Lukupiiriläinen bloggaa : Maritta Lintusen Boriksen lapset

Marraskuun lukupiirissä tutustuimme Maritta Lintusen novellikokoelmaan Boriksen lapset. Lintunen oli useimmille meistä uusi tuttavuus. Kokoelmassa on yhdeksän novellia, joiden yhteinen nimittäjä on menetetty Karjala ja karjalaisuus.

Novelleissa käsitellään nykypäivän ihmisen suhdetta menneeseen, muistoihin, omiin juuriinsa. On vaiettuja totuuksia, ennakkoluuloja, asenteita. Etsitään rajan taakse jääneen perheenjäsenen luita, kaivellaan esiin ennen evakuointia tarkoituksella rikottujen astioiden sirpaleita, yritetään löytää kadonneita sukulaisia Facebookin välityksellä ja päästä sovintoon menneisyyden kanssa.

Maritta Lintunen on koulutukseltaan musiikin maisteri ja musiikki onkin keskeinen tekijä varsinkin kokoelman niminovellissa Boriksen lapset. Viipurin musiikkiopiston ankara johtaja, viulunsoitonopettaja Boris Sirpo sekä oppilaat Heimo Haitto ja Sulo Huttunen (Hurstinen) ovat todellisia henkilöitä. Yhdellä lukupiiriläisellä oli omakohtaisia kokemuksia Sulo Hurstisesta ja novellin vahtimestarista Hulda Puustellista, joka oli muuttanut Lahteen – Viipurin rikkaan musiikkielämän perijään. Nämä muistot antoivat novellille aivan uuden ulottuvuuden.

Edith Södergranin Raivola on Neljän tuulen portti -nimisen novellin keskiössä. Illuusio Raivolan kaltaisesta kesämökistä romuttuu, kun lahot jättiläiskoivut on suuritöisten mökkikorjausten yhteydessä kaadettu ja ”lojuvat rantatörmällä kuolleina. Talo oli enää yksi muiden joukossa. Edith kissoineen oli poissa, runonsäkeet karanneet tuuleen.” Mitä jäi? Haluan uskoa, että oikea elämä.

Novellikokoelma Boriksen lapset herätti vilkasta keskustelua. Maski kasvoilla kerroimme toisillemme mistä novellista pidimme, mistä emme, mikä koettiin surulliseksi, mikä puhuttelevaksi.

Maritta Lintusen kieli on rikasta ja mehevää. Pidin erityisesti luontokuvauksista. Huumoriakin riitti. Minulle jäi aforisminkaltaisena mieleen Kafe Alligatorin mummun toteamus, ettei pidä luottaa toisen muistikuviin, sillä muistot ovat totta vain itselleen.

Uuras Beach, kuva Tatu Kosonen, 2015

 

Kirjan etusivulla on ote Edith Södergranin runosta. Se sopisi myös loppulauseeksi:

 

Elämäni oli kuuma harha.

Mutta yhden olen löytänyt ja yhden totisesti voittanut

-tien maahan jota ei ole.

 

Iloisena siitä, että saimme taas kokoontua kirjapiiriin

Lena

 

Lähteet:

Nojatuolimatka 1920-1930-lukujen Viipuriin | Viipurin musiikin menestystarina 1918-1939 | yle.fi

Edith Södergran – runoilija edellä aikaansa | Ihminen ja yhteiskunta | Oppiminen | yle.fi

Muistot ovat totta vain niiden muistajalle — Kirjallisuustoimittaja

Maritta Lintunen — Wikipedia

Lukupiiriläinen bloggaa : Kosken kahta puolta

Marraskuun tiistain lukupiirikirjana Jari Järvelän Kosken kahta puolta

Pieni poika, 7-vuotias Jari, viettää kesäisiä päiviä mummojen kanssa Vammalassa (nykyään Sastamala). Toinen asuu Nälkälänmäessä talossa, jossa on ulkohuussi, toinen keskustassa orapihlaja-aidan ympäröimässä hienossa talossa, jonka katossa roikkuu kristallikruunu. Mummoloita erottaa Vammaskoski.

Mummoja erottaa myös vuosikymmenien viha, mikä liittyy Suomen sisällissotaan 1918. Eivät mummot toisiaan vihaa, kun eivät toisiaan tunnekaan, mutta sisällissota on jättänyt heihin lähtemättömät muistot ja jäljet, jotka vaikuttavat vielä 80-vuotiainakin. Vammaskoski on erottanut punaisten ja valkoisten asuinalueet, eivätkä mummot helposti koskea lähde ylittämään.

Kirja kertoo parista kesäisestä päivästä mummojen luona. Se kertoo tarinoista, joita poika on mummoiltaan kuullut ja joita värittää lisäksi pojan vilkas mielikuvitus. Mutta aivan näin auvoiseksi kirjan tunnelma ei jää.

Punaisiin kuulunut äidin äiti Aino-mummo on pienenä tyttönä nähnyt ja kokenut pelkoa, kauhua ja kuolemaa paetessaan perheensä kanssa valkoisten sotilaiden aiheuttamaa tuhoa ja tappoaikeita.

Isän äiti Sofia-mummo taas on joutunut tahtomattaan niin näkijäksi kuin osalliseksi sotatoimiin, jotka ovat järkyttäneet hänen sieluaan juuria myöten. Kumpikin mummo on muistojensa vanki, eikä anna piiruakaan periksi. Syy on toisaalla, he ovat uhreja.

Jari-poika on kuulemiensa tarinoiden vuoksi keksinyt mielikuvitusystävän Vilhon. Vilholla on reikä vatsassa, koska häntä on ammuttu ja oikeasti Vilho on kuollut. Vilho on kuitenkin Jarin seurana niin korkeushyppykilpailussa kuin huussikaverina ja sarjakuvia lukiessa. Ja on Vilho oikeasti joskus elänytkin ja kokenut sisällissodan myös.

Kirjan lukuja saattelevat oudot ja salaperäiset runot, jotka Jari-poika on löytänyt Aino-mummon hetekan uumenista. Kuka ne on kirjoittanut ja mitä ne tarkoittavat? Runot seuraavat Jaria aina ylioppilaskevääseen asti ja lopulta avaavat väylän myös mummojen välille.

Jarin ylioppilasjuhlissa mummot istuvat ensimmäistä kertaa elämässään vierekkäin ja lausuvat muutamat kohteliaat sanat toisilleen. Kirjan punainen lanka on lapsi, hän on linkki ja silta vaurioituneiden ihmisten välillä. Jarin mummoille lähetetyssä kutsukirjeessä on ollut yksi lapsena löydetty runo, se on pehmittänyt jotakin mummojen sydämessä kovaksi kivettynyttä:

sää yksin olit

pyykkilahressa

sitten tuuli repi

lakanat kiviin

ollaan vaan

latoja koskenrannassa

ei mitään

toivota pahaa

Sota on aina ja kaikkialla julmaa ja kauheaa, se rikkoo ruumiit ja mielen. Se vaikuttaa monta sukupolvea eteenpäin, eikä sodissa koskaan lopulta ole kuin häviäjiä, niitä ovat ihan tavalliset ihmiset.

Lukupiiri oli kovin hiljainen tämän kirjan äärellä. Olimme huomanneet pienen pojan hauskat kesäleikit ja toimet, jopa silloin tällöin pilkistävän huumorin mutta kirjan sotakuvaukset olivat järkyttäneet lukijoita. Se oli tehnyt lukukokemuksesta monille raskaan.

Meitä liikutti se, että Jari rakasti hyvin erilaisia mummojaan, lempeämpää Ainoa ja tiukempaa Sofiaa ja hyväksyi heidät sellaisenaan. Me myös pidimme Järvelän tekstistä, se oli luontevaa ja helppolukuista. Itse samaistuin Jari-pojan kokemuksiin 70-luvun kesistä mummolassa. Mummojen ja isotätien kertomusten äärellä on lapsena vietetty aikaa.

Vaikka Suomen sisällissodasta on kirjoitettu viime vuosina paljon sekä kauno- että tietokirjallisuutta, lasten näkökanta ja kokemus on jäänyt kertomatta. Kirja perustuu kirjailijan omiin lapsuusmuistoihin ja osittain kuultuihin tarinoihin. Hänen omat isoäitinsä ovat olleet esikuvina kirjan Ainolle ja Sofialle. Mummot puhuivat oikeassakin elämässä ensimmäistä kertaa toisilleen Järvelän ylioppilasjuhlissa.

Joulukuun kirjana oli tarkoitus lukea Astrid Lindgrenin ja hänen nuoren ihailijansa Saran kirjeenvaihdosta mutta jälleen kerran korona sotki suunnitelmat. Pääsemme kokoontumaan vasta ensi vuoden puolella. Halusimme myös vaihteeksi jotain hieman kevyempää luettavaa, joten aloitamme varsinaisen kevään lukupiirikauden 2021 romanttisiakin sävyjä sisältävällä Espanjan helteiseen elokuuhun sijoittuvalla Milena Busquetsin Tämäkin meneeohi -kirjalla.

Niin uskomme ja toivomme koronankin suhteen; sekin menee joskus ohi, toivottavasti pian.

Hyvää alkanutta joulukuuta! Lukekaamme laadukkaita ja mieluisia kirjoja, nauttikaamme rauhallisista hetkistä. Jouluunkaan ei ole enää pitkälti. Hyvää joulun odotusta!

Lukuisin rakkain terveisin, Satu kirjastolta

linkit:

Jari Järvelä Wikipediassa

Jari Järvelä Alueviesti Sastamala

Kirjastokaistan haastattelu

Jari Järvelä Helmetissä

Lukupiiriläinen bloggaa : Niille, jotka katosivat

Helmikuun lukupiirissä liikuttiin eteläkorealaisissa maisemissa, kuljettiin pitkin Soulin katuja ja toreja, tutustuttiin korealaisiin ruokiin, varsinkin hapatettuun kiinankaaliin kimchiin ja seurattiin opiskelijoiden elämää 80- ja 90-luvulla, johon kuului niin rakkautta, ystävyyttä, itämaista yhteisöllisyyttä kuin opiskelijavallankumousten aiheuttamaa tragediaa ja tuskaa.  Matka oli sekä haikea, koskettava että surullinen.

Tällä kertaa keskusteltiin siis vuonna 1963 syntyneen eteläkorealaisen kirjailijan Kyung-sook Shinin kirjasta Jään luoksesi.

Shin on Etelä-Korean luetuimpia ja ylistetyimpiä kirjailijoita. Hän on kirjoittanut toistakymmentä romaania ja novellikokoelmaa. Suomeksikin käännetty ”Pidä huolta äidistä”-kirjaa on myyty Koreassa 2 miljoonaa kappaletta ja sitä on julkaistu 36 maassa. Kirja on palkittu mm. arvostetulla Man Asian Literary-palkinnolla.

Shin on ensimmäinen nainen, jolle palkinto on myönnetty. Shin kävi sekä Helsingissä että Turussa vuonna 2015 kirjan ilmestyttyä suomeksi. Myös Hovitanssija on käännetty suomeksi.

Kyung-sook Shin. Kuva: LEE BYUNG RYU

Shin vietti lapsuutensa vaatimattomissa oloissa maaseudulla – kylässä, jossa kaikkien sukunimi oli Shin. Hän muutti teini-ikäisenä Souliin veljensä asuntoon, oli töissä elektroniikkatehtaalla ja opiskeli iltakoulussa. Hän valmistui Soulin taideinstituutista pääaineenaan luova kirjoittaminen.

Jään luoksesi on käännetty suoraan koreankielestä eikä jonkun toisen kielen kautta. Kääntäjä on nykyään Turussa toimiva koreankielen opettaja Taru Salminen.

Kirja kertoo opiskelijasta, joka saa puhelun nuoruudenrakastetultaan. Tämä kertoo, että heidän entinen kirjallisuuden professorinsa tekee kuolemaa. Entiset opiskelijat kerääntyvät lopulta professorin kuolinvuoteelle. Ennen saapumistaan sinne kirjan kertoja Jeong Yun joutuu käymään läpi nuoruutensa kipeitäkin muistoja ja erilaisia valintoja ja toteaa, että ”jotkut asiat ovat ja pysyvät arvoituksina tai mahdottomina ymmärtää.”

Mielenosoitus Soulissa 2017. Kuva: Jeon Heon-Kyin/EPA

Romaanissa oli paljon viittauksia länsimaiseen kulttuuriin, mm. runo- ja kirjallisuussitaatteja musiikkiesimerkeistä puhumattakaan. Pyhällä Kristoforoksella, katolisella pyhimyksellä, oli keskeinen sanoma professorin luennoilla. Kristoforos-myytti synnytti lukupiirissä keskustelua toisen kantamisesta ja kannattelemisesta omilla hartioillamme Kristoforoksen tapaan ja luottamisesta siihen, että tarvittaessa meitä kannatellaan ja autetaan.

Pyhä Kristoforos, ”Kristuksen kantaja” Hans Memlingin maalaus 1400-luku

Romaanin koreankieliset nimet hämmensivät. Kaikki tuntuivat olevan Yun-nimisiä. Ja niinhän moni olikin: kertoja Jeong Yun, professori Yun, opiskelija Yun Miru.

Jään luoksesi on kunnianosoitus niille, joita pidätettiin opiskelijamielenosoituksissa, kidutettiin ja jotka vain ”katosivat” kirjailijan nuoruudessa. Shin itse kertoo ajatuksiaan siitä suomalaisille lukijoille osoitetussa tekstissä kirjan viimeisellä sivulla.

Kirja oli mielestäni sekä herkkä ja haikea että raaka ja julma – juonellisesti kuin hämähäkin hieman repeytynyt seitti taitavine kudelmineen.

Korealainen elokuva Parasite palkittiin juuri neljällä Oscarilla. Jos haluaa ”vierailla” Etelä- Koreassa ja kuulla, miltä korean kieli kuulostaa, kannattaa varmaan käydä katsomassa elokuva.

Parasite-elokuvan arvostelu Helsingin Sanomissa

Lena


linkit:

Kirja-arvostelu Kiiltomato

Kyung-sook Shin Wikipedia (englanniksi)

Lukupiiriläinen bloggaa : Casa Biancan viimeinen kesä

Kesä on auttamattomasti ohi. Puiden kellastuminen ja kesäkukkaistutusten haaltuminen alkoi päivässä. Aamuisin on jo koleaa, paksu kaulaliina on parasta kietoa tiukasti kaulan ympärille.

Tänään alkoi kirjaston tiistain lukupiiri. Varma syksyn merkki sekin mutta samalla yksi syksyä täplittävistä ilopilkuista.

Kati Tervo. Kuva Arto Wiikari 2016. Otava.

Kesäkirjana luimme Kati Tervon kirjoittaman romaanin Iltalaulaja. Se kertoo taidemaalari Ellen Thesleffin viimeisestä Muroleen kesäkodissa vietetystä kesästä 1945. Talon nimi on Casa Bianca ja se on saanut innoituksensa italialaisista maalaistaloista.

Ikääntynyt taiteilija saapuu talolle omenapuiden kukinnan aikaan ja saa aputytökseen 16-vuotiaan Taimin. Ellenin ja Taimin välille sukeutuu melko väljä mutta ystävällismielinen suhde, Taimi siivoaa taloa ja pitää huolta ruokataloudesta. Taimi myös seuraa tarkasti Ellenin maalaamista ja eläytyy tämän tunnetiloihin ja haaveilee taiteilijaelämästä.

Kokematon ja nuori Taimi on vaikutuksille altis ja herkkä. Hän kaipaa Helsinkiin lähtenyttä sisartaan ja toivoo itsekin pääsevänsä ahtaasta kotikylästä maailmalle. Kesän aikana Taimi kokee myös ensimmäisen ihastumisensa. 

Myös Ellen muistelee kuolleita omaisiaan, erityisesti sisartaan Sofiaa. Rapistunut Casa Bianca symboloi ikääntyneen taiteilijan olemusta. Vaikka Ellen on edelleen luomisvoimainen, hän aistii, että eräs aikakausi on vääjäämättä etenemässä kohti loppuaan. Menneistä kesistä perhepiirissä on jäljellä vain haikeat muistot.

Maalaamisen ja arkiaskareiden kuvaamisen ohessa, kirjassa kuvaillaan elävästi ja miellyttävästi miljöötä, ihmisiä ja luontoa. Myös sodan jälkeinen niukkuus ja puute on tuotu selkeästi esille.

Lukupiirissä tuumattiin, että kirja oli ehkä hieman kevyt ja pintapuolinen jos myös miellyttävä lukukokemus, kesäinen tunnelmapala. Kirjan luvut olivat lyhkäisiä ja ne koettiin hieman irrallisiksi, kolumnimaisiksi. Kirjan kieli tuntui paikoitellen kuvaavan vanhempaa aikaa kuin 1945 vaikka asiatiedot olivat täysin kohdallaan ja toivat elävästi mieleen sodan jälkeisen aikakauden. Ellenin ja Taimin henkilöt jäivät ehkä hieman ohuiksi, kuin kuviksi ilman verta ja lihaa. Toisaalta oltiin sitäkin mieltä, että historiallisen henkilön suuhun pannut sanat tulee harkita tarkkaan, olkoonkin, että kyseessä on fiktio.

Kirja sai lukupiirissä osakseen sekä kiitosta että kritiikkiä. Vaikka kirjan tunnelma oli hieman haikea, se oli myös kaunis. Lämpimän heinäkuun päivän vietti mieluusti puun alla varjossa lukien Muroleen naisten kesäisistä puuhista.

Iltalaulajan inspiraation lähteenä on ollut Kati Tervon täti, joka haaveili nuorena taiteilijuudesta mutta sairastui skitsofreniaan. Täti kuitenkin kävi kerran vuodessa Itä-Suomesta Ateneumissa katsomassa Ellen Thesleffin maalauksia läpi elämänsä. Taimissa saattaakin olla hippunen Kati Tervon tätiä. Teoksen faktaosuus perustuu Ellen Thesleffin sisarelleen lähettämiin sodanaikaisiin kirjeisiin.

Kirjan tuoma lohtu on sekin, että luomisvoima ei ole kiinni ihmisen iästä. Viimeisenä Casa Biancan kesänään Ellen Thesleff oli seitsemissäkymmenissä ja noihin aikoihin hänellä oli hyvin luova abstraktiin taiteeseen viittaava kausi.

Helsingin taidemuseossa (HAM) on esillä Ellen Thesleffin maalauksia 20.1.2020 asti. Hanna-Reetta Schreck on kirjoittanut taiteilijasta elämäkerran Minä maalaan kuin jumala – Ellen Thesleffin elämä ja taide, 2019, Teos. Pirkko Soininen on kirjoittanut kirjan Ellen : Ellen Thesleffin fiktiivinen päiväkirja, WSOY, 2018.

Lukupiirisyksymme alkoi taiteen merkeissä mutta lokakuussa aihe vaihtuu täysin. Vinkkaamme toisillemme vapaavalintaisen jännitysromaanin. Siispä uusia hyviä lukuvinkkejä odotellessa!

Kirjarikasta syksyä!

Satu Lukupiiristä

Linkit:

Kati Tervo, Otavan kirjailijat

Aamulehden kirja-arvostelu

Ellen Thesleffin Murole