Lukupiiriläinen bloggaa : Claes Andersson Hiljaiseloa Meilahdessa – Oton elämä 2

Syksyn toisessa lukupiirissä keskustelimme kulttuuripersoona Claes Anderssonin romaanista, jossa vanha mies muistelee lapsuuttaan, nuoruuttaan, perhettään, ystäviään, työelämäänsä ja rakkaita harrastuksiaan, kuten musiikkia – muun muassa. Luvut etenevät esseemäisesti aihio kerrallaan. Kirja on jatkoa teokseen Oton elämä : aikalaisromaani WSOY, 2011. Juonellisesti ei ole väliä, onko lukenut ensimmäisen osan. Kakkososa toimii mainiosti omana kokonaisuutena.

Kirjan tahti on verkkainen, siksi miehen mietteisiin on helppo uppoutua.

Päähenkilö Otto on kahdeksankymppinen herra, jonka elämää kirja seuraa vuoden verran. Ikä ei ole este rakkaudelle, Otto viehättyy kauniista naisista edelleen. Rakkauselämän puuttuminen kuitenkin vähän harmittaa. Mieleen juontuvat myös ystävät menneisyydestä, he ovat hävinneet kuin tuhka tuuleen ja heidän mystisiä persoonia ja edesottamuksia Otto pohtii. Oton isäsuhde on ollut vaikea ja se kaihertaa Oton mieltä vielä vuosikymmeniä isän kuoleman jälkeen.

Kirjan loppupuolella Otto sairastuu vakavasti ja joutuu leikkaukseen. Siitä alkaakin ihan oma seikkailunsa tuonpuoleisessa, mikä ikinä tuonpuoleinen sitten onkaan.

Lukupiiriläinen Anna-Liisa kuvailee ryhmän keskusteluja mielipiteitä seuraavasti:

Kirja oli lämmin, viisas, värikäs ja monipuolinen. Siinä oli huumoria, iloa, surua, rakkautta, herkkiä kuvia lapsuudesta ja sarkasmia.

Mutta oliko kirjan Otto Claes Andersson itse? Joka tapauksessa veijareita molemmat, häkellyttävän aikaansaavia, terävästi kantaaottavia.

Kävimme ryhmässä pitkän keskustelun suomenruotsalaisuudesta, onko se kultalusikka suussa syntymistä ja yhteisöllisyyden äidinmaidossa imemistä?

Myös kuolemasta puhuimme, tapasihan Otto pitkän tajuttomuuden aikana sukulaisiaan ja ystäviään.

Hieno kirja ja hieno keskustelu. Lukuterveisin Anna-Liisa ja Satu

 

Claes Andersson Helmetissä

http://haku.helmet.fi/iii/encore/search/C__Sandersson%20Claes__Orightresult__U?lang=fin

Arvostelu Aamulehdessä

https://www.aamulehti.fi/kulttuuri/kirja-arvio-claes-anderssonin-elo-meilahdessa-ei-ole-lainkaan-niin-hiljaista-kuin-luulisi-24157351

KUN KIRJA SAA KYYNELEHTIMÄÄN

Syksyn ensimmäiseksi torstai-iltojen lukupiirikirjaksi valikoitui viime kevään viimeisessä kokoontumisessa Andrei Makinen Tuntemattoman miehen elämä. Eräs piiriläinen vinkkasi kirjaa ja kertoi liikuttuneensa kyyneliin sitä lukiessaan – monta kertaa. Ryhmä oli sitä mieltä, että silloin kun joku kirja koskettaa näin syvästi, sen täytyy olla hyvä.

Toden totta, Makinen runollinen kieli ja tunteikas tarina, saivat mielen herkäksi. Kirjoitin ylös monet liikuttavat ja kauniit lauseet ja ihmettelin: miten paljon ihminen voi kestää? Pieniä, harmillisia vastoinkäymisiä elämässä riittää: liikaa töitä, liikaa kotitöitä, eripuraa ihmissuhteissa, rasvaton maito loppunut lähikaupasta, bussi suhahtanut nenän edestä, vettä tulee alas vyörymällä ja kurkku on kipeä.

Ehkä tällaiseen pienempään heikotuksen hetkeen sopisi Makinen kertomus tuntemattomasta miehestä. Teksti erkaannuttaa arjesta, sen poljento on slaavilaisranskalainen, henkilöhahmot hyvin eurooppalaisia tai perivenäläisiä. Kuitenkin liikutaan melkein naapurissa, Neuvostoajan Leningradissa ja nykyajan Pietarissa. Tarina on takuuvarmasti sellainen, että sitä ei ole lukenut mistään aikaisemmin. Se on seikkailu, rakkaustarina ja kehityskertomus.

Teoksessa on kaksi päähenkilöä: keski-ikäinen pariisilaistunut venäläiskirjailija Sutov, joka potee rakkaussurua ja iäkäs, lähes liikuntakyvytön, pian koditonkin sotien veteraani Volski. Nämä kaksi kohtaavat odottamattomalla tavalla nyky-Venäjän äkkirikkaiden ympäröiminä, ja puhekyvyttömäksi luultu Volski ryhtyy yllättäen kertomaan Sutoville elämäntarinaansa.

Lukupiiriläiset pitivät kirjasta. Se avasi nuoremmille lukupiiriläisille ovet sota-ajan todelliseen kurjuuteen, opetti historiaa Leningradin piirityksen ajasta, kertoi uskomattoman hienoista ihmisistä, jotka jaksoivat uskoa hyvään kuolemaansa saakka. Ja mikä ihmeellisintä, he eivät katkeroituneet petettyinä ja satutettuina vaan jaksoivat edelleen tehdä hyviä asioita kanssaihmisille.

Taas sataa. Kiire tuntuu luissa ja ytimissä. Alkava kaamos vähän harmittaa. Voi kun ehtisi lukea edes yhden hyvän romaanin, mikä liikuttaisi, naurattaisi, elähdyttäisi, virkistäisi. Veisi pois arjesta kääntyvän sivun nopeudella. Mutta kun monta viikkoa vanha naistenlehti räpsähtää uupumuksesta sulkeutuneiden silmäluomien päälle sängyssä, on vain yksinkertaisesti pakko sammuttaa valo ja antaa unen viedä.

Torstaina 25.10.12 lukupiirissä käsitellään Margaret Atwoodin kirjaa Herran tarhurit (Otava, 2010). Ehkäpä tämä kirja on juuri se, joka tönäisee sielun sopukoissa taas jotain liikkeelle.

lisälukemista kirjaston aihepaketista kaunokirjallisuutta Pietarista

Satu Vähämaa