Lukupiiriläinen bloggaa : Eikö se mennytkään niin?

Tony kuuluu nuorena lontoolaiseen poikaporukkaan, joka viisastelee koulutunneilla ja koreilee mielellään älykkyydellään. Poikaporukan jatkoksi luokalle tulee kultivoitunut ja hillitty, säihkyvämielinen Adrian, jota muut pojat, jos myös opettajat katsovat ylöspäin. Ihmisen biologia tekee pojista kuitenkin perin inhimillisiä, tytöt ja seksi kiinnostavat nuoria miehiä erityisen paljon.

Pojat opiskelevat ja pääsevät yliopistoihin, löytävät hyviä työpaikkoja, seurustelevat ja vakiintuvat. Jonkin aikaa joukko tapailee toisiaan oluen ääressä, kertoilee kuulumisiaan mutta sitten tapahtuu jotain, joka muuttaa kaiken. Viisas ja pidetty Adrian tekee itsemurhan, jonka syitä on vaikea ymmärtää.

Tapahtumien taustalla vaikuttaa kolmoisdraama: Adrian ryhtyy seurustelemaan Tonyn entisen tyttöystävän, Veronican kanssa. Tony antaa suhteelle siunauksensa eikä pohdi asiaa sen kummemmin vaan lähtee valloittamaan maailmaa ja uusia tyttöjä.

Vuosikymmeniä myöhemmin jo eläköitynyt Tony saa omituisen kirjeen lakitoimistosta. Asia koskee edesmenneen Sarah Fordin pesänjakoa. Menee tovi, ennen kuin Tony ymmärtää, että Sarah Ford on entisen tyttöystävän Veronican äiti.

Kun Veronica vihdoin suostuu tapaamaan Tonyn Lontoon Huojuvalla sillalla, alkaa jännityskertomus mikä saa lukijan lähes läkähtymään ihmetyksestä kirjan lopussa. Tosin Veronicasta ei kerta kaikkiaan ole apua, hän katoaa lauseen ”sinulla ei vain leikkaa” taakse ja antaa Tonyn hapuilla totuuden perään miten parhaaksi taitaa.

Kirjan suuri viisaus lienee: absoluuttisia totuuksia on elämässä hyvin vähän ja hyvin usein ihmiset muistavat asioita väärin. Tämän lukupiiriläiset yhteisesti löysivät kirjan sanomaksi mutta paljon yksityiskohtia jäi ilman vastauksia – ja niin oli ehkä tarkoituskin.

Reilusti alle kahteensataan sivuun on mahdutettu valtavasti asiaa ja silti kirjassa tapahtuu melko vähän.

Julian Barnes on arvostettu ja palkittu englantilainen kirjailija. Hän on syntynyt 1946 Leicesterissä. Booker-palkinnon Barnes sai juuri tästä lukupiirikirjastamme Kuin jokin päättyisi 2011.

Lukupiirimme kokoontui pitkän tauon jälkeen tällä viikolla. Lehdet punertavat, lokakuuhun ei ole enää pitkä matka. Viimeksi olimme nähneet toisiamme helmikuussa ja kaikki tietävät syyn : korona. Jälleennäkeminen oli yksinkertaisesti riemukas!

”Vaikuttava, mestarillinen, taidokas, mystinen, yllättävä, hieno suomennos, filosofinen” -muun muassa näillä sanoilla lukupiiriläiset kuvailivat kirjaa. Tarinan loppu yllätti meidät kaikki, jokaisen lukupiiriläisen. Käsittämättömällä tavalla Barnes kutoi sellaisen kirja-arkkitehtuurin, ettei loppua voinut edes arvata, jännitys vain tiheni ja tiheni kohti viimeisiä sivuja.

Me lukupiiriläiset olimme ikionnellisia, kun pääsimme tapaamaan toisemme ja puhumaan jälleen kirjallisuudesta, kirjoista ja kulttuurista. ”Kirjasto on niin ihmeellinen paikka ja lukupiiri tekee mielelle hyvää”, hyrisivät lukupiiriläiset. Niinhän se on.

Lokakuun kirjamme on Johan Bargumin Syyspurjehdus. Luulenpa, että saamme ruodittavaksemme melko mystisen tarinan myös seuraavaan lukupiiriin.

Syysterveisin Satu kirjastolta

linkit:

Julian Barnes Helmetissä

Kirja-arvostelu

Julian Barnes Wikipediassa

Lukupiiriläinen bloggaa : Casa Biancan viimeinen kesä

Kesä on auttamattomasti ohi. Puiden kellastuminen ja kesäkukkaistutusten haaltuminen alkoi päivässä. Aamuisin on jo koleaa, paksu kaulaliina on parasta kietoa tiukasti kaulan ympärille.

Tänään alkoi kirjaston tiistain lukupiiri. Varma syksyn merkki sekin mutta samalla yksi syksyä täplittävistä ilopilkuista.

Kati Tervo

Kesäkirjana luimme Kati Tervon kirjoittaman romaanin Iltalaulaja. Se kertoo taidemaalari Ellen Thesleffin viimeisestä Muroleen kesäkodissa vietetystä kesästä 1945. Talon nimi on Casa Bianca ja se on saanut innoituksensa italialaisista maalaistaloista.

Casa Bianca

Ikääntynyt taiteilija saapuu talolle omenapuiden kukinnan aikaan ja saa aputytökseen 16-vuotiaan Taimin. Ellenin ja Taimin välille sukeutuu melko väljä mutta ystävällismielinen suhde, Taimi siivoaa taloa ja pitää huolta ruokataloudesta. Taimi myös seuraa tarkasti Ellenin maalaamista ja eläytyy tämän tunnetiloihin ja haaveilee taiteilijaelämästä.

Kokematon ja nuori Taimi on vaikutuksille altis ja herkkä. Hän kaipaa Helsinkiin lähtenyttä sisartaan ja toivoo itsekin pääsevänsä ahtaasta kotikylästä maailmalle. Kesän aikana Taimi kokee myös ensimmäisen ihastumisensa. 

Muroleen kanava

Myös Ellen muistelee kuolleita omaisiaan, erityisesti sisartaan Sofiaa. Rapistunut Casa Bianca symboloi ikääntyneen taiteilijan olemusta. Vaikka Ellen on edelleen luomisvoimainen, hän aistii, että eräs aikakausi on vääjäämättä etenemässä kohti loppuaan. Menneistä kesistä perhepiirissä on jäljellä vain haikeat muistot.

Maalaamisen ja arkiaskareiden kuvaamisen ohessa, kirjassa kuvaillaan elävästi ja miellyttävästi miljöötä, ihmisiä ja luontoa. Myös sodan jälkeinen niukkuus ja puute on tuotu selkeästi esille.

Ellen Thesleff sisarineen

Lukupiirissä tuumattiin, että kirja oli ehkä hieman kevyt ja pintapuolinen jos myös miellyttävä lukukokemus, kesäinen tunnelmapala. Kirjan luvut olivat lyhkäisiä ja ne koettiin hieman irrallisiksi, kolumnimaisiksi. Kirjan kieli tuntui paikoitellen kuvaavan vanhempaa aikaa kuin 1945 vaikka asiatiedot olivat täysin kohdallaan ja toivat elävästi mieleen sodan jälkeisen aikakauden. Ellenin ja Taimin henkilöt jäivät ehkä hieman ohuiksi, kuin kuviksi ilman verta ja lihaa. Toisaalta oltiin sitäkin mieltä, että historiallisen henkilön suuhun pannut sanat tulee harkita tarkkaan, olkoonkin, että kyseessä on fiktio.

Kirja sai lukupiirissä osakseen sekä kiitosta että kritiikkiä. Vaikka kirjan tunnelma oli hieman haikea, se oli myös kaunis. Lämpimän heinäkuun päivän vietti mieluusti puun alla varjossa lukien Muroleen naisten kesäisistä puuhista.

Iltalaulajan inspiraation lähteenä on ollut Kati Tervon täti, joka haaveili nuorena taiteilijuudesta mutta sairastui skitsofreniaan. Täti kuitenkin kävi kerran vuodessa Itä-Suomesta Ateneumissa katsomassa Ellen Thesleffin maalauksia läpi elämänsä. Taimissa saattaakin olla hippunen Kati Tervon tätiä. Teoksen faktaosuus perustuu Ellen Thesleffin sisarelleen lähettämiin sodanaikaisiin kirjeisiin.

Kirjan tuoma lohtu on sekin, että luomisvoima ei ole kiinni ihmisen iästä. Viimeisenä Casa Biancan kesänään Ellen Thesleff oli seitsemissäkymmenissä ja noihin aikoihin hänellä oli hyvin luova abstraktiin taiteeseen viittaava kausi.

Helsingin taidemuseossa (HAM) on esillä Ellen Thesleffin maalauksia 20.1.2020 asti. Hanna-Reetta Schreck on kirjoittanut taiteilijasta elämäkerran Minä maalaan kuin jumala – Ellen Thesleffin elämä ja taide, 2019, Teos. Pirkko Soininen on kirjoittanut kirjan Ellen : Ellen Thesleffin fiktiivinen päiväkirja, WSOY, 2018.

Lukupiirisyksymme alkoi taiteen merkeissä mutta lokakuussa aihe vaihtuu täysin. Vinkkaamme toisillemme vapaavalintaisen jännitysromaanin. Siispä uusia hyviä lukuvinkkejä odotellessa!

Kirjarikasta syksyä!

Satu Lukupiiristä

Linkit:

Kati Tervo, Otavan kirjailijat

Aamulehden kirja-arvostelu

Ellen Thesleffin Murole

Lukupiiriläinen bloggaa : ”Eläminen kannattaa aina”

Milena Michiko Flašar: Kutsuin häntä Solmioksi”Hieno kirja! Meni ihon alle. Miellyttävä. Verkkainen tempo, filosofinen.”

Näillä sanoilla suurin osa huhtikuun lukupiiriläisistä kuvaili kokemustaan luettuaan Wienissä asuvan japanilais-itävaltalaisen Milena Michiko Flašarin (s. 1980) kirjan ”Kutsuin häntä Solmioksi”. Kirjaan oli vaikea heti päästä kiinni. Se ei auennut kaikille ensimmäisellä lukukerralla. Toinen lukukerta sitten palkitsi!

Kirja kertoo Taguchista, japanilaisesta nuoresta miehestä, yhteiskunnan pudokkaasta, joka on kahden vuoden aikana eristäytynyt puhumattomana huoneeseensa, eikä poistu sieltä vanhempien ollessa kotona. Äiti tuo hänelle ruokatarjottimen oven ulkopuolelle ja huolehtii hänen hyvinvoinnistaan, vaikka ei näe lastaan koskaan. Näitä totaalieristäytyjiä kutsutaan Japanissa nimellä ”hikikomori”.

Kun Taguchi vihdoin uskaltautuu ulos, hän tapaa vastapäisellä puistonpenkillä istuvan vanhemman valkokaulustyöläisen Ohara Tetsun, ”salarymanin”, joka työttömäksi jäätyään saapuu joka päivä työpäivän ajaksi puistoon ja syö vaimonsa valmistamaa herkullista lounasta punaharmaaraitainen solmio aina hyvin solmittuna. Vaimolle hän ei ole uskaltanut kertoa työttömyydestään. Hän häpeää.

Ensin vain tupakansavu leijuu penkiltä toiselle, sitten penkkejä yhdistää jo katse ja nyökkäys. Toisella on mottona ”En jaksa enää”, toisella ” Häpeän häpeääni.” Miesten tutustuessa toisiinsa he alkavat puhua heitä painavista asioista. He ovat omantuntonsa vankeina. Taakkana on surua, syyllisyyttä, koulukiusaamista, epäonnistumisia. Kulkiessaan yhdessä, myös ravintolassa, he antavat voimaa toisilleen. Lopuksi he sopivat, että seuraavaan tapaamiseen mennessä Taguchi on leikannut pitkäksi kasvaneet hiuksensa ja Tetsu on kertonut vaimolleen työttömyydestään – asia, josta vaimo on ollut tietoinen jo kauan.

Seuraavalla viikolla perheen kanssa sovinnon tehnyt Taguchi tulee hiukset leikattuina puistoon, mutta penkillä on vain sinne edellisellä viikolla jäänyt punaharmaaraitainen solmio. Tetsu ei tule sillä viikolla. Hän ei tule seuraavalla viikolla, eikä sitä seuraavalla…

Lue itse, miten tarina päättyy. Lukupiirin mielestä melankolisesti ja toiveikkaasti.

Kirjan lopussa on sanaluettelo selityksineen. Siitä saa arvokasta taustatietoa japanilaisesta nykyelämästä.

Lukupiiriläisiä ja Satua miellyttävästä keskustelusta kiittäen

Lena

 

Linkit:

Kirja-arvostelu Kiiltomato.fi

Kirjailijan haastattelu englanniksi

Helmet

 

 

 

 

 

Egyptin eksotiikkaa ja Töölöläisiä tuumailuita – eli kevätterveiset tiistain lukupiiristä

”Oho, me taidettiin kaikki tykätä tästä!”

Maaliskuun lukupiirissä luettiin libyalaissyntyisen Hisham Matarin kirja Erään katoamisen anatomia (WSOY, 2013).

kuv1

Kannen kuva johdattaa vähän harhaan ja ehkä toisaalta ei. Kirjan voi lukea monelta eri kantilta. Kenenkään lukupiiriläisen mielestä kirja ei kuitenkaan herkutellut liiaksi eroottissävyisillä ihmissuhteilla. Päähenkilö, varhaisteini-ikäinen poika Nuri, tosin ihastui nuoreen äitipuoleensa Monaan heti kirjan alkusivuilla, eikä eroottisesti latautuneilta hetkiltäkään vältytty.

Mutta kyllä kirja lukupiiriläisten mielestä oli lähinnä kertomus vallasta, arvoituksista, lapsen ja vanhempien suhteesta ja maailman politiikasta. Myös arabikulttuuri avautui perheeen tapojen ja elämäntyylin kuvauksissa. Toki ihmisten väliset suhteet ja kohtaamiset olivat myös suuressa roolissa.

Kaikkia näitä teemoja käsiteltiin kuitenkin hienovaraisesti, väkivallan aavisti olemassa olevaksi mutta sitä ei kuvattu. Kirjan kertoja Nuri eli elämäänsä lapsesta nuoreksi aikuiseksi niin Euroopassa kuin Afrikassakin. Hän kävi sisäoppilaitoksen Englannissa, opiskeli huippuyliopistoissa ja palasi lopuksi kotiin Egyptiin.

Kirjassa kuvatun ajanjakson tumma sävy johtuu Nurin isän salaperäisestä katoamisesta ja pojan epätoivoisista kysymyksistä: miksi, mihin, miten?

Oliko isä jonkinlainen agentti tai vastarintaliikkeen mies, alati paeten? Pelkäsikö hän jotain? Kuuluiko hän hyviksiin vai pahiksiin? Rakastiko hän aidosti poikaansa ja Monaa, nuorta vaimoaan? Miksi ihmeessä hän oli nukkunut viimeisen yön oudon naisen luona Genevessä juuri ennen katoamistaan? Mikä yhteys Nurilla lopulta oli palvelusväkeen kotona Egyptissä – veriside?

Lukupiirissä hienon kirjailija-alustuksen jälkeen keskustelun tunnelma oli kysyvä ja pohdiskeleva. Pidimme kirjan upeasta kielestä ja hienovaraisesta ilmaisusta. Salaisuudet jäivät paljastumatta ja ”totuus” tarinasta selvittämättä – ihme kyllä se ei haitannut. Ehkä tunsimme sydämissämme empatiaa Nuria kohtaan, jonka ainoa aito toive oli ollut tulla isänsä hyväksymäksi ja rakastamaksi. Lähdimme kotiin vaikuttuneina.

 

********************

 

”Nej men, oliko tämä sittenkin vähän ärsyttävä, mikäs se nyt oli ruotsiksi? Ai niin irriterande?”

Huhtikuun lukupiirikirjana nautittiin Merete Mazzarellan Ainoat todelliset asiat (Tammi, 2012).

kuv2

 

Viime viikon viileän fiini ja sensuellin kuuma kulttuurisuihku koettiin lukupiirissä, kun ruodinnan kohteena oli Merete Mazzarellan päiväkirjamaisesti rakennettu kaunokirjallinen teos työstä ja rakkaudesta.

Niin, emme me yhteisymmärrykseen aivan täysin päässeet siitä, mikä kirjan syvin olemus oli. Lukupiirin ensimmäiset kommentit olivat hyvin positiivisia ja pehmeitä. ”Tästä jäi hyvä mieli, tätä oli helppo lukea juuri ennen nukahtamista, tämä oli semmoinen kevyt mutta kuitenkin… niin, olihan siinä tosiaan paljon sisältöä. Tosi paljon!

Sitten joku sanoi, että kenties tyylikeinona usein kappaleet aloittava tai lopettava lause ”teimme sitä ja sitä, menimme sinne ja sinne, kävimme sielä ja siellä – nimittäin avomieheni ja minä” oli vähän ärsyttävä. ”Avomieheni ja minä” oli iskostunut monien muidenkin lukupiiriläisten lukukorvaan. Oli varmaankin tarpeellista huomauttaa usein, että asioita ei tehty aviomiehen vaan nimenomaan avomiehen kanssa mutta olisiko asian voinut ilmaista jotenkin muuten, edes välillä?

Lukupiirin vetäjä innostui ”tulihan se sieltä, no niin, nyt saadaan keskustelu vauhtiin. Oliko tämä teistä jotenkin ärsyttävä kirja?”

Ja yhtäkkiä keskustelu lähti huimaan lentoon – puolustaviin puheenvuoroihin ikääntyneiden oikeudesta höpsähtää rakkaudesta, kriittisiin kommentteihin tärkeiden ja isojen asioiden pinnallisesta käsittelystä sekä huomioihin hieman teennäisiltä tuntuvista suurien viisaiden lainauksista.

kuv3

Kirja tosiaan pursusi aiheita: työnteon oikeus ja velvollisuus, luvallinen ja luvaton rakkaus, tosi ystävyys, matkat, asunnon vaihto, pettäminen, syyllisyys, vanheneminen jne.

Kirjasta kyllä oli luettaessa pidetty mutta kun ryhmässä alettiin kysellä ja ihmetellä yhtä jos toista kirjan yksityiskohtaa tai teemaa, tekstin merkitys sai uusia sävyjä. Jännittävää oli myös huomata, millaisiin seikkoihin me kiinnitämme huomion lukiessamme. Kun muutaman rivin verran kirjailija kuvaa yhteistä vaahtokylpyään uuden rakkaan avomiehensä kanssa, se saa yhden yökkäilemään ja toinen ei edes muista kohtaa lukeneensa.

Sähäkän kirjakeskustelun päätteeksi keskustelimme vielä syksyn lukupiirikirjoista ja silloin tunnelma oli jo räjäyttää katon. Lukemisen intohimoa ja kiihkoa, sitä meidän lukupiiri on!

Toukokuussa seilaamme maailman merille Petri Tammisen Meriromaanin matkassa.

Siihen saakka myötäisiä kevään tuulia!

Satu

____________________________________________________________

Linkit:

Hisham Matar Helmetissä

Merete Mazzarella Helmetissä

Mazzarellan haastattelu helmikuu 2016 Gloria-lehdessä http://www.gloria.fi/artikkeli/ihmiset/kirjailija_merete_mazzarella_71_tunnen_itseni_nuoremmaksi_nyt_kuin_tunsin_40

Arvostelu Ainoat todelliset asiat http://www.ts.fi/kulttuuri/kirjat/326695/Tyon+ja+rakkauden+pohdintaa

Arvostelu Erään katoamisen anatomia http://www.kiiltomato.net/hisham-matar-eraan-katoamisen-anatomia/

Hisham Matar Wikipediassa https://en.wikipedia.org/wiki/Hisham_Matar

 

Lukupiiriläinen bloggaa – Haikeaa huvittelua surujen huvilalla

Patrick Modiano, Villa Triste

Vuoden 2014 nobelisti, ranskalainen Patrick Modiano oli tiistaisen lukupiirimme kirjailija lokakuussa. Kirjaksi olimme valinneet hänen kuudesta suomennetusta teoksestaan Villa Tristen.

Olin iloinen valinnasta, koska tunnen hyvin vähän ranskalaista kirjallisuutta, mitä nyt vuosikymmeniä sitten luetut Simenonin Maigretit ja Saganin Tervetuloa ikävä. Et kyllä tehnyt tätä tutustumista kovin helpoksi, hyvä monsieur Modiano!

Modiano

Kesällä olin siepannut kirjastomme bestsellerhyllystä iltalukemiseksi hänen kirjansa Jotta et eksyisi näillä kulmilla. Minulle aivan tuntematon kirja ja kirjailija, vasta kotona huomasin, että kyseessä oli edellisen syksyn nobelisti. Luin sen ihmetellen että mitä tai ketä kirjan minä etsii ja löytääkö, varsinkin kun henkilöt välillä muuttivat nimeään. Minä taisin eksyä Pariisin niillä kulmilla. Teksti oli kaunista, kiitos suomentaja Lotta Toivasen.

Villa Triste vaikutti ensilukemalta aika samanlaiselta kuin tuo kesällä lukemani, tämäkään ei auennut helposti. Lukupiirin keskustelussa kävi ilmi, etten ollut ainoa ihmettelijä. Villa Tristessä nuori mies Victor muistelee aikaa kaksitoista vuotta sitten, jolloin hän oli 18-vuotias. Mitä ja miten hän muistaa ja mitä on unohtanut, ainakin silloisen tyttöystävänsä Yvonnen sukunimen. Mutta sellainen muisti kai on, epävarma ja epämääräinen. Ja mitä ja keitä olivat ne henkilöt, joita hän tapaa. Oliko Victor itsekään se, joka sanoi olevansa, hänhän sanoi valinneensa nimen Victor Chmara täysihoitolan lomakkeeseen. Kirjassa on runsaasti paikkojen, katujen, talojen nimiä. Kun en osaa ranskaa ne vähän häiritsivät lukemista. Ei helppoa!

Modiano2

Olin ottanut Villa Tristen rinnalle myös Kehäbulevardit, josta joku oli sanonut, että se kannattaa lukea ensimmäiseksi kun haluaa tutustua Modianoon. Minä en jaksanut ihan loppuun asti. Sekä Villa Tristen että Kehäbulevardien alussa on Tuukka Kangasluoman ansiokas kirjojen ja kirjailijan esittely.

Ehkä pitäisi vielä yrittää lukea ne kolme muutakin suomennettua Modianoa: Hämärien puotien kuja, Nuoruus ja Kadonnut kortteli. Ne on suomentanut Jorma Kapari, samoin kuin Villa Tristen ja Kehäbulevardit.

Kun Villa Tristen lukeminen ei ollut helppoa, niin ei ollut helppoa kirjoittaa tätä tekstiäkään, muisti kun on mitä on. Kiitos lukupiiriläisille vilkkaasta ja hyvästä keskustelusta, jotain se avasi minulle Villa Tristen ja Patrick Modianon menneestä maailmasta.

Pirkko Reinimaa

Patrick Modiano Helmet-kokoelmassa

linkit:

http://www.kansanuutiset.fi/kulttuuri/kulttuuriuutiset/3303033/patrick-modiano-ja-elamansurun-sakeat-dimensiot

Lukupiiriläinen bloggaa / Alice Munro : Kerjäläistyttö

 

”KUKA SINÄ OIKEIN LUULET OLEVASI?”

Tiistain lukupiirin toukokuun kirjaksi olimme valinneet vuonna 2013 Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaneen Alice Munron teoksen Kerjäläistyttö. Kirja on julkaistu vuonna 1978 ja suomennettu vuonna 1985. Vaikka kanadalainen Munro on maineikas kirjailija, oli hänen tuotantonsa useimmille lukupiiriläisille tuntematonta.

munro

 

Kirjan alkuperäinen nimi, ”Kuka sinä oikein luulet olevasi”, toistuu usein tekstissä ja kuvaa päähenkilö Rosen epävarmuutta. Lukija pohtii koko kirjan läpi, mitä Rose elämältään oikeastaan haluaa.

Rose on lähtöisin köyhistä oloista, mutta hän on älykäs ja taiteellisesti lahjakas tyttö. Hän tuntuu etsivän koko elämänsä jotain, mutta ei tiedä itsekään mitä. Äitipuoli Flo, toisaalta huolehtivainen ja ystävällinen, saattaa yhtäkkiä läimäyttää tyttöä. Isänkin kuritustoimet ovat karmeita. Lisäksi Rose on koulukiusattu. Nämä olivat Rosen elämän lähtökohdat.

Kuinka kauan ihminen kantaa mukanaan muistoja kaukaisesta lapsuudesta? Jäävätkö epämieluisat asiat syvemmin mieleen? Häviääkö häpeä köyhyydestä ja alemmuudentunteesta? Onko unohtaminen ylipäänsä mahdollista? Rose ei koskaan unohtanut olevansa ”kerjäläistyttö”, vaan käytti sitä hyväkseen.

Vähävaraisuutta peittelevä Rosen äitipuoli Flo, koetti kohentaa kotia hankkimalla muoviliinan ja muovijoutsenen ruokapöytään, kun Rosen varakas sulhanen Patrick tuli ensimmäisen kerran vierailulle.

Vaikka Rose menestyi televisiossa juontajana ja joskus näyttelijänä teattereissa, juurettomuus vaikutti kaikkiin elämän ratkaisuihin. Vaihtuvat miessuhteet, vaikea suhde tyttäreen Annaan ja velipuoleen Brianiin ja vimmainen asuinpaikkojen muuttaminen, olivat tyypillisiä Roselle. Vaikka äitipuolen ja Rosen suhde ei aina ollut lämmin, Rose huolehti sairaan ja vanhan Flon hoidosta tämän viimeisinä elinkuukausina. Flo oli Rosen varhaisin ja pitkäaikaisin ihmissuhde ja siksi erittäin tärkeä.

Kirjailijan loistava tyyli ja suomentaja Kristiina Rikmanin erinomainen, Munron tekstin täydellinen hallitseminen, tekivät lukukokemuksesta erittäin miellyttävän. Lukupiirin jäsenet pitivät kirjasta ja se viritti vilkkaan keskustelun sisältönsä monikerroksisuuden, syy- ja seuraussuhteiden ja tavallisten ihmisten elämän kuvauksena.

munro1

 

 

Kiitos kirjailijalle! Kiitos lukupiirille! Olen uusi Munron ihailija, kuten ilmeisesti moni tiistain lukupiiriläinen!

Anna-Liisa Orama

 

 

 

 

 

 

Lukupiiriläinen bloggaa: VIERAILU VIIVI LUIKIN VARJOTEATTERISSA

varjo
Tiistain lukupiirissä 15.10.2013 paikalla oli Satu ja meitä piiriläisiä kymmenen. Oli taas mukavaa tavata kun syksyn ensimmäisen kokoontumisen aikaan poimin puolukoita Itä-Suomessa.

Viivi Luikin kirja herätti vilkkaan keskustelun ja kaikilla meillä riitti puhetta sekä kirjailijasta että tietysti pääasiastamme eli Varjoteatteri -nimisestä kirjasta.

Viivi Luik on eestiläinen vuonna 1946 syntynyt kirjailija, joka aloitti runoilijana. Tämä diplomaatin rouva on kirjoittanut myös lastenkirjoja, artikkeleita, esseitä ja kolumneja romaanien lisäksi.

Varjoteatterissa liikutaan muun muassa Helsingissä, Berliinissä, Roomassa ja tietysti Tallinnassa. Kirja on kuin ”matkakertomus” Eestin valtion diplomaattitoiminnan uudelleen rakentamisesta ja lähettiläspariskunnan asunnon etsimisestä Roomassa Viivi Luikin näkökulmasta.

Minua viehätti erityisesti Berliiniä koskevat kommentit ja tapahtumat kun olin juuri syyskuun viimeisellä viikolla kävellyt samoilla keskustan kaduilla.

Viivi Luikin teksti on mielestäni helppoa luettavaa. Olin kolme vuotta sitten lukenut hänen kirjansa Seitsemäs rauhan kevät. Muutamilla muillakin lukupiiriläisillä oli lukukokemuksia Viivi Luikin teoksista. Meistä useimmat pitivät nyt puheena olevasta kirjasta vaikka jotain muutakin sanottavaa löytyi.

Omasta puolestani suosittelen Varjoteatteria toistenkin lukupiirien ohjelmaan. Tämänkertaisen keskustelun ohjasi Lena, varmaan ja hyvään tapaansa.

Lopuksi keskustelimme Sadun johdolla seuraavan kuukauden kirjasta ja valinta osui A. S. Byattin Ragnarök, jumalten tuho -nimiseen kirjaan.

Mukavaa, kun Satu on taas täysipainoisesti mukana. Ilman hänen apuaan olisimme kyllä pahasti pulassa. Kiitos Lena ja Satu lokakuun iltapäivän ajastanne lukupiirimme parhaaksi.

Kirjoituksen teki Eero mukana piirissä olleena.

Rooma

Berliini