Lukupiiriläinen bloggaa : Maritta Lintusen Boriksen lapset

Marraskuun lukupiirissä tutustuimme Maritta Lintusen novellikokoelmaan Boriksen lapset. Lintunen oli useimmille meistä uusi tuttavuus. Kokoelmassa on yhdeksän novellia, joiden yhteinen nimittäjä on menetetty Karjala ja karjalaisuus.

Novelleissa käsitellään nykypäivän ihmisen suhdetta menneeseen, muistoihin, omiin juuriinsa. On vaiettuja totuuksia, ennakkoluuloja, asenteita. Etsitään rajan taakse jääneen perheenjäsenen luita, kaivellaan esiin ennen evakuointia tarkoituksella rikottujen astioiden sirpaleita, yritetään löytää kadonneita sukulaisia Facebookin välityksellä ja päästä sovintoon menneisyyden kanssa.

Maritta Lintunen on koulutukseltaan musiikin maisteri ja musiikki onkin keskeinen tekijä varsinkin kokoelman niminovellissa Boriksen lapset. Viipurin musiikkiopiston ankara johtaja, viulunsoitonopettaja Boris Sirpo sekä oppilaat Heimo Haitto ja Sulo Huttunen (Hurstinen) ovat todellisia henkilöitä. Yhdellä lukupiiriläisellä oli omakohtaisia kokemuksia Sulo Hurstisesta ja novellin vahtimestarista Hulda Puustellista, joka oli muuttanut Lahteen – Viipurin rikkaan musiikkielämän perijään. Nämä muistot antoivat novellille aivan uuden ulottuvuuden.

Edith Södergranin Raivola on Neljän tuulen portti -nimisen novellin keskiössä. Illuusio Raivolan kaltaisesta kesämökistä romuttuu, kun lahot jättiläiskoivut on suuritöisten mökkikorjausten yhteydessä kaadettu ja ”lojuvat rantatörmällä kuolleina. Talo oli enää yksi muiden joukossa. Edith kissoineen oli poissa, runonsäkeet karanneet tuuleen.” Mitä jäi? Haluan uskoa, että oikea elämä.

Novellikokoelma Boriksen lapset herätti vilkasta keskustelua. Maski kasvoilla kerroimme toisillemme mistä novellista pidimme, mistä emme, mikä koettiin surulliseksi, mikä puhuttelevaksi.

Maritta Lintusen kieli on rikasta ja mehevää. Pidin erityisesti luontokuvauksista. Huumoriakin riitti. Minulle jäi aforisminkaltaisena mieleen Kafe Alligatorin mummun toteamus, ettei pidä luottaa toisen muistikuviin, sillä muistot ovat totta vain itselleen.

Uuras Beach, kuva Tatu Kosonen, 2015

 

Kirjan etusivulla on ote Edith Södergranin runosta. Se sopisi myös loppulauseeksi:

 

Elämäni oli kuuma harha.

Mutta yhden olen löytänyt ja yhden totisesti voittanut

-tien maahan jota ei ole.

 

Iloisena siitä, että saimme taas kokoontua kirjapiiriin

Lena

 

Lähteet:

Nojatuolimatka 1920-1930-lukujen Viipuriin | Viipurin musiikin menestystarina 1918-1939 | yle.fi

Edith Södergran – runoilija edellä aikaansa | Ihminen ja yhteiskunta | Oppiminen | yle.fi

Muistot ovat totta vain niiden muistajalle — Kirjallisuustoimittaja

Maritta Lintunen — Wikipedia

Lukupiiriläinen bloggaa : Kosken kahta puolta

Marraskuun tiistain lukupiirikirjana Jari Järvelän Kosken kahta puolta

Pieni poika, 7-vuotias Jari, viettää kesäisiä päiviä mummojen kanssa Vammalassa (nykyään Sastamala). Toinen asuu Nälkälänmäessä talossa, jossa on ulkohuussi, toinen keskustassa orapihlaja-aidan ympäröimässä hienossa talossa, jonka katossa roikkuu kristallikruunu. Mummoloita erottaa Vammaskoski.

Mummoja erottaa myös vuosikymmenien viha, mikä liittyy Suomen sisällissotaan 1918. Eivät mummot toisiaan vihaa, kun eivät toisiaan tunnekaan, mutta sisällissota on jättänyt heihin lähtemättömät muistot ja jäljet, jotka vaikuttavat vielä 80-vuotiainakin. Vammaskoski on erottanut punaisten ja valkoisten asuinalueet, eivätkä mummot helposti koskea lähde ylittämään.

Kirja kertoo parista kesäisestä päivästä mummojen luona. Se kertoo tarinoista, joita poika on mummoiltaan kuullut ja joita värittää lisäksi pojan vilkas mielikuvitus. Mutta aivan näin auvoiseksi kirjan tunnelma ei jää.

Punaisiin kuulunut äidin äiti Aino-mummo on pienenä tyttönä nähnyt ja kokenut pelkoa, kauhua ja kuolemaa paetessaan perheensä kanssa valkoisten sotilaiden aiheuttamaa tuhoa ja tappoaikeita.

Isän äiti Sofia-mummo taas on joutunut tahtomattaan niin näkijäksi kuin osalliseksi sotatoimiin, jotka ovat järkyttäneet hänen sieluaan juuria myöten. Kumpikin mummo on muistojensa vanki, eikä anna piiruakaan periksi. Syy on toisaalla, he ovat uhreja.

Jari-poika on kuulemiensa tarinoiden vuoksi keksinyt mielikuvitusystävän Vilhon. Vilholla on reikä vatsassa, koska häntä on ammuttu ja oikeasti Vilho on kuollut. Vilho on kuitenkin Jarin seurana niin korkeushyppykilpailussa kuin huussikaverina ja sarjakuvia lukiessa. Ja on Vilho oikeasti joskus elänytkin ja kokenut sisällissodan myös.

Kirjan lukuja saattelevat oudot ja salaperäiset runot, jotka Jari-poika on löytänyt Aino-mummon hetekan uumenista. Kuka ne on kirjoittanut ja mitä ne tarkoittavat? Runot seuraavat Jaria aina ylioppilaskevääseen asti ja lopulta avaavat väylän myös mummojen välille.

Jarin ylioppilasjuhlissa mummot istuvat ensimmäistä kertaa elämässään vierekkäin ja lausuvat muutamat kohteliaat sanat toisilleen. Kirjan punainen lanka on lapsi, hän on linkki ja silta vaurioituneiden ihmisten välillä. Jarin mummoille lähetetyssä kutsukirjeessä on ollut yksi lapsena löydetty runo, se on pehmittänyt jotakin mummojen sydämessä kovaksi kivettynyttä:

sää yksin olit

pyykkilahressa

sitten tuuli repi

lakanat kiviin

ollaan vaan

latoja koskenrannassa

ei mitään

toivota pahaa

Sota on aina ja kaikkialla julmaa ja kauheaa, se rikkoo ruumiit ja mielen. Se vaikuttaa monta sukupolvea eteenpäin, eikä sodissa koskaan lopulta ole kuin häviäjiä, niitä ovat ihan tavalliset ihmiset.

Lukupiiri oli kovin hiljainen tämän kirjan äärellä. Olimme huomanneet pienen pojan hauskat kesäleikit ja toimet, jopa silloin tällöin pilkistävän huumorin mutta kirjan sotakuvaukset olivat järkyttäneet lukijoita. Se oli tehnyt lukukokemuksesta monille raskaan.

Meitä liikutti se, että Jari rakasti hyvin erilaisia mummojaan, lempeämpää Ainoa ja tiukempaa Sofiaa ja hyväksyi heidät sellaisenaan. Me myös pidimme Järvelän tekstistä, se oli luontevaa ja helppolukuista. Itse samaistuin Jari-pojan kokemuksiin 70-luvun kesistä mummolassa. Mummojen ja isotätien kertomusten äärellä on lapsena vietetty aikaa.

Vaikka Suomen sisällissodasta on kirjoitettu viime vuosina paljon sekä kauno- että tietokirjallisuutta, lasten näkökanta ja kokemus on jäänyt kertomatta. Kirja perustuu kirjailijan omiin lapsuusmuistoihin ja osittain kuultuihin tarinoihin. Hänen omat isoäitinsä ovat olleet esikuvina kirjan Ainolle ja Sofialle. Mummot puhuivat oikeassakin elämässä ensimmäistä kertaa toisilleen Järvelän ylioppilasjuhlissa.

Joulukuun kirjana oli tarkoitus lukea Astrid Lindgrenin ja hänen nuoren ihailijansa Saran kirjeenvaihdosta mutta jälleen kerran korona sotki suunnitelmat. Pääsemme kokoontumaan vasta ensi vuoden puolella. Halusimme myös vaihteeksi jotain hieman kevyempää luettavaa, joten aloitamme varsinaisen kevään lukupiirikauden 2021 romanttisiakin sävyjä sisältävällä Espanjan helteiseen elokuuhun sijoittuvalla Milena Busquetsin Tämäkin meneeohi -kirjalla.

Niin uskomme ja toivomme koronankin suhteen; sekin menee joskus ohi, toivottavasti pian.

Hyvää alkanutta joulukuuta! Lukekaamme laadukkaita ja mieluisia kirjoja, nauttikaamme rauhallisista hetkistä. Jouluunkaan ei ole enää pitkälti. Hyvää joulun odotusta!

Lukuisin rakkain terveisin, Satu kirjastolta

linkit:

Jari Järvelä Wikipediassa

Jari Järvelä Alueviesti Sastamala

Kirjastokaistan haastattelu

Jari Järvelä Helmetissä