Lukupiiriläinen bloggaa : Majakoiden tärkeydestä

Me lukupiiriläiset uskaltauduimme lokakuussa hetkeksi kirjakeskusteluun koronasta huolimatta, tietenkin turvavälit huomioon ottaen ja kasvomaskein varustautuneina. Pohdimme, vieläkö marraskuussa tapaisimme kasvotusten.

Syyspimeässä ja tässä oudossa ajassa kirjat ja kirjojen lukijat ovat majakoita toisilleen. Yksi suurimmista iloista on avata kirja, jonka ilmestymistä on odottanut pitkään, ja joka ensi sivuiltaan johdattaa tiettyyn paikkaan ja aikaan sekä henkilöhahmojen luo, joiden seurasta ei halua pois. Tietysti kirja on usein myös yllätys, eikä huono vaihtoehto ole sekään.

Lokakuun kirjan kirjoittaja, Johan Bargum, on yksi merkittävimpiä suomenruotsalaisia kirjailijoitamme. Hän on kirjoittanut muun muassa romaaneja, novelleja, näytelmiä sekä lastenkirjan. Hän on saanut myös useita kirjallisuuspalkintoja.

Sanomattakin on selvää, että Bargum on taitava juonen ja sanan käänteissä mutta sen lisäksi hän on ehkä myös hieman salaperäinen kirjailija. Tiivis teksti jättää tilaa lukijan ajatuksille ja oivalluksille.

Syyspurjehdus sai valtavan ylistysten vyöryn. Bargum oli paljon lukeneille lukupiiriläisille uusi tuttavuus ja ihmettelimme joukolla, miten tällainen helmi on voinutkin jäädä huomiotta. Heti aluksi totesimme, että kirja piti lukea kaksi kertaa eikä kolmaskaan olisi ollut liikaa. Tämän kirjan miljöö on pitkälti meri ja sillä on varmasti symbolinen merkitys kuten tekstiin upotetuilla kreikkalaisen taruston hahmoillakin.

Kirjassa kaksi ikääntynyttä miestä, joita yhdistää suhde samaan naiseen sekä menneisyys liikemaailmassa, lähtee kesän viimeiselle purjehdukselle ennen purjealuksen talviteloille laittamista. Mutta pyytääkö retkelle Olof vai Harald? Kumpikin väittää toisen pyytäneen ja jo tästä perusasetelmasta alkaa tarina, jossa oikeastaan juuri mikään ei ole lukijalle absoluuttisesti totta. Ainoa fakta on se, ettei purjehdusretkeltä palaa kuin toinen heistä.

Ensimmäisen tarinan kertoo poliisikuulustelussa Olof, eläköitynyt pankinjohtaja. Toisen tarinan kertoo Harald, kuolemaan johtavaa syöpää sairastava entinen yrittäjä. Harald kertoo tarinansa kirjeessä, jolle ei ole määritelty vastaanottajaa.

Kolmas henkilö romaanissa on Elin, joka on ollut ensin naimisissa Haraldin kanssa ja myöhemmin Olofin. Mutta Elin on tarinassa mukana vain miesten muistoissa ja puheissa, omaa ääntä hänellä ei ole. Elinin kuolemaankin liittyy mysteeri.

Vaikka Elin on läsnä vain toisten kuvailemana, hän lienee kirjan tärkein hahmo. Elin kaipaa rakkauden tekoja ja sanoja mutta onko hän ollut onnellinen avioliitoissaan? Elinin elämässä uskonnolla ja anteeksiannolla on suuri merkitys. Miehet sen sijaan vaikuttavat pyörivän omien egojensa ympärillä, saavutusten maailmassa, jossa syyllisyyden tunteille ei ole sijaa.

Luimmeko me trillerin, psykologisen draaman vai kimurantin ihmissuhdemysteerin? Oliko kyse häpeästä, syyllisyydestä, anteeksiannosta, rakkaudesta vai rakkaudettomuudesta? Lopuksi me kysyimme toisiltamme, mistä tässä kaikessa oli kysymys, sillä viitteitä, vihjeitä ja sivupolkuja oli runsaasti.

Näin lukupiiriläiset lukukokemustaan kuvailivat:

Hieno kirja ja käännös, kirjaa on luettava tarkasti ja hitaasti ja useamman kerran, loppu jäi avoimeksi ja ilmaan salaisuuksia, upea luontokuvaus, paljon purjehdustermejä mutta ei haitannut vaikka niitä ei ymmärtänytkään, kirjassa käsiteltiin uskontoa ja uskonnollisuutta, hyvä henkilökuvaus, hieno lauserakenne, tiivistä tekstiä ja lyhyt kirja mutta paljon asiaa pinnan alla, rakastettava sivuhenkilö oli Haraldin koira Rufus, hienoa Helsingin kuvausta, kirja oli miellyttävä ja iloinen yllätys, olipa hyvä kun valittiin tämä lukupiirikirjaksi, paras lukemani kirja!

Kokoontumisemme päätteeksi lukupiiriläinen siteerasi kirjan lopusta erästä Elinin lausetta. Siihen lohdulliseen sanomaan on hyvä lopettaa.

…majakat ovat olemassa aina kun joku tarvitsee niitä ja ne ovat olemassa, vaikkei kukaan niitä tarvitsisikaan.

Valoa syksyyn!

Satu ja tiistain lukupiiriläiset

Linkit:

Johan Bargum Helmetissä

Johan Bargum Wikipediassa

Kirjallisuuden verkkolehti Kiiltomato

Blogiarvostelu kirjasta Syyspurjehdus

Lukupiiriläinen bloggaa : Lumen kauneus Paolo Cognetti: Kahdeksan vuorta

”Upea lukukokemus, erittäin hyvä, kuuluu parhaimpiin lukuelämyksiini.”

Tällaisia kommentteja kuulimme kevään viimeisessä lukupiirissä, kun olimme lukeneet Paolo Cognettin (s. 1978) kirjan Kahdeksan vuorta.

Kirja voitti kesällä 2017 Italian tärkeimmän kirjallisuuspalkinnon Premio Stregan ja saman vuoden syksyllä se ilmestyi suomeksi. Kahdeksan vuorta on Paolo Cognettin kuudes kirja ja ensimmäinen suomennettu. Kirjan oikeudet myytiin hetkessä 30 maahan.

Kirjan päähenkilön, nuoren Pietron perhe asuu Milanossa, mutta perhe menee aina kesäksi pieneen Granan vuoristokylään Italian Alpeille. Pietron isä on innokas vuorikiipeilijä ja hän vie myös Pietron jo pikkupoikana vuorille. Pietron isälle kiipeily on pakkomielteistä.

Vuoristokylässä asuu Pietron ikäinen Bruno, valkotukkainen vuoristolaispoika, jonka kanssa Pietrolle syntyy elämänikäinen ystävyys. Kirjassa kerrotaan poikien kasvutarina pojista miehuuteen, heidän isäsuhteistaan sekä ystävyydestä. Pietron äiti uskoo koulutuksen tärkeyteen ja ottaa asiakseen Brunon koulunkäynnin.

Pääosassa on myös Alppien luonto. Vuodenaikojen vaihtelu, kevään solisevat vuoristopurot ja talvella lumen kauneus. Samalla se on myös kuvaus katoavasta elämänmuodosta. Cognetti onkin antanut hyvin suoria poliittisia lausuntoja ja sanonut hyödyntävänsä Strega-voittoaan pelastaakseen vuorensa.

Samalla kun tarinassa kiipeillään vuorilla, on ”kahdeksan vuorta” buddhalainen vertauskuva. Tarina kuljettaa lukijaa vertaiskuvallisesti kohtaamaan kahdeksan vuortansa. Filosofiaa on kuitenkin vain kevyesti hipaistu tapahtumalla Nepalin Himalajalla.

Lotta Toivasen suomennosta kiiteltiin.Kirja oli miellyttävä lukukokemus melkein kaikille lukupiiriläisille. Sitä kehuttiin monin ylistävin sanoin. Erityisesti kirjan hyvää tekevä vaikutus mainittiin.

Kiitos Sadulle ja lukupiiriläisille innostuneesta keskustelusta.

Hyvää kesää Sadulle ja lukupiiriläisille hyvien kirjojen parissa!

Maija Leinonen

Satu puolestaan kiittää lukupiiriläisiä kuluneesta lukupiirivuodesta! Teette minulle kirjastotyöstä monin tavoin entistäkin mielekkäämpää. Mikään ei vedä vertoja kunnon kirjakeskustelulle, elämyksille koskettavien tarinoiden äärellä.

Kirja on ystävä, se on laastari, se on matka, se on lepoa arjesta, se on tiedon ja sivistyksen aarrearkku, se on sanojen sirkus ja revontulet!

Toivotan ihanaa kesää Mikko Viljasen runolainauksen sanoin:

Hän makaa rannalla  /    helteen hellankoukku hermoissa  /  ottaa vastaan  /

näyksi kasvavan mielteen laiskan morsetuksen  / …

Tapaamme lukupiirikirjojen äärellä taas syyskuussa, siihen saakka – laiskottelemisiin! Lukemisiin!

Satu

Linkit:

Kirja-arvostelu, Nuori voima-lehti https://nuorivoima.fi/lue/arvio/viimeiset-vuoristolaiset-ja-paikalliskulttuurin-tuho

Kirjailijan blogisivusto italiaksi http://paolocognetti.blogspot.com/

Lukupiiriläinen bloggaa : Pelkkänä kysymysmerkkinä

”En ymmärtänyt.” Näihin kahteen sanaan voisi kiteyttää syksyn ensimmäiseen lukupiiritapaamiseen osallistuneiden mielipiteet.

Olimme kesällä lukeneet Muriel Barberyn romaanin Haltiaelämää. Moni meistä oli aikaisemmin lukenut Siilin eleganssin ja odotukset olivat korkealla.

Pettymykseksemme Barberyn genre oli nyt fantasia – suurimmalle osalle meistä uusi ja outo kirjallisuuden laji. Emme yksinkertaisesti osanneet sukeltaa fantasian tai maagisen realismin maailmaan, vaan yritimme analysoida ja etsiä allegorioita.

Kirja kertoo kahdesta samanikäisestä löytölapsesta Mariasta ja Clarasta. Maria kasvaa rakastettuna luonnonlapsena burgundilaisessa maalaistalossa. Häntä ympäröi luonto ja hän ymmärtää eläinten kieltä. Clara varttuu lahjakkaana pianistina italialaisessa vuoristokylän pappilassa ja myöhemmin Roomassa. Claraa ympäröi musiikki ja hän ymmärtää kallioiden ja rotkohenkien kieltä.

Aikuiset tyttöjen elämässä ovat hyvin erikoisia ja jossain vaiheessa käy ilmi, että jotkut heistä ovatkin haltioita niin kuin tytötkin. Tytöt eivät kohtaa muualla kuin henkimaailmassa. Heitä odottaa yhteinen tehtävä. Meille jäi epäselväksi, mikä se on.

”Liikaa sanoja, sekava, puuroutuva, vaikea kirja”. Joillekin lukeminen jäikin kesken.

Keskustelun edetessä esiin nousi kuitenkin paljon hyvääkin. Filosofiaa opettanut ja Japanissakin asunut Barbery ripottelee viisauksia tekstiinsä. Luonnonkuvaukset ovat kauniita. Pöydälle asetetut esineet luovat tai rikkovat harmoniaa. Vaikka fantasiassa ei pitäisi analysoida tekstiä, löysimme kuitenkin pitkän luettelon teemoja kuten ystävyys, erilaisuus, sota, luonnonsuojelu, muurit…

Maria ja Clara jäivät kirjaan jatkamaan haltiaelämäänsä ja me jatkamme omaa elämäämme seuraavaan kertaan.

Kiitos taas Sadulle ja lukupiiriläisille antoisasta tapaamisesta.

Lena

 

Linkit:

Muriel Barbery Helmetissä

Maailmankirjat verkkolehti

Lukupiiriläinen bloggaa A.S.BYATTIN RAGNARÖK : jumalten tuho

ragnarok_byatt
Mikä kirja tulikaan valituksi marraskuisen tiistain lukupiiriin! Olikohan meistä kukaan kuullutkaan kirjailijasta nimeltä A.S.Byatt. Hänen laajasta tuotannostaan on suomennettu vain neljä teosta, Pieni musta kirja, Lasten kirja ja Riivaus: Romanttinen kertomus, joka on saanut Booker-palkinnon.

Valitsemassamme kirjassa Ragnarök: Jumalten tuho on toisen maailmansodan aika. Englannin maaseudulla kulkee niittypolkuja pitkin kouluun laiha lapsi. Äiti on antanut hänelle myyteistä kertovan kiehtovan kirjan Asgård ja jumalat. Lapsi kaipaa Euroopan ja Afrikan yllä lentävää isäänsä ja on varma, että isä ei tule sodasta takaisin. Sota-ajan todellisuus ja myyttisten jumalten edesottamukset vuorottelevat ja sekoittuvat kirjassa. Ehkä myös laihan lapsen mielessä.

Ragnarök pursuaa kasveja, eläimiä ja jumalia sellaisella vimmalla, että hyvä kun mahtuvat kirjan kansien sisään. Joku oli ottanut selvää, että onko moisia eläimiä ja kasveja olemassakaan, mutta kuulemma on. Jumalat riehuvat, taistelevat, juonivat ja saavat aikaan sekasortoa ja lopulta maailma tuhoutuu. Todellisessa elämässä sota loppuu ja laihan lapsen isä palaa kotiin. Kirjan luettuani olin hieman pyörällä päästäni enkä ollut varma, mitä olin lukenut.

Olin vähän huolissani, että syntyykö tästä sopasta keskustelua. Mutta tietysti syntyi, niin kuin aina. Vilkas keskustelu virisi myyttien vaikutuksesta kaunokirjallisuuteen, tavastamme kuluttaa, tuottaa jätettä, turmella luontoa. Kirjailijan sanoin: ”Me olemme eläinlaji, joka on tuhoamassa maailman, johon olemme syntyneet.”
Lukupiirin ansiosta löytyi uusi kirjailijatuttavuus: hain eilen kirjastosta Byattin kirjan The Djinn in the Nightingale’s Eye. Se on yöpöydälläni, luin siitä eilen illalla yhden sadun. Oikein sopiva iltasatu, onnellinen loppu ja kaikki.

Pirkko Reinimaa

Lukupiiriläinen bloggaa IHMINEN JA LUONTO OVAT YHTÄ

kilpi2

”Ihminen ja luonto ovat yhtä.”
Näin kirjoittaa Eeva Kilpi romaanissaan Häätanhu, joka oli tiistain lukupiirin maaliskuun kirja.

Kesäkuusta syksyyn, koko kesän ja luonnon muuttuminen kuvataan kauniisti, yksityiskohtaisesti, joskus jopa liiankin tarkasti. Jokainen ruohonkorsi, avautuva kukkanen, siipiään räpistelevä hyönteinen, tunteitaan laulava lintu, humiseva hongikko, kaikki ympärillä on tärkeätä. Ihminen on osa luontoa!

Kirjassa kulkee luonnon muuttumisen ohessa myös elämän muutoksen juoni, vanheminen ja luopuminen. Vanheneva koira Ruska, viisas ystävä, elää viimeistä kesäänsä; välillä se ymmärtää olevansa vanha, makailee sängyn alla eikä aina viitsisi lähteä uimaan hakeakseen emäntänsä järveen heittämän leivänpalan. Mutta joskus vanhan koiran tunteet heräävät ja se tuntee itsensä nuoreksi ja viriiliksi!

Anna Maria ja Ruska ovat toisistaan riippuvaisia, välillä suuttuvat toisilleen, mutta hetken kuluttua yhteisymmärrys palaa ja voidaan pistää vaikka tanssiksi! Anna Maria tietää Ruskan elävän viimeistä kesäänsä. Myös Anna Marian elämä on muuttumassa. Muutto toiseen maanosaan uuden ihmissuhteen myötä, hyvästijättö rakkaalle mökille, epävarmuus hyvästien lopullisuudesta ja ikävä täysi-ikäisistä pojista askarruttavat. Luopuminen ja hyvästit kuuluvat elämään; se vain on niin vaikeata hyväksyä.

Kirja on kaunis ylistys luonnolle, kukille ja metsälle, linnuille ja muille siivekkäille ja vähän isommillekin eläimille, mutta myös muistutus elinympäristömme suojelun tarpeellisuudesta ja ajankohtaisuudesta.

Syksyllä Anna Maria tulee mökille haudatakseen Ruskan suuren kuusen juurelle ennalta sovittuun paikkaan. “Metsästä sinä olet tullut, metsään pitää sinun jälleen tuleman. Metsästä minäkin olen tullut ja vain metsässä olen oma itseni.”

Ympärillä vallitsi loistava ruska.

Kirja oli mieluista luettavaa lukupiiriläisille.

Kirjaa ja lukupiiriä kiittäen

Anna-Liisa

maisema

Sanelma: kotimaisen kirjallisuuden vuosikirja
Eeva 31.10.2012: Eeva Kilpi: ”Minussa on elämänikäistä ikävöintiä”