Lukupiiriläinen bloggaa : Majakoiden tärkeydestä

Me lukupiiriläiset uskaltauduimme lokakuussa hetkeksi kirjakeskusteluun koronasta huolimatta, tietenkin turvavälit huomioon ottaen ja kasvomaskein varustautuneina. Pohdimme, vieläkö marraskuussa tapaisimme kasvotusten.

Syyspimeässä ja tässä oudossa ajassa kirjat ja kirjojen lukijat ovat majakoita toisilleen. Yksi suurimmista iloista on avata kirja, jonka ilmestymistä on odottanut pitkään, ja joka ensi sivuiltaan johdattaa tiettyyn paikkaan ja aikaan sekä henkilöhahmojen luo, joiden seurasta ei halua pois. Tietysti kirja on usein myös yllätys, eikä huono vaihtoehto ole sekään.

Lokakuun kirjan kirjoittaja, Johan Bargum, on yksi merkittävimpiä suomenruotsalaisia kirjailijoitamme. Hän on kirjoittanut muun muassa romaaneja, novelleja, näytelmiä sekä lastenkirjan. Hän on saanut myös useita kirjallisuuspalkintoja.

Sanomattakin on selvää, että Bargum on taitava juonen ja sanan käänteissä mutta sen lisäksi hän on ehkä myös hieman salaperäinen kirjailija. Tiivis teksti jättää tilaa lukijan ajatuksille ja oivalluksille.

Syyspurjehdus sai valtavan ylistysten vyöryn. Bargum oli paljon lukeneille lukupiiriläisille uusi tuttavuus ja ihmettelimme joukolla, miten tällainen helmi on voinutkin jäädä huomiotta. Heti aluksi totesimme, että kirja piti lukea kaksi kertaa eikä kolmaskaan olisi ollut liikaa. Tämän kirjan miljöö on pitkälti meri ja sillä on varmasti symbolinen merkitys kuten tekstiin upotetuilla kreikkalaisen taruston hahmoillakin.

Kirjassa kaksi ikääntynyttä miestä, joita yhdistää suhde samaan naiseen sekä menneisyys liikemaailmassa, lähtee kesän viimeiselle purjehdukselle ennen purjealuksen talviteloille laittamista. Mutta pyytääkö retkelle Olof vai Harald? Kumpikin väittää toisen pyytäneen ja jo tästä perusasetelmasta alkaa tarina, jossa oikeastaan juuri mikään ei ole lukijalle absoluuttisesti totta. Ainoa fakta on se, ettei purjehdusretkeltä palaa kuin toinen heistä.

Ensimmäisen tarinan kertoo poliisikuulustelussa Olof, eläköitynyt pankinjohtaja. Toisen tarinan kertoo Harald, kuolemaan johtavaa syöpää sairastava entinen yrittäjä. Harald kertoo tarinansa kirjeessä, jolle ei ole määritelty vastaanottajaa.

Kolmas henkilö romaanissa on Elin, joka on ollut ensin naimisissa Haraldin kanssa ja myöhemmin Olofin. Mutta Elin on tarinassa mukana vain miesten muistoissa ja puheissa, omaa ääntä hänellä ei ole. Elinin kuolemaankin liittyy mysteeri.

Vaikka Elin on läsnä vain toisten kuvailemana, hän lienee kirjan tärkein hahmo. Elin kaipaa rakkauden tekoja ja sanoja mutta onko hän ollut onnellinen avioliitoissaan? Elinin elämässä uskonnolla ja anteeksiannolla on suuri merkitys. Miehet sen sijaan vaikuttavat pyörivän omien egojensa ympärillä, saavutusten maailmassa, jossa syyllisyyden tunteille ei ole sijaa.

Luimmeko me trillerin, psykologisen draaman vai kimurantin ihmissuhdemysteerin? Oliko kyse häpeästä, syyllisyydestä, anteeksiannosta, rakkaudesta vai rakkaudettomuudesta? Lopuksi me kysyimme toisiltamme, mistä tässä kaikessa oli kysymys, sillä viitteitä, vihjeitä ja sivupolkuja oli runsaasti.

Näin lukupiiriläiset lukukokemustaan kuvailivat:

Hieno kirja ja käännös, kirjaa on luettava tarkasti ja hitaasti ja useamman kerran, loppu jäi avoimeksi ja ilmaan salaisuuksia, upea luontokuvaus, paljon purjehdustermejä mutta ei haitannut vaikka niitä ei ymmärtänytkään, kirjassa käsiteltiin uskontoa ja uskonnollisuutta, hyvä henkilökuvaus, hieno lauserakenne, tiivistä tekstiä ja lyhyt kirja mutta paljon asiaa pinnan alla, rakastettava sivuhenkilö oli Haraldin koira Rufus, hienoa Helsingin kuvausta, kirja oli miellyttävä ja iloinen yllätys, olipa hyvä kun valittiin tämä lukupiirikirjaksi, paras lukemani kirja!

Kokoontumisemme päätteeksi lukupiiriläinen siteerasi kirjan lopusta erästä Elinin lausetta. Siihen lohdulliseen sanomaan on hyvä lopettaa.

…majakat ovat olemassa aina kun joku tarvitsee niitä ja ne ovat olemassa, vaikkei kukaan niitä tarvitsisikaan.

Valoa syksyyn!

Satu ja tiistain lukupiiriläiset

Linkit:

Johan Bargum Helmetissä

Johan Bargum Wikipediassa

Kirjallisuuden verkkolehti Kiiltomato

Blogiarvostelu kirjasta Syyspurjehdus

Lukupiiriläinen bloggaa : Eikö se mennytkään niin?

Tony kuuluu nuorena lontoolaiseen poikaporukkaan, joka viisastelee koulutunneilla ja koreilee mielellään älykkyydellään. Poikaporukan jatkoksi luokalle tulee kultivoitunut ja hillitty, säihkyvämielinen Adrian, jota muut pojat, jos myös opettajat katsovat ylöspäin. Ihmisen biologia tekee pojista kuitenkin perin inhimillisiä, tytöt ja seksi kiinnostavat nuoria miehiä erityisen paljon.

Pojat opiskelevat ja pääsevät yliopistoihin, löytävät hyviä työpaikkoja, seurustelevat ja vakiintuvat. Jonkin aikaa joukko tapailee toisiaan oluen ääressä, kertoilee kuulumisiaan mutta sitten tapahtuu jotain, joka muuttaa kaiken. Viisas ja pidetty Adrian tekee itsemurhan, jonka syitä on vaikea ymmärtää.

Tapahtumien taustalla vaikuttaa kolmoisdraama: Adrian ryhtyy seurustelemaan Tonyn entisen tyttöystävän, Veronican kanssa. Tony antaa suhteelle siunauksensa eikä pohdi asiaa sen kummemmin vaan lähtee valloittamaan maailmaa ja uusia tyttöjä.

Vuosikymmeniä myöhemmin jo eläköitynyt Tony saa omituisen kirjeen lakitoimistosta. Asia koskee edesmenneen Sarah Fordin pesänjakoa. Menee tovi, ennen kuin Tony ymmärtää, että Sarah Ford on entisen tyttöystävän Veronican äiti.

Kun Veronica vihdoin suostuu tapaamaan Tonyn Lontoon Huojuvalla sillalla, alkaa jännityskertomus mikä saa lukijan lähes läkähtymään ihmetyksestä kirjan lopussa. Tosin Veronicasta ei kerta kaikkiaan ole apua, hän katoaa lauseen ”sinulla ei vain leikkaa” taakse ja antaa Tonyn hapuilla totuuden perään miten parhaaksi taitaa.

Kirjan suuri viisaus lienee: absoluuttisia totuuksia on elämässä hyvin vähän ja hyvin usein ihmiset muistavat asioita väärin. Tämän lukupiiriläiset yhteisesti löysivät kirjan sanomaksi mutta paljon yksityiskohtia jäi ilman vastauksia – ja niin oli ehkä tarkoituskin.

Reilusti alle kahteensataan sivuun on mahdutettu valtavasti asiaa ja silti kirjassa tapahtuu melko vähän.

Julian Barnes on arvostettu ja palkittu englantilainen kirjailija. Hän on syntynyt 1946 Leicesterissä. Booker-palkinnon Barnes sai juuri tästä lukupiirikirjastamme Kuin jokin päättyisi 2011.

Lukupiirimme kokoontui pitkän tauon jälkeen tällä viikolla. Lehdet punertavat, lokakuuhun ei ole enää pitkä matka. Viimeksi olimme nähneet toisiamme helmikuussa ja kaikki tietävät syyn : korona. Jälleennäkeminen oli yksinkertaisesti riemukas!

”Vaikuttava, mestarillinen, taidokas, mystinen, yllättävä, hieno suomennos, filosofinen” -muun muassa näillä sanoilla lukupiiriläiset kuvailivat kirjaa. Tarinan loppu yllätti meidät kaikki, jokaisen lukupiiriläisen. Käsittämättömällä tavalla Barnes kutoi sellaisen kirja-arkkitehtuurin, ettei loppua voinut edes arvata, jännitys vain tiheni ja tiheni kohti viimeisiä sivuja.

Me lukupiiriläiset olimme ikionnellisia, kun pääsimme tapaamaan toisemme ja puhumaan jälleen kirjallisuudesta, kirjoista ja kulttuurista. ”Kirjasto on niin ihmeellinen paikka ja lukupiiri tekee mielelle hyvää”, hyrisivät lukupiiriläiset. Niinhän se on.

Lokakuun kirjamme on Johan Bargumin Syyspurjehdus. Luulenpa, että saamme ruodittavaksemme melko mystisen tarinan myös seuraavaan lukupiiriin.

Syysterveisin Satu kirjastolta

linkit:

Julian Barnes Helmetissä

Kirja-arvostelu

Julian Barnes Wikipediassa

Lukupiiriläinen bloggaa – Haikeaa huvittelua surujen huvilalla

Patrick Modiano, Villa Triste

Vuoden 2014 nobelisti, ranskalainen Patrick Modiano oli tiistaisen lukupiirimme kirjailija lokakuussa. Kirjaksi olimme valinneet hänen kuudesta suomennetusta teoksestaan Villa Tristen.

Olin iloinen valinnasta, koska tunnen hyvin vähän ranskalaista kirjallisuutta, mitä nyt vuosikymmeniä sitten luetut Simenonin Maigretit ja Saganin Tervetuloa ikävä. Et kyllä tehnyt tätä tutustumista kovin helpoksi, hyvä monsieur Modiano!

Modiano

Kesällä olin siepannut kirjastomme bestsellerhyllystä iltalukemiseksi hänen kirjansa Jotta et eksyisi näillä kulmilla. Minulle aivan tuntematon kirja ja kirjailija, vasta kotona huomasin, että kyseessä oli edellisen syksyn nobelisti. Luin sen ihmetellen että mitä tai ketä kirjan minä etsii ja löytääkö, varsinkin kun henkilöt välillä muuttivat nimeään. Minä taisin eksyä Pariisin niillä kulmilla. Teksti oli kaunista, kiitos suomentaja Lotta Toivasen.

Villa Triste vaikutti ensilukemalta aika samanlaiselta kuin tuo kesällä lukemani, tämäkään ei auennut helposti. Lukupiirin keskustelussa kävi ilmi, etten ollut ainoa ihmettelijä. Villa Tristessä nuori mies Victor muistelee aikaa kaksitoista vuotta sitten, jolloin hän oli 18-vuotias. Mitä ja miten hän muistaa ja mitä on unohtanut, ainakin silloisen tyttöystävänsä Yvonnen sukunimen. Mutta sellainen muisti kai on, epävarma ja epämääräinen. Ja mitä ja keitä olivat ne henkilöt, joita hän tapaa. Oliko Victor itsekään se, joka sanoi olevansa, hänhän sanoi valinneensa nimen Victor Chmara täysihoitolan lomakkeeseen. Kirjassa on runsaasti paikkojen, katujen, talojen nimiä. Kun en osaa ranskaa ne vähän häiritsivät lukemista. Ei helppoa!

Modiano2

Olin ottanut Villa Tristen rinnalle myös Kehäbulevardit, josta joku oli sanonut, että se kannattaa lukea ensimmäiseksi kun haluaa tutustua Modianoon. Minä en jaksanut ihan loppuun asti. Sekä Villa Tristen että Kehäbulevardien alussa on Tuukka Kangasluoman ansiokas kirjojen ja kirjailijan esittely.

Ehkä pitäisi vielä yrittää lukea ne kolme muutakin suomennettua Modianoa: Hämärien puotien kuja, Nuoruus ja Kadonnut kortteli. Ne on suomentanut Jorma Kapari, samoin kuin Villa Tristen ja Kehäbulevardit.

Kun Villa Tristen lukeminen ei ollut helppoa, niin ei ollut helppoa kirjoittaa tätä tekstiäkään, muisti kun on mitä on. Kiitos lukupiiriläisille vilkkaasta ja hyvästä keskustelusta, jotain se avasi minulle Villa Tristen ja Patrick Modianon menneestä maailmasta.

Pirkko Reinimaa

Patrick Modiano Helmet-kokoelmassa

linkit:

http://www.kansanuutiset.fi/kulttuuri/kulttuuriuutiset/3303033/patrick-modiano-ja-elamansurun-sakeat-dimensiot