Lukupiiriläinen bloggaa : Kosken kahta puolta

Marraskuun tiistain lukupiirikirjana Jari Järvelän Kosken kahta puolta

Pieni poika, 7-vuotias Jari, viettää kesäisiä päiviä mummojen kanssa Vammalassa (nykyään Sastamala). Toinen asuu Nälkälänmäessä talossa, jossa on ulkohuussi, toinen keskustassa orapihlaja-aidan ympäröimässä hienossa talossa, jonka katossa roikkuu kristallikruunu. Mummoloita erottaa Vammaskoski.

Mummoja erottaa myös vuosikymmenien viha, mikä liittyy Suomen sisällissotaan 1918. Eivät mummot toisiaan vihaa, kun eivät toisiaan tunnekaan, mutta sisällissota on jättänyt heihin lähtemättömät muistot ja jäljet, jotka vaikuttavat vielä 80-vuotiainakin. Vammaskoski on erottanut punaisten ja valkoisten asuinalueet, eivätkä mummot helposti koskea lähde ylittämään.

Kirja kertoo parista kesäisestä päivästä mummojen luona. Se kertoo tarinoista, joita poika on mummoiltaan kuullut ja joita värittää lisäksi pojan vilkas mielikuvitus. Mutta aivan näin auvoiseksi kirjan tunnelma ei jää.

Punaisiin kuulunut äidin äiti Aino-mummo on pienenä tyttönä nähnyt ja kokenut pelkoa, kauhua ja kuolemaa paetessaan perheensä kanssa valkoisten sotilaiden aiheuttamaa tuhoa ja tappoaikeita.

Isän äiti Sofia-mummo taas on joutunut tahtomattaan niin näkijäksi kuin osalliseksi sotatoimiin, jotka ovat järkyttäneet hänen sieluaan juuria myöten. Kumpikin mummo on muistojensa vanki, eikä anna piiruakaan periksi. Syy on toisaalla, he ovat uhreja.

Jari-poika on kuulemiensa tarinoiden vuoksi keksinyt mielikuvitusystävän Vilhon. Vilholla on reikä vatsassa, koska häntä on ammuttu ja oikeasti Vilho on kuollut. Vilho on kuitenkin Jarin seurana niin korkeushyppykilpailussa kuin huussikaverina ja sarjakuvia lukiessa. Ja on Vilho oikeasti joskus elänytkin ja kokenut sisällissodan myös.

Kirjan lukuja saattelevat oudot ja salaperäiset runot, jotka Jari-poika on löytänyt Aino-mummon hetekan uumenista. Kuka ne on kirjoittanut ja mitä ne tarkoittavat? Runot seuraavat Jaria aina ylioppilaskevääseen asti ja lopulta avaavat väylän myös mummojen välille.

Jarin ylioppilasjuhlissa mummot istuvat ensimmäistä kertaa elämässään vierekkäin ja lausuvat muutamat kohteliaat sanat toisilleen. Kirjan punainen lanka on lapsi, hän on linkki ja silta vaurioituneiden ihmisten välillä. Jarin mummoille lähetetyssä kutsukirjeessä on ollut yksi lapsena löydetty runo, se on pehmittänyt jotakin mummojen sydämessä kovaksi kivettynyttä:

sää yksin olit

pyykkilahressa

sitten tuuli repi

lakanat kiviin

ollaan vaan

latoja koskenrannassa

ei mitään

toivota pahaa

Sota on aina ja kaikkialla julmaa ja kauheaa, se rikkoo ruumiit ja mielen. Se vaikuttaa monta sukupolvea eteenpäin, eikä sodissa koskaan lopulta ole kuin häviäjiä, niitä ovat ihan tavalliset ihmiset.

Lukupiiri oli kovin hiljainen tämän kirjan äärellä. Olimme huomanneet pienen pojan hauskat kesäleikit ja toimet, jopa silloin tällöin pilkistävän huumorin mutta kirjan sotakuvaukset olivat järkyttäneet lukijoita. Se oli tehnyt lukukokemuksesta monille raskaan.

Meitä liikutti se, että Jari rakasti hyvin erilaisia mummojaan, lempeämpää Ainoa ja tiukempaa Sofiaa ja hyväksyi heidät sellaisenaan. Me myös pidimme Järvelän tekstistä, se oli luontevaa ja helppolukuista. Itse samaistuin Jari-pojan kokemuksiin 70-luvun kesistä mummolassa. Mummojen ja isotätien kertomusten äärellä on lapsena vietetty aikaa.

Vaikka Suomen sisällissodasta on kirjoitettu viime vuosina paljon sekä kauno- että tietokirjallisuutta, lasten näkökanta ja kokemus on jäänyt kertomatta. Kirja perustuu kirjailijan omiin lapsuusmuistoihin ja osittain kuultuihin tarinoihin. Hänen omat isoäitinsä ovat olleet esikuvina kirjan Ainolle ja Sofialle. Mummot puhuivat oikeassakin elämässä ensimmäistä kertaa toisilleen Järvelän ylioppilasjuhlissa.

Joulukuun kirjana oli tarkoitus lukea Astrid Lindgrenin ja hänen nuoren ihailijansa Saran kirjeenvaihdosta mutta jälleen kerran korona sotki suunnitelmat. Pääsemme kokoontumaan vasta ensi vuoden puolella. Halusimme myös vaihteeksi jotain hieman kevyempää luettavaa, joten aloitamme varsinaisen kevään lukupiirikauden 2021 romanttisiakin sävyjä sisältävällä Espanjan helteiseen elokuuhun sijoittuvalla Milena Busquetsin Tämäkin meneeohi -kirjalla.

Niin uskomme ja toivomme koronankin suhteen; sekin menee joskus ohi, toivottavasti pian.

Hyvää alkanutta joulukuuta! Lukekaamme laadukkaita ja mieluisia kirjoja, nauttikaamme rauhallisista hetkistä. Jouluunkaan ei ole enää pitkälti. Hyvää joulun odotusta!

Lukuisin rakkain terveisin, Satu kirjastolta

linkit:

Jari Järvelä Wikipediassa

Jari Järvelä Alueviesti Sastamala

Kirjastokaistan haastattelu

Jari Järvelä Helmetissä

Lukupiiriläinen bloggaa : Majakoiden tärkeydestä

Me lukupiiriläiset uskaltauduimme lokakuussa hetkeksi kirjakeskusteluun koronasta huolimatta, tietenkin turvavälit huomioon ottaen ja kasvomaskein varustautuneina. Pohdimme, vieläkö marraskuussa tapaisimme kasvotusten.

Syyspimeässä ja tässä oudossa ajassa kirjat ja kirjojen lukijat ovat majakoita toisilleen. Yksi suurimmista iloista on avata kirja, jonka ilmestymistä on odottanut pitkään, ja joka ensi sivuiltaan johdattaa tiettyyn paikkaan ja aikaan sekä henkilöhahmojen luo, joiden seurasta ei halua pois. Tietysti kirja on usein myös yllätys, eikä huono vaihtoehto ole sekään.

Lokakuun kirjan kirjoittaja, Johan Bargum, on yksi merkittävimpiä suomenruotsalaisia kirjailijoitamme. Hän on kirjoittanut muun muassa romaaneja, novelleja, näytelmiä sekä lastenkirjan. Hän on saanut myös useita kirjallisuuspalkintoja.

Sanomattakin on selvää, että Bargum on taitava juonen ja sanan käänteissä mutta sen lisäksi hän on ehkä myös hieman salaperäinen kirjailija. Tiivis teksti jättää tilaa lukijan ajatuksille ja oivalluksille.

Syyspurjehdus sai valtavan ylistysten vyöryn. Bargum oli paljon lukeneille lukupiiriläisille uusi tuttavuus ja ihmettelimme joukolla, miten tällainen helmi on voinutkin jäädä huomiotta. Heti aluksi totesimme, että kirja piti lukea kaksi kertaa eikä kolmaskaan olisi ollut liikaa. Tämän kirjan miljöö on pitkälti meri ja sillä on varmasti symbolinen merkitys kuten tekstiin upotetuilla kreikkalaisen taruston hahmoillakin.

Kirjassa kaksi ikääntynyttä miestä, joita yhdistää suhde samaan naiseen sekä menneisyys liikemaailmassa, lähtee kesän viimeiselle purjehdukselle ennen purjealuksen talviteloille laittamista. Mutta pyytääkö retkelle Olof vai Harald? Kumpikin väittää toisen pyytäneen ja jo tästä perusasetelmasta alkaa tarina, jossa oikeastaan juuri mikään ei ole lukijalle absoluuttisesti totta. Ainoa fakta on se, ettei purjehdusretkeltä palaa kuin toinen heistä.

Ensimmäisen tarinan kertoo poliisikuulustelussa Olof, eläköitynyt pankinjohtaja. Toisen tarinan kertoo Harald, kuolemaan johtavaa syöpää sairastava entinen yrittäjä. Harald kertoo tarinansa kirjeessä, jolle ei ole määritelty vastaanottajaa.

Kolmas henkilö romaanissa on Elin, joka on ollut ensin naimisissa Haraldin kanssa ja myöhemmin Olofin. Mutta Elin on tarinassa mukana vain miesten muistoissa ja puheissa, omaa ääntä hänellä ei ole. Elinin kuolemaankin liittyy mysteeri.

Vaikka Elin on läsnä vain toisten kuvailemana, hän lienee kirjan tärkein hahmo. Elin kaipaa rakkauden tekoja ja sanoja mutta onko hän ollut onnellinen avioliitoissaan? Elinin elämässä uskonnolla ja anteeksiannolla on suuri merkitys. Miehet sen sijaan vaikuttavat pyörivän omien egojensa ympärillä, saavutusten maailmassa, jossa syyllisyyden tunteille ei ole sijaa.

Luimmeko me trillerin, psykologisen draaman vai kimurantin ihmissuhdemysteerin? Oliko kyse häpeästä, syyllisyydestä, anteeksiannosta, rakkaudesta vai rakkaudettomuudesta? Lopuksi me kysyimme toisiltamme, mistä tässä kaikessa oli kysymys, sillä viitteitä, vihjeitä ja sivupolkuja oli runsaasti.

Näin lukupiiriläiset lukukokemustaan kuvailivat:

Hieno kirja ja käännös, kirjaa on luettava tarkasti ja hitaasti ja useamman kerran, loppu jäi avoimeksi ja ilmaan salaisuuksia, upea luontokuvaus, paljon purjehdustermejä mutta ei haitannut vaikka niitä ei ymmärtänytkään, kirjassa käsiteltiin uskontoa ja uskonnollisuutta, hyvä henkilökuvaus, hieno lauserakenne, tiivistä tekstiä ja lyhyt kirja mutta paljon asiaa pinnan alla, rakastettava sivuhenkilö oli Haraldin koira Rufus, hienoa Helsingin kuvausta, kirja oli miellyttävä ja iloinen yllätys, olipa hyvä kun valittiin tämä lukupiirikirjaksi, paras lukemani kirja!

Kokoontumisemme päätteeksi lukupiiriläinen siteerasi kirjan lopusta erästä Elinin lausetta. Siihen lohdulliseen sanomaan on hyvä lopettaa.

…majakat ovat olemassa aina kun joku tarvitsee niitä ja ne ovat olemassa, vaikkei kukaan niitä tarvitsisikaan.

Valoa syksyyn!

Satu ja tiistain lukupiiriläiset

Linkit:

Johan Bargum Helmetissä

Johan Bargum Wikipediassa

Kirjallisuuden verkkolehti Kiiltomato

Blogiarvostelu kirjasta Syyspurjehdus

Lukupiiriläinen bloggaa : Niille, jotka katosivat

Helmikuun lukupiirissä liikuttiin eteläkorealaisissa maisemissa, kuljettiin pitkin Soulin katuja ja toreja, tutustuttiin korealaisiin ruokiin, varsinkin hapatettuun kiinankaaliin kimchiin ja seurattiin opiskelijoiden elämää 80- ja 90-luvulla, johon kuului niin rakkautta, ystävyyttä, itämaista yhteisöllisyyttä kuin opiskelijavallankumousten aiheuttamaa tragediaa ja tuskaa.  Matka oli sekä haikea, koskettava että surullinen.

Soul, Etelä-Korea

Tällä kertaa keskusteltiin siis vuonna 1963 syntyneen eteläkorealaisen kirjailijan Kyung-sook Shinin kirjasta Jään luoksesi.

Shin on Etelä-Korean luetuimpia ja ylistetyimpiä kirjailijoita. Hän on kirjoittanut toistakymmentä romaania ja novellikokoelmaa. Suomeksikin käännetty ”Pidä huolta äidistä”-kirjaa on myyty Koreassa 2 miljoonaa kappaletta ja sitä on julkaistu 36 maassa. Kirja on palkittu mm. arvostetulla Man Asian Literary-palkinnolla.

Shin on ensimmäinen nainen, jolle palkinto on myönnetty. Shin kävi sekä Helsingissä että Turussa vuonna 2015 kirjan ilmestyttyä suomeksi. Myös Hovitanssija on käännetty suomeksi.

Kyung-sook Shin

Shin vietti lapsuutensa vaatimattomissa oloissa maaseudulla – kylässä, jossa kaikkien sukunimi oli Shin. Hän muutti teini-ikäisenä Souliin veljensä asuntoon, oli töissä elektroniikkatehtaalla ja opiskeli iltakoulussa. Hän valmistui Soulin taideinstituutista pääaineenaan luova kirjoittaminen.

Jään luoksesi on käännetty suoraan koreankielestä eikä jonkun toisen kielen kautta. Kääntäjä on nykyään Turussa toimiva koreankielen opettaja Taru Salminen.

Kirja kertoo opiskelijasta, joka saa puhelun nuoruudenrakastetultaan. Tämä kertoo, että heidän entinen kirjallisuuden professorinsa tekee kuolemaa. Entiset opiskelijat kerääntyvät lopulta professorin kuolinvuoteelle. Ennen saapumistaan sinne kirjan kertoja Jeong Yun joutuu käymään läpi nuoruutensa kipeitäkin muistoja ja erilaisia valintoja ja toteaa, että ”jotkut asiat ovat ja pysyvät arvoituksina tai mahdottomina ymmärtää.”

Mielenosoitus Soulissa 2017

Romaanissa oli paljon viittauksia länsimaiseen kulttuuriin, mm. runo- ja kirjallisuussitaatteja musiikkiesimerkeistä puhumattakaan. Pyhällä Kristoforoksella, katolisella pyhimyksellä, oli keskeinen sanoma professorin luennoilla. Kristoforos-myytti synnytti lukupiirissä keskustelua toisen kantamisesta ja kannattelemisesta omilla hartioillamme Kristoforoksen tapaan ja luottamisesta siihen, että tarvittaessa meitä kannatellaan ja autetaan.

Pyhä Kristoforos, ”Kristuksen kantaja” Hans Memlingin maalaus 1400-luku

Romaanin koreankieliset nimet hämmensivät. Kaikki tuntuivat olevan Yun-nimisiä. Ja niinhän moni olikin: kertoja Jeong Yun, professori Yun, opiskelija Yun Miru.

Jään luoksesi on kunnianosoitus niille, joita pidätettiin opiskelijamielenosoituksissa, kidutettiin ja jotka vain ”katosivat” kirjailijan nuoruudessa. Shin itse kertoo ajatuksiaan siitä suomalaisille lukijoille osoitetussa tekstissä kirjan viimeisellä sivulla.

Gyeongbokgung-palatsi talvella, Soul

Kirja oli mielestäni sekä herkkä ja haikea että raaka ja julma – juonellisesti kuin hämähäkin hieman repeytynyt seitti taitavine kudelmineen.

Korealainen elokuva Parasite palkittiin juuri neljällä Oscarilla. Jos haluaa ”vierailla” Etelä- Koreassa ja kuulla, miltä korean kieli kuulostaa, kannattaa varmaan käydä katsomassa elokuva.

Parasite-elokuvan arvostelu Helsingin Sanomissa

Lena


linkit:

Kirja-arvostelu Kiiltomato

Kyung-sook Shin Wikipedia (englanniksi)

Lukupiiriläinen bloggaa : Casa Biancan viimeinen kesä

Kesä on auttamattomasti ohi. Puiden kellastuminen ja kesäkukkaistutusten haaltuminen alkoi päivässä. Aamuisin on jo koleaa, paksu kaulaliina on parasta kietoa tiukasti kaulan ympärille.

Tänään alkoi kirjaston tiistain lukupiiri. Varma syksyn merkki sekin mutta samalla yksi syksyä täplittävistä ilopilkuista.

Kati Tervo

Kesäkirjana luimme Kati Tervon kirjoittaman romaanin Iltalaulaja. Se kertoo taidemaalari Ellen Thesleffin viimeisestä Muroleen kesäkodissa vietetystä kesästä 1945. Talon nimi on Casa Bianca ja se on saanut innoituksensa italialaisista maalaistaloista.

Casa Bianca

Ikääntynyt taiteilija saapuu talolle omenapuiden kukinnan aikaan ja saa aputytökseen 16-vuotiaan Taimin. Ellenin ja Taimin välille sukeutuu melko väljä mutta ystävällismielinen suhde, Taimi siivoaa taloa ja pitää huolta ruokataloudesta. Taimi myös seuraa tarkasti Ellenin maalaamista ja eläytyy tämän tunnetiloihin ja haaveilee taiteilijaelämästä.

Kokematon ja nuori Taimi on vaikutuksille altis ja herkkä. Hän kaipaa Helsinkiin lähtenyttä sisartaan ja toivoo itsekin pääsevänsä ahtaasta kotikylästä maailmalle. Kesän aikana Taimi kokee myös ensimmäisen ihastumisensa. 

Muroleen kanava

Myös Ellen muistelee kuolleita omaisiaan, erityisesti sisartaan Sofiaa. Rapistunut Casa Bianca symboloi ikääntyneen taiteilijan olemusta. Vaikka Ellen on edelleen luomisvoimainen, hän aistii, että eräs aikakausi on vääjäämättä etenemässä kohti loppuaan. Menneistä kesistä perhepiirissä on jäljellä vain haikeat muistot.

Maalaamisen ja arkiaskareiden kuvaamisen ohessa, kirjassa kuvaillaan elävästi ja miellyttävästi miljöötä, ihmisiä ja luontoa. Myös sodan jälkeinen niukkuus ja puute on tuotu selkeästi esille.

Ellen Thesleff sisarineen

Lukupiirissä tuumattiin, että kirja oli ehkä hieman kevyt ja pintapuolinen jos myös miellyttävä lukukokemus, kesäinen tunnelmapala. Kirjan luvut olivat lyhkäisiä ja ne koettiin hieman irrallisiksi, kolumnimaisiksi. Kirjan kieli tuntui paikoitellen kuvaavan vanhempaa aikaa kuin 1945 vaikka asiatiedot olivat täysin kohdallaan ja toivat elävästi mieleen sodan jälkeisen aikakauden. Ellenin ja Taimin henkilöt jäivät ehkä hieman ohuiksi, kuin kuviksi ilman verta ja lihaa. Toisaalta oltiin sitäkin mieltä, että historiallisen henkilön suuhun pannut sanat tulee harkita tarkkaan, olkoonkin, että kyseessä on fiktio.

Kirja sai lukupiirissä osakseen sekä kiitosta että kritiikkiä. Vaikka kirjan tunnelma oli hieman haikea, se oli myös kaunis. Lämpimän heinäkuun päivän vietti mieluusti puun alla varjossa lukien Muroleen naisten kesäisistä puuhista.

Iltalaulajan inspiraation lähteenä on ollut Kati Tervon täti, joka haaveili nuorena taiteilijuudesta mutta sairastui skitsofreniaan. Täti kuitenkin kävi kerran vuodessa Itä-Suomesta Ateneumissa katsomassa Ellen Thesleffin maalauksia läpi elämänsä. Taimissa saattaakin olla hippunen Kati Tervon tätiä. Teoksen faktaosuus perustuu Ellen Thesleffin sisarelleen lähettämiin sodanaikaisiin kirjeisiin.

Kirjan tuoma lohtu on sekin, että luomisvoima ei ole kiinni ihmisen iästä. Viimeisenä Casa Biancan kesänään Ellen Thesleff oli seitsemissäkymmenissä ja noihin aikoihin hänellä oli hyvin luova abstraktiin taiteeseen viittaava kausi.

Helsingin taidemuseossa (HAM) on esillä Ellen Thesleffin maalauksia 20.1.2020 asti. Hanna-Reetta Schreck on kirjoittanut taiteilijasta elämäkerran Minä maalaan kuin jumala – Ellen Thesleffin elämä ja taide, 2019, Teos. Pirkko Soininen on kirjoittanut kirjan Ellen : Ellen Thesleffin fiktiivinen päiväkirja, WSOY, 2018.

Lukupiirisyksymme alkoi taiteen merkeissä mutta lokakuussa aihe vaihtuu täysin. Vinkkaamme toisillemme vapaavalintaisen jännitysromaanin. Siispä uusia hyviä lukuvinkkejä odotellessa!

Kirjarikasta syksyä!

Satu Lukupiiristä

Linkit:

Kati Tervo, Otavan kirjailijat

Aamulehden kirja-arvostelu

Ellen Thesleffin Murole

Lukupiiriläinen bloggaa : Frank McCourt ja irlantilainen kurjuus

Frank McCourtin lapsuusmuistelma Seitsemännen portaan enkeli kertoo perheen elämästä Limerickin syrjäkujilla 1930 -1940 -luvuilla. Perhe lähti New Yorkista, Brooklynistä köyhyyttä pakoon Irlantiin, josta vanhemmat olivat syntyisin. Köyhyys ei kuitenkaan jäänyt Amerikkaan, paheni vain. Isä Malachylle ei tahtonut löytyä töitä, ja jos löytyikin, palkkarahat menivät kurkusta alas.

”Seitsemännen portaan enkeli” vieraili perheessä usein ja lapsia syntyi kaiken kaikkiaan seitsemän. Lapsista kolme kuoli jo pienenä. Frank, Malachy nuorempi, Michael ja Alfie selvisivät hengissä sairauksista ja vähäisestä ravinnosta huolimatta. Asunnot olivat surkeita, ruokaa haalittiin mistä satuttiin saamaan, usein syötiin vain teetä ja leipää, joskus sentään saatiin hilloa leivän päälle. Sääkin tuntui olevan enimmäkseen kurja ja sateinen.

Miksi sitten kirjan lukeminen ei ollut kurjaa, eikä erityisen vaikeatakaan? Tai no, olihan se paikka paikoin kumpaakin, kurjaa ja vaikeaa. Minun lukemistani helpotti se, että kirja ei mielestäni ollut katkera tilitys onnettomasta lapsuudesta. Siinä oli huumoria, lämpöäkin – asunnossakin oli aina joskus lämmintä kun satuttiin löytämään kadulta kuormasta pudonneita hiiliä.

Isä, mokoma juoppo, parempina hetkinään istui keittiön pöydän ääressä Frank sylissään ja kertoi hienoja tarinoita. Ja äiti, kun alakerta lainehti vettä eikä siellä voinut olla, päätti että me muutetaan Italiaan, ja niin muutettiin – yläkertaan!

Eräässä haastattelussa Frankilta, joka oli yli kuusikymppinen kun kirja ilmestyi, kysyttiin kuinka hän voi muistaa niin paljon yksityiskohtia lapsuudestaan. Hän vastasi, että kaikki voivat. ”Sitä istuu jossain huoneessa ja asiat palaavat mieleen, eivät ehkä kaikki, mutta paljon. Voin kuljeskella Limerickin kaduilla ja voin muistaa asioita, jotka tapahtuivat kun olin pieni poika ja jakelin sähkeitä.

Kun istuin pienessä talossamme Pennsylvaniassa kannettavani ja muistivihkoni kanssa, tein listoja vasemmalle sivulle, listoja ihmisistä, papeista, opettajista, listoja siitä mitä söimme – hyvin lyhyt lista! – ja jatkoin tarinani kirjoittamista oikealle sivulle. Jotkut jutut vaativat tulla kirjoitetuiksi.” (Louise Tucker: From a Slum to the Savoy)

Kirja sai ilmestyessään vuonna 1996 runsaasti huomiota ja hyviä arvosteluja, mm. Pulitzer-palkinnon, ja siitä on tehty elokuva (1999). Limerickissä tosin jotkut Frankin aikalaiset olivat sitä mieltä, että kurjuutta on liioiteltu ja kirja loukkaa ihmisiä, siinähän puhutaan oikeista ihmisistä heidän oikeilla nimillään.

Keskustelu lukupiirissämme lainehti laidasta laitaan, enimmäkseen taisimme pitää kirjasta, niin ainakin muistelen. Korjatkaa jos muistan väärin, se johtuu siitä, että itse pidin kirjasta kovasti.

Pirkko Reinimaa

(lukupiiriläinen, joka alusti ja ohjasi lukupiirikokoontumisen; kirjaston huomautus)

linkit:

Frank McCourt Otavan sivulla

Frank McCourtin haastattelu The Telegraph-lehdessä (englanniksi): 

Frank McCourt Wikipediassa:

 

Lukupiiriläinen bloggaa: ”No onkos tullut kesä…”

”Kannessa on upeat pastellisävyt, tämä kirja on hieno lahjaidea!” Jotenkin näin kuului erään lukupiiriläisen kommentti joulukuun lukupiirikirjasta, Pertti Lassilan Armain aika (Teos, 2015).

kansi

Lähes koko lukupiiriryhmä oli sitä mieltä, että kirjan kannen lisäksi myös sisällössä on paljon sellaista, minkä vuoksi kirja voisi hyvin olla lahjavinkki – mutta myös esimerkiksi mieltä hellivää joulupyhälukemista. Kirjan verkkainen tahti ja luontokuvaukset rauhoittavat.

Kirja kertoo kolmen ihmisen yhteisestä kesästä saaristohuvilassa sekä muistoista, joihin palaaminen on kertojaäänille myös tuskallista. Aavistelimme kirjan sisältävän jonkin verran omakohtaisia kokemuksia. Ainakin aikuisena Pertti Lassila viettää kesänsä saaristoidyllissä Kustavissa.

lassila

Kimmo on nuori poika, joka ei tunnu aistivan ilmassa leijuvia jännitteitä, hän nauttii kesän tuoksuista ja mauista. Pojan äiti Eila on menettänyt sodassa kaksi miestä, joista toinen on Kimmon isä. Isoisä Kaarlo on entinen pankkimies, joka on taannut perheelle hyvän taloudellisen toimeentulon. Ehkä tässä vanha klisee ”raha ei tee onnelliseksi mutta kyllä se elämää helpottaa” olisi paikallaan.

Kaarlolla on takanaan hieno ura mutta rakkaudeton avioliitto ja lopulta vaimokin menehtyy ennen aikojaan.

Kirjan teksti on moitteetonta, totesivat kaikki lukupiiriläiset, ja pieni vähemmistö oli sitä mieltä, että moitteettomuus vei tekstistä ”oikean tunteen”. Kun yhdessä ryhdyttiin perkaamaan tekstiä tarkemmin, alkoi tunnenyanssejakin löytyä. Kirja voi koskettaa monin tavoin, kielen kautta, juonen käsittelyn kautta, tunnelmallaan, salaperäisyydellään.

Samaistuminen aikaan, paikkaan tai henkilöihin voi herättää lukijan omat muistot eloon. Näin kävi monelle lukupiiriläiselle. Lassilan lapsikuvaus, kesien pitkät tunnit puuhasteluineen, sota-ajan jälkeinen 50-luku oli monien lukupiiriläisten mielestä ”juuri sellaista kuin se silloin oikeasti oli”.

Pitkän pimeän syksyn jälkeen saimme kirjan kautta piipahtaa hehkuvassa kesäidyllissä, pohtia ihmissuhteiden monimutkaisuutta, onnen ja epäonnen vaihteluita. Lukupiiriläiset olivat tyytyväisiä kirjavalintaan, sillä aina ei jaksa lukea repiviä ja raastavia arkikuvauksia. Joskus on hyvä levätä kirjassa, jossa on edes mahdollisuus onnelliseen loppuun.

Joskus muistot ovat vain kuin ”rypistynyt käärepaperi”, kuten kirjailija toteaa. Joskus aika tuntuu kultaavan muistot ja ikävyydet pyyhkiytyvät pois kuin taikaiskusta. Lassila lopettaa kirjansa toteamuksella ”näin on hyvä ja kesä jatkuu”.

Totuus kuitenkin on, että tässä ja nyt joulupyhät kolkuttelevat ovelle, talvi on vasta tuloillaan.

joulu

Kirjaston väki toivottaa virkistäviä ja voimistavia joulupyhiä sekä onnellista uutta vuotta 2017!

Satu

Pertti Lassila Helmetissä

Lukupiiriläinen bloggaa – Haikeaa huvittelua surujen huvilalla

Patrick Modiano, Villa Triste

Vuoden 2014 nobelisti, ranskalainen Patrick Modiano oli tiistaisen lukupiirimme kirjailija lokakuussa. Kirjaksi olimme valinneet hänen kuudesta suomennetusta teoksestaan Villa Tristen.

Olin iloinen valinnasta, koska tunnen hyvin vähän ranskalaista kirjallisuutta, mitä nyt vuosikymmeniä sitten luetut Simenonin Maigretit ja Saganin Tervetuloa ikävä. Et kyllä tehnyt tätä tutustumista kovin helpoksi, hyvä monsieur Modiano!

Modiano

Kesällä olin siepannut kirjastomme bestsellerhyllystä iltalukemiseksi hänen kirjansa Jotta et eksyisi näillä kulmilla. Minulle aivan tuntematon kirja ja kirjailija, vasta kotona huomasin, että kyseessä oli edellisen syksyn nobelisti. Luin sen ihmetellen että mitä tai ketä kirjan minä etsii ja löytääkö, varsinkin kun henkilöt välillä muuttivat nimeään. Minä taisin eksyä Pariisin niillä kulmilla. Teksti oli kaunista, kiitos suomentaja Lotta Toivasen.

Villa Triste vaikutti ensilukemalta aika samanlaiselta kuin tuo kesällä lukemani, tämäkään ei auennut helposti. Lukupiirin keskustelussa kävi ilmi, etten ollut ainoa ihmettelijä. Villa Tristessä nuori mies Victor muistelee aikaa kaksitoista vuotta sitten, jolloin hän oli 18-vuotias. Mitä ja miten hän muistaa ja mitä on unohtanut, ainakin silloisen tyttöystävänsä Yvonnen sukunimen. Mutta sellainen muisti kai on, epävarma ja epämääräinen. Ja mitä ja keitä olivat ne henkilöt, joita hän tapaa. Oliko Victor itsekään se, joka sanoi olevansa, hänhän sanoi valinneensa nimen Victor Chmara täysihoitolan lomakkeeseen. Kirjassa on runsaasti paikkojen, katujen, talojen nimiä. Kun en osaa ranskaa ne vähän häiritsivät lukemista. Ei helppoa!

Modiano2

Olin ottanut Villa Tristen rinnalle myös Kehäbulevardit, josta joku oli sanonut, että se kannattaa lukea ensimmäiseksi kun haluaa tutustua Modianoon. Minä en jaksanut ihan loppuun asti. Sekä Villa Tristen että Kehäbulevardien alussa on Tuukka Kangasluoman ansiokas kirjojen ja kirjailijan esittely.

Ehkä pitäisi vielä yrittää lukea ne kolme muutakin suomennettua Modianoa: Hämärien puotien kuja, Nuoruus ja Kadonnut kortteli. Ne on suomentanut Jorma Kapari, samoin kuin Villa Tristen ja Kehäbulevardit.

Kun Villa Tristen lukeminen ei ollut helppoa, niin ei ollut helppoa kirjoittaa tätä tekstiäkään, muisti kun on mitä on. Kiitos lukupiiriläisille vilkkaasta ja hyvästä keskustelusta, jotain se avasi minulle Villa Tristen ja Patrick Modianon menneestä maailmasta.

Pirkko Reinimaa

Patrick Modiano Helmet-kokoelmassa

linkit:

http://www.kansanuutiset.fi/kulttuuri/kulttuuriuutiset/3303033/patrick-modiano-ja-elamansurun-sakeat-dimensiot