, toisten mielestä hyvässä tarinassa lopun kuuluu ollakin avoin.

Pohdimme, mikä tekee Munron kirjallisuudesta niin omaperäistä, jäljittelemätöntä. Munron tavoin myös monet muut kirjailijat kirjoittavat kiinnostavasti tavallisten ihmisten arkipäiväisestä elämästä.

munro

Niin Munron kuin vaikkapa Anne Tylerin, toisen tunnetun pohjoisamerikkalaisen kirjailijan, kirjoissa merkitykselliset asiat piilevät pinnan alla ja henkilöt kokevat elämässään jännitteitä.

Mutta siinä missä Tylerin tarinat ovat tragikoomisia ja harmittomia, Munron tarinoiden henkilöt kokevat kauheita asioita. Heillä on salaisuuksia. He kokevat hylkäämistä, vieraantumista, sairautta, väkivaltaa, tai syyllistyvät itse karmaiseviin tekoihin. Kuitenkaan novellit eivät kerro väkivallasta, vaan pikemminkin katsovat tapahtumia myös syyllisen ihmisen näkökulmasta ja opettavat myötätuntoa. Tarinat kulkevat aina positiiviseen, tiedostavaan suuntaan.

Sanotaan, että Alice Munro ei kirjoita tarinoita, vaan hänen tarinansa ovat elämä itse, niistä puuttuu
tyystin paperin maku. Munron tarinat tulevat kaikessa hyytävyydessään iholle. Totesimme, että luettu ei jälkikäteen tuntunutkaan luetulta, vaan itse koetulta.

Leena K

Alice Munro, Helmet

KUN KIRJA SAA KYYNELEHTIMÄÄN

Syksyn ensimmäiseksi torstai-iltojen lukupiirikirjaksi valikoitui viime kevään viimeisessä kokoontumisessa Andrei Makinen Tuntemattoman miehen elämä. Eräs piiriläinen vinkkasi kirjaa ja kertoi liikuttuneensa kyyneliin sitä lukiessaan – monta kertaa. Ryhmä oli sitä mieltä, että silloin kun joku kirja koskettaa näin syvästi, sen täytyy olla hyvä.

Toden totta, Makinen runollinen kieli ja tunteikas tarina, saivat mielen herkäksi. Kirjoitin ylös monet liikuttavat ja kauniit lauseet ja ihmettelin: miten paljon ihminen voi kestää? Pieniä, harmillisia vastoinkäymisiä elämässä riittää: liikaa töitä, liikaa kotitöitä, eripuraa ihmissuhteissa, rasvaton maito loppunut lähikaupasta, bussi suhahtanut nenän edestä, vettä tulee alas vyörymällä ja kurkku on kipeä.

Ehkä tällaiseen pienempään heikotuksen hetkeen sopisi Makinen kertomus tuntemattomasta miehestä. Teksti erkaannuttaa arjesta, sen poljento on slaavilaisranskalainen, henkilöhahmot hyvin eurooppalaisia tai perivenäläisiä. Kuitenkin liikutaan melkein naapurissa, Neuvostoajan Leningradissa ja nykyajan Pietarissa. Tarina on takuuvarmasti sellainen, että sitä ei ole lukenut mistään aikaisemmin. Se on seikkailu, rakkaustarina ja kehityskertomus.

Teoksessa on kaksi päähenkilöä: keski-ikäinen pariisilaistunut venäläiskirjailija Sutov, joka potee rakkaussurua ja iäkäs, lähes liikuntakyvytön, pian koditonkin sotien veteraani Volski. Nämä kaksi kohtaavat odottamattomalla tavalla nyky-Venäjän äkkirikkaiden ympäröiminä, ja puhekyvyttömäksi luultu Volski ryhtyy yllättäen kertomaan Sutoville elämäntarinaansa.

Lukupiiriläiset pitivät kirjasta. Se avasi nuoremmille lukupiiriläisille ovet sota-ajan todelliseen kurjuuteen, opetti historiaa Leningradin piirityksen ajasta, kertoi uskomattoman hienoista ihmisistä, jotka jaksoivat uskoa hyvään kuolemaansa saakka. Ja mikä ihmeellisintä, he eivät katkeroituneet petettyinä ja satutettuina vaan jaksoivat edelleen tehdä hyviä asioita kanssaihmisille.

Taas sataa. Kiire tuntuu luissa ja ytimissä. Alkava kaamos vähän harmittaa. Voi kun ehtisi lukea edes yhden hyvän romaanin, mikä liikuttaisi, naurattaisi, elähdyttäisi, virkistäisi. Veisi pois arjesta kääntyvän sivun nopeudella. Mutta kun monta viikkoa vanha naistenlehti räpsähtää uupumuksesta sulkeutuneiden silmäluomien päälle sängyssä, on vain yksinkertaisesti pakko sammuttaa valo ja antaa unen viedä.

Torstaina 25.10.12 lukupiirissä käsitellään Margaret Atwoodin kirjaa Herran tarhurit (Otava, 2010). Ehkäpä tämä kirja on juuri se, joka tönäisee sielun sopukoissa taas jotain liikkeelle.

lisälukemista kirjaston aihepaketista kaunokirjallisuutta Pietarista

Satu Vähämaa

IDÄN LUKUJUNA PUKSUTTAA TAAS

Kirjaston lukupiirit ovat kesän jälkeen heränneet eloon!


Piiriläiset puhkuvat intoa ja ideoita, joten tulkoon vaan räntä, viima ja viisto sade, tylsää meillä ei tule olemaan. Termospullo turahteli tiheään kirjakommenttien lomassa, kahvit ja keksit kävivät kaupaksi.

Ensimmäinen tiistaipiiri (11.9.) haukkasi alkupalaksi annoksen ranskalaista nykykirjallisuutta. Luimme Delphine de Viganin viime keväänä suomeksi ilmestyneen No ja minä (WSOY, 2012).

Kirjassa 13-vuotias Lou tutustuu Pariisin kaduilla maleksivaan kodittomaan 18-vuotiaasen tyttöön nimeltään No. Tytöt ystävystyvät ja kun koulussa taloustiedon tunnilla pitää tehdä esitelmä, Lou päättää kertoa Non tarinan. Eikä siinä kaikki, Lou saa kotiväkensä suostumaan siihen, että No muuttaa heille asumaan.

Kodittoman sopeutuminen porvarilliseen arkeen ei olekaan mikään yksinkertainen juttu, eikä omista pahoista tavoista ole nopeaa ulospääsyä. Lou on huippuälykäs lapsi, joka on hypännyt koululuokkien yli ja opiskelee jo lukiossa, mutta sosiaalisissa taidoissa hän on muita paljon jäljessä. Hän uskoo Nosta sokeasti pelkkää hyvää.

Voiko lapsena hyljättyä ja syrjittyä päihteitä käyttävää tyttöä auttaa pelkästään lämmin asuinpaikka, hyvä ruoka ja mukava seura, jos on tottunut näkemään ja kokemaan pelkkää halveksuntaa ja kurjuutta? Herää kysymys, miten ihmisiä tulisi auttaa ja mihin auttamisessa tulee vetää rajat. Voiko kaikkia auttaa?

Kirjassa käsitellään kodittomuuden lisäksi muitakin teemoja kuten yksinäisyyttä, erillisyyttä, mielenterveysongelmia, surua, teini-iän turbulenssia, perheen sisäistä rikkonaisuutta ja tietysti rakkautta. On selvää, että rikkaiden perheiden lapset voivat kokea olevansa aivan yhtä onnettomia ja hyljättyjä kuin kadulla kasvaneet avainkaulalapset.

Jokin kumma keveys ranskalaisilla kirjailijoilla kuitenkin kerronnassaan on, sillä aiheen painavuudesta riippumatta lukukokemus on ennemminkin kevyt kuin raskas. Kirjassa on toiveikkuutta vaikka tulevaisuus onkin aina ennakoimaton ja tuntematon.

Piirin kirjakeskustelu avasi jälleen monia uusia ovia eri suuntiin. Yhdestä lukukokemuksesta versoi uusi kollaasi. Lukupiirin jälkeen kirja ei koskaan ole sama kuin ennen piiriä. Ja vaikka kirjan päähenkilöt olivat nuoria, lukupiiriläiset eivät mieltäneet kirjaa nuorten kirjaksi vaan lukivat sen mielellään.

No ja minä on De Viganin ensimmäinen suomennettu teos. Ranskassa kirja on saanut mm. kirjakauppojen palkinnon ja siitä on tehty elokuva.

Seuraava tiistain lukupiirikirja (9.10.) johdattelee meidät toisen maailmansodan Saksaan. Aikuinen tytär saa tietää isänsä natsimenneisyydestä ja se pakottaa hänet tutkimaan perheen historiaa aivan uudesta perspektiivistä. Lukupiirikäsittelyn pääsee Wibke Bruhnsin Isäni maa : saksalaisen perheen tarina (Siltala, 2010).

Satu Vähämaa