Lukupiiriläinen bloggaa : Claes Andersson Hiljaiseloa Meilahdessa – Oton elämä 2

Syksyn toisessa lukupiirissä keskustelimme kulttuuripersoona Claes Anderssonin romaanista, jossa vanha mies muistelee lapsuuttaan, nuoruuttaan, perhettään, ystäviään, työelämäänsä ja rakkaita harrastuksiaan, kuten musiikkia – muun muassa. Luvut etenevät esseemäisesti aihio kerrallaan. Kirja on jatkoa teokseen Oton elämä : aikalaisromaani WSOY, 2011. Juonellisesti ei ole väliä, onko lukenut ensimmäisen osan. Kakkososa toimii mainiosti omana kokonaisuutena.

Kirjan tahti on verkkainen, siksi miehen mietteisiin on helppo uppoutua.

Päähenkilö Otto on kahdeksankymppinen herra, jonka elämää kirja seuraa vuoden verran. Ikä ei ole este rakkaudelle, Otto viehättyy kauniista naisista edelleen. Rakkauselämän puuttuminen kuitenkin vähän harmittaa. Mieleen juontuvat myös ystävät menneisyydestä, he ovat hävinneet kuin tuhka tuuleen ja heidän mystisiä persoonia ja edesottamuksia Otto pohtii. Oton isäsuhde on ollut vaikea ja se kaihertaa Oton mieltä vielä vuosikymmeniä isän kuoleman jälkeen.

Kirjan loppupuolella Otto sairastuu vakavasti ja joutuu leikkaukseen. Siitä alkaakin ihan oma seikkailunsa tuonpuoleisessa, mikä ikinä tuonpuoleinen sitten onkaan.

Lukupiiriläinen Anna-Liisa kuvailee ryhmän keskusteluja mielipiteitä seuraavasti:

Kirja oli lämmin, viisas, värikäs ja monipuolinen. Siinä oli huumoria, iloa, surua, rakkautta, herkkiä kuvia lapsuudesta ja sarkasmia.

Mutta oliko kirjan Otto Claes Andersson itse? Joka tapauksessa veijareita molemmat, häkellyttävän aikaansaavia, terävästi kantaaottavia.

Kävimme ryhmässä pitkän keskustelun suomenruotsalaisuudesta, onko se kultalusikka suussa syntymistä ja yhteisöllisyyden äidinmaidossa imemistä?

Myös kuolemasta puhuimme, tapasihan Otto pitkän tajuttomuuden aikana sukulaisiaan ja ystäviään.

Hieno kirja ja hieno keskustelu. Lukuterveisin Anna-Liisa ja Satu

 

Claes Andersson Helmetissä

http://haku.helmet.fi/iii/encore/search/C__Sandersson%20Claes__Orightresult__U?lang=fin

Arvostelu Aamulehdessä

https://www.aamulehti.fi/kulttuuri/kirja-arvio-claes-anderssonin-elo-meilahdessa-ei-ole-lainkaan-niin-hiljaista-kuin-luulisi-24157351

Lukupiiriläinen bloggaa : Pelkkänä kysymysmerkkinä

”En ymmärtänyt.” Näihin kahteen sanaan voisi kiteyttää syksyn ensimmäiseen lukupiiritapaamiseen osallistuneiden mielipiteet.

Olimme kesällä lukeneet Muriel Barberyn romaanin Haltiaelämää. Moni meistä oli aikaisemmin lukenut Siilin eleganssin ja odotukset olivat korkealla.

Pettymykseksemme Barberyn genre oli nyt fantasia – suurimmalle osalle meistä uusi ja outo kirjallisuuden laji. Emme yksinkertaisesti osanneet sukeltaa fantasian tai maagisen realismin maailmaan, vaan yritimme analysoida ja etsiä allegorioita.

Kirja kertoo kahdesta samanikäisestä löytölapsesta Mariasta ja Clarasta. Maria kasvaa rakastettuna luonnonlapsena burgundilaisessa maalaistalossa. Häntä ympäröi luonto ja hän ymmärtää eläinten kieltä. Clara varttuu lahjakkaana pianistina italialaisessa vuoristokylän pappilassa ja myöhemmin Roomassa. Claraa ympäröi musiikki ja hän ymmärtää kallioiden ja rotkohenkien kieltä.

Aikuiset tyttöjen elämässä ovat hyvin erikoisia ja jossain vaiheessa käy ilmi, että jotkut heistä ovatkin haltioita niin kuin tytötkin. Tytöt eivät kohtaa muualla kuin henkimaailmassa. Heitä odottaa yhteinen tehtävä. Meille jäi epäselväksi, mikä se on.

”Liikaa sanoja, sekava, puuroutuva, vaikea kirja”. Joillekin lukeminen jäikin kesken.

Keskustelun edetessä esiin nousi kuitenkin paljon hyvääkin. Filosofiaa opettanut ja Japanissakin asunut Barbery ripottelee viisauksia tekstiinsä. Luonnonkuvaukset ovat kauniita. Pöydälle asetetut esineet luovat tai rikkovat harmoniaa. Vaikka fantasiassa ei pitäisi analysoida tekstiä, löysimme kuitenkin pitkän luettelon teemoja kuten ystävyys, erilaisuus, sota, luonnonsuojelu, muurit…

Maria ja Clara jäivät kirjaan jatkamaan haltiaelämäänsä ja me jatkamme omaa elämäämme seuraavaan kertaan.

Kiitos taas Sadulle ja lukupiiriläisille antoisasta tapaamisesta.

Lena

 

Linkit:

Muriel Barbery Helmetissä

Maailmankirjat verkkolehti

Lukupiiriläinen bloggaa – JOULUORATORIO SOIKOON

Onko sinulla jokin oma kirjallinen pakopaikka, maa tai kaupunki, jonne sijoittuvia kirjoja on ihana lukea? Minulle tulee säännöllisesti Englantiin sijoittuvien dekkarien nälkä. Miten turvallinen hurjuudessaan onkaan Harry Potterin noitakoulu Tylypahka, vaikka siellä tapahtuukin outoja taikuuksia ja hetkittäisiä hirveyksiä. On pari Potteriakin tullut luettua vain miljöön vuoksi.

tylypahka

Kirjailijat saattavat sijoittaa kirjojensa miljöön usein samaan paikkaan. Voi myös olla, että kirjailijalle itselleen tuttu lapsuusmiljöö pukeutuu kirjoissa uuteen nimeen ja saa lähes yliluonnollisia ominaisuuksia.

Tunnetuimpia näistä edellä mainituista ”kirjallisista ihmemaista” lienee Gabriel Garcia Marquesin Sadan vuoden yksinäisyys -kirjan miljöö, kylä nimeltään Macondo. Väitetään, että Macondon esikuva on kirjailijan oma kotikaupunki Aracataca Kolumbian pohjoisrannikolla. Tässäpä muuten oivallinen vesitihkusateisten joulupyhien lukuvinkkikirja, josta ei puutu lämpöä, vauhtia eikä vaarallisia tilanteita. Kolumbian historiaa käydään läpi seitsemän sukupolven pituudelta.

sadan

Joulukuun tiistailukupiirissä pysyteltiin kuitenkin vähän pohjoisemmilla leveysasteilla, Ruotsin järviseuduilla Sunnessa. Lukupiirikirjamme Jouluoratorio on luultavasti kirjailija Göran Tunströmin kuuluisin teos. Tunström on itse kotoisin Sunnen läänistä Karlstadista Keski-Ruotsista. Kirjailijan tiedetään sijoittaneen useimmat teoksensa juuri tänne idylliseen maalaismaisemaan.

 

jouluora

Entäpä sitten itse lukupiirikirja Jouluoratorio?

Me luulimme jälleen kerran lukevamme ”jouluisen” kirjan lähestyvän joulun alla, mutta pieleen meni. Joulumusiikki (Johann Sebastian Bachin Jouluoratorio) soi vain kirjan alussa ja lopussa, kun yksi päähenkilöistä, kapellimestari Victor, palasi kotikylänsä kirkkoon ohjaamaan Jouluoratorio-esitystä.

Juonikuvaelmasta tulisi pitkä ja mutkikas, sillä kirjassa tapahtuu paljon. Juonen tarkka avaaminen ei myöskään tekisi oikeutta kokonaisuudelle. Kirjan päähenkilöt ovat isä Aron, tämän poika Sidner ja Sidnerin poika Victor. Näiden kolmen äänellä kerrotaan ystävyydestä, rakkaudesta ja matkoista. Tarinan näkymätön kaiken liikkeelle paneva voima on Aronin syvästi rakastettu puoliso Solveig, joka kuolee nuorena traagisesti.

sunnen

Kirja on moniulotteinen ja -sävyinen. Teksti on runollista. Lähes tuhoavan rakkauden lisäksi kirja kertoo perheestä, isistä ja pojista, menetettyjen vanhempien kaipuusta sekä ihmisten moninaisista odotuksista ja tarpeista, jotka eivät oikein kohtaa. Ja silti, onnettomuudesta ja surusta huolimatta kirjan loppu on toiveikas.

Tätä kirjaa ei pidä yrittää lukaista nopeasti, se ei nimittäin onnistu. Tunströmin teksti pysäyttää lukijan tavalla tai toisella. Tekstiin on pakko heittäytyä mukaan ajan kanssa ja kun jotain uskomatonta tapahtuu, pitää uskaltaa heittäytyä syvemmälle. Lukukokemus ei ehkä ole helppo mutta kirjailija tarjoaa lukijalle pelastusrenkaita tasaisin väliajoin.

”Tykättiinkö me tästä?”

Yleensä vilkaspuheinen joukkomme oli lukupiirin aluksi hieman mietteliäs ja hiljainen. Mistä kirjassa todella oli kyse? Mitä yksityiskohtia oli jäänyt mieleen, mitä ihmetyksiä? Niitä riitti.

Hörpimme glögiä, marmeladilaatikko ja suklaakonvehdit hupenivat vauhdilla. Mitä ihmettä kirjailija Selma Lagerlöfillä on tekemistä tämän kirjan juonen kanssa? Tunströmin teoksessa Lagerlöf asuu samassa kylässä kuin päähenkilöt ja osallistuu aktiivisesti kylän elämään. Mukana tapahtumissa viivähtää myös muita todellisia historiallisia henkilöitä kuten tutkimusmatkailija Sven Hedin ja taidemaalari Marc Chagall. Ehkä me tartuimme turhiin yksityiskohtiin mutta kaikkinainen ihmettely on lukupiirissä sallittua.

Ja kyllä me myös oikeastaan tykkäsimme tästä kirjasta. Meidän lukupiirimme on ennen kaikkea yleissivistävää toimintaa, luemme mieluiten meille tuntemattomia teoksia ja kirjailijoita, otamme riskejä, joskus puistelemme päätä epäuskoisina mutta jokaisen lukupiirikokoontumisen jälkeen kuuluu toteamus: ”Hyvä, että tulin tämän lukeneeksi.” Meidän lukupiirissämme tieto ei lisää tuskaa vaan tyytyväisyyttä. Ja me toteamme hyvin usein myös, että ”onneksi täällä saa olla rehellinen, kirjasta ei tarvii tykätä”.

Useimmiten me tykätään – edes vähän – ainakin fifty-sixty! Ja meillä on yhdessä kivaa!

kynttilät

Tiistain lukupiirin ja koko Itäkeskuksen kirjaston puolesta

Valoisaa ja iloista joulun aikaa ja mitä parhainta uutta vuotta 2016!

Satu Vähämaa

Göran Tunström, Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto

http://www.norden.org/fi/pohjoismaiden-neuvosto/pohjoismaiden-neuvoston-palkinnot/nordisk-raads-litteraturpris/pohjoismaiden-neuvoston-kirjallisuuspalkinnon-saajat/1984

Blogikirjoitus Jouluoratorio -kirjasta http://sanasulkia.blogspot.fi/2011/10/goran-tunstrom-jouluoratorio.html

Göran Tunström, kirjailijatietoja englanniksi http://authorscalendar.info/tunstr.htm

Johann Sebastian Bach, Jouluoratorio https://fi.wikipedia.org/wiki/Jouluoratorio

 

Liimatta, Kirves ja rytmikassi

Lokakuussa tapaamme Klassikkokiertueen merkeissä Tommi Liimatan. Hän saapuu Itäkeskuksen kirjastoon keskiviikkona 21.10. Kaikille avoimessa klo 18 alkavassa tilaisuudessa Liimatta esittelee Hannu Salaman klassikkoteoksen Minä, Olli ja Orvokki. Haastattelijana toimii Kannelmäen kirjaston kirjastonjohtaja Solveig Stormbom. Klassikkokiertue-tapahtumasarja on osa ensimmäistä kertaa järjestettävää Kirjan vuotta, jolla juhlistetaan kirjoja ilon ja elämysten lähteenä. Kuluvan vuoden aikana kymmenen kotimaista nykykirjailijaa vierailee eri kirjastoissa esittelemässä oman suosikkiklassikkonsa.

Tommi Liimatta (s. 1976, Kemi) on helsinkiläinen muusikko, sarjakuvapiirtäjä, kuvataiteilija ja kirjailija. Liimatta on tullut tunnetuksi Absoluuttinen Nollapiste -yhtyeen laulajana, sanoittajana ja säveltäjänä.

Kirjastossa on vierailua edeltävän viikon ajan esillä – sekä tietenkin lainattavissa – kattava valikoima Liimatan tuotantoa, niin kaunokirjallisuutta, sarjakuvaa kuin musiikkiäänitteitäkin. Myös Salaman teosta Minä, Olli ja Orvokki on saatavana.

Tommi Liimatta

Tommi Liimatta

Marraskuun kirjailijavieraaksi saapuu Jenni Kirves. Kirves luennoi Itäkeskuksen kirjastossa torstaina 5.11. klo 18 otsikolla Aino Sibelius – Rakkauden nero ja tunteiden taiteilija. Luento pohjaa Kirveksen huhtikuussa julkaistuun kirjaan Aino Sibelius – Ihmeellinen olento. Luennolla juhlistamme säveltäjämestari Jean Sibeliuksen (s. 8.12.1865, Hämeenlinna) syntymän 150-vuotisjuhlaa.

”Tämä teos purkaa myyttiä itseään uhraavasta muusasta ja näyttää lukijalle Sibeliukset, joiden suhde oli maailmallisen myrskyisä sekoitus intohimoa ja yhteensulautumista. Jannen tehtävä oli turvata perheen toimeentulo ja Ainon organisoida kaikki muu, tiukimpina aikoina elättääkin perhe puutarhallaan.

Kirja piirtää kuvan inhimillisestä ja usein ristiriitaisestakin naisesta, joka jaksoi kuitenkin kannatella perheensä läpi taloudellisten ja henkisten vaikeuksien. Toisinaan Ainolta saattoivat loppua usko ja toivo mutta rakkaus ei milloinkaan.” -Jenni Kirves

Jenni Kirves (s. 1977, Sonkajärvi) on historiantutkija, ja on aiemmin kirjoittanut kirjan Miehenkuva – Kalle Päätalon perintö. Hän on ollut mukana tekemässä teoksia Ruma sota – talvi- ja jatkosodan vaiettu historia sekä Luvattu maa – Suur-Suomen unelma ja unohdus. Kirves on julkaissut tänä vuonna myös ensimmäisen satukirjansa Tervetuloa Rauhalaan.

Kuva: Aapo Huhta

Jenni Kirves (Kuva: Aapo Huhta)

Raikkain syysterveisin, Hanna

PS. Musiikkiosaston valikoima on syksyn alussa kasvanut yhdellä upouudella tuotteella, rytmikassilla. Kyseessä on asiakastoiveitten pohjalta ideoitu lainattava lyömäsoitinsetti, joka sisältää triangelin, marakassit, guiron, rytmikapulat ja tamburiinin. Laina-aika on kaksi viikkoa. Lainaus ja palautus tapahtuu kirjastomme musiikkiosastolla.

Lisää Klassikkokiertueesta

Lisää rytmikassista

Liimatta HelMetissä

Kirves HelMetissä