Lukupiiriläinen bloggaa : Kosken kahta puolta

Marraskuun tiistain lukupiirikirjana Jari Järvelän Kosken kahta puolta

Pieni poika, 7-vuotias Jari, viettää kesäisiä päiviä mummojen kanssa Vammalassa (nykyään Sastamala). Toinen asuu Nälkälänmäessä talossa, jossa on ulkohuussi, toinen keskustassa orapihlaja-aidan ympäröimässä hienossa talossa, jonka katossa roikkuu kristallikruunu. Mummoloita erottaa Vammaskoski.

Mummoja erottaa myös vuosikymmenien viha, mikä liittyy Suomen sisällissotaan 1918. Eivät mummot toisiaan vihaa, kun eivät toisiaan tunnekaan, mutta sisällissota on jättänyt heihin lähtemättömät muistot ja jäljet, jotka vaikuttavat vielä 80-vuotiainakin. Vammaskoski on erottanut punaisten ja valkoisten asuinalueet, eivätkä mummot helposti koskea lähde ylittämään.

Kirja kertoo parista kesäisestä päivästä mummojen luona. Se kertoo tarinoista, joita poika on mummoiltaan kuullut ja joita värittää lisäksi pojan vilkas mielikuvitus. Mutta aivan näin auvoiseksi kirjan tunnelma ei jää.

Punaisiin kuulunut äidin äiti Aino-mummo on pienenä tyttönä nähnyt ja kokenut pelkoa, kauhua ja kuolemaa paetessaan perheensä kanssa valkoisten sotilaiden aiheuttamaa tuhoa ja tappoaikeita.

Isän äiti Sofia-mummo taas on joutunut tahtomattaan niin näkijäksi kuin osalliseksi sotatoimiin, jotka ovat järkyttäneet hänen sieluaan juuria myöten. Kumpikin mummo on muistojensa vanki, eikä anna piiruakaan periksi. Syy on toisaalla, he ovat uhreja.

Jari-poika on kuulemiensa tarinoiden vuoksi keksinyt mielikuvitusystävän Vilhon. Vilholla on reikä vatsassa, koska häntä on ammuttu ja oikeasti Vilho on kuollut. Vilho on kuitenkin Jarin seurana niin korkeushyppykilpailussa kuin huussikaverina ja sarjakuvia lukiessa. Ja on Vilho oikeasti joskus elänytkin ja kokenut sisällissodan myös.

Kirjan lukuja saattelevat oudot ja salaperäiset runot, jotka Jari-poika on löytänyt Aino-mummon hetekan uumenista. Kuka ne on kirjoittanut ja mitä ne tarkoittavat? Runot seuraavat Jaria aina ylioppilaskevääseen asti ja lopulta avaavat väylän myös mummojen välille.

Jarin ylioppilasjuhlissa mummot istuvat ensimmäistä kertaa elämässään vierekkäin ja lausuvat muutamat kohteliaat sanat toisilleen. Kirjan punainen lanka on lapsi, hän on linkki ja silta vaurioituneiden ihmisten välillä. Jarin mummoille lähetetyssä kutsukirjeessä on ollut yksi lapsena löydetty runo, se on pehmittänyt jotakin mummojen sydämessä kovaksi kivettynyttä:

sää yksin olit

pyykkilahressa

sitten tuuli repi

lakanat kiviin

ollaan vaan

latoja koskenrannassa

ei mitään

toivota pahaa

Sota on aina ja kaikkialla julmaa ja kauheaa, se rikkoo ruumiit ja mielen. Se vaikuttaa monta sukupolvea eteenpäin, eikä sodissa koskaan lopulta ole kuin häviäjiä, niitä ovat ihan tavalliset ihmiset.

Lukupiiri oli kovin hiljainen tämän kirjan äärellä. Olimme huomanneet pienen pojan hauskat kesäleikit ja toimet, jopa silloin tällöin pilkistävän huumorin mutta kirjan sotakuvaukset olivat järkyttäneet lukijoita. Se oli tehnyt lukukokemuksesta monille raskaan.

Meitä liikutti se, että Jari rakasti hyvin erilaisia mummojaan, lempeämpää Ainoa ja tiukempaa Sofiaa ja hyväksyi heidät sellaisenaan. Me myös pidimme Järvelän tekstistä, se oli luontevaa ja helppolukuista. Itse samaistuin Jari-pojan kokemuksiin 70-luvun kesistä mummolassa. Mummojen ja isotätien kertomusten äärellä on lapsena vietetty aikaa.

Vaikka Suomen sisällissodasta on kirjoitettu viime vuosina paljon sekä kauno- että tietokirjallisuutta, lasten näkökanta ja kokemus on jäänyt kertomatta. Kirja perustuu kirjailijan omiin lapsuusmuistoihin ja osittain kuultuihin tarinoihin. Hänen omat isoäitinsä ovat olleet esikuvina kirjan Ainolle ja Sofialle. Mummot puhuivat oikeassakin elämässä ensimmäistä kertaa toisilleen Järvelän ylioppilasjuhlissa.

Joulukuun kirjana oli tarkoitus lukea Astrid Lindgrenin ja hänen nuoren ihailijansa Saran kirjeenvaihdosta mutta jälleen kerran korona sotki suunnitelmat. Pääsemme kokoontumaan vasta ensi vuoden puolella. Halusimme myös vaihteeksi jotain hieman kevyempää luettavaa, joten aloitamme varsinaisen kevään lukupiirikauden 2021 romanttisiakin sävyjä sisältävällä Espanjan helteiseen elokuuhun sijoittuvalla Milena Busquetsin Tämäkin meneeohi -kirjalla.

Niin uskomme ja toivomme koronankin suhteen; sekin menee joskus ohi, toivottavasti pian.

Hyvää alkanutta joulukuuta! Lukekaamme laadukkaita ja mieluisia kirjoja, nauttikaamme rauhallisista hetkistä. Jouluunkaan ei ole enää pitkälti. Hyvää joulun odotusta!

Lukuisin rakkain terveisin, Satu kirjastolta

linkit:

Jari Järvelä Wikipediassa

Jari Järvelä Alueviesti Sastamala

Kirjastokaistan haastattelu

Jari Järvelä Helmetissä

Lukupiiriläinen bloggaa: Kylmien kyytimies

Antti Tuuri on Kauhavalla 1944 syntynyt, erittäin tuottelias kirjailija. Hän on kuvannut Suomen historiaa pohjalaisten sukujen vaiheiden kautta. Kaunokirjallisia teoksia on useita kymmeniä, hän on tehnyt myös käsikirjoituksia, kuunnelmia ja näytelmiä, lisäksi hän on suomentanut islantilaisia saagoja.

Antti Tuuri on saanut runsaasti palkintoja töistään, muun muassa Finlandia-palkinnon vuonna 1997 Lakeuden kutsuteoksestaan. Tuurin teoksista on tehty elokuvia ja näytelmiä.

Koulutukseltaan Antti Tuuri on graafisen alan diplomi-insinööri.

Kylmien kyytimies on osa Antti Tuurin Äitini suku-sarjasta. Tässä teoksessa hän kuvaa Jussi Ketolan joutumista pakko-otolla sisällissotaan Tampereelle. Koska Ketola ei ota asetta, hän joutuu kuljettamaan hevosellaan taisteluissa kaatuneita kentältä pois. Ketolalta kysyttiin usein kenen puolella hän on, kun hän oli Amerikasta palattuaan osallistunut työväentalon rakentamiseen.

Kotikylän työväentalolla oli kuitenkin päätetty että asetta ei oteta eikä punakaartia perusteta. Ketola oli Amerikassa tutustunut Kurikkaan ja Ervastiin eikä Kurikan opit hänestä lähteneet. Ketola kuljettaa haavoittuneita sairaalaan, mutta enemmän kaatuneita taistelujen jäljiltä. Kirja kertoo Jussi Ketolan vaiheet Kauhavan asemalta Tampereelle taisteluja seuraamaan ja sieltä takaisin Kauhavalle, mutta ilman hevosta.

Tuurin kerronta on rauhallista, lakonista, mikä kuvaa hyvin Ketolan matkaa tapahtumasta toiseen. Kirja kertoo sodasta mutta ei taisteluista vaan taistelujen jälkeensä jättämästä kaaoksesta. Vainajat on haettava pois ja vietävä naisten pestäviksi, jotta heidät voi lähettää kotiin siunattavaksi ja haudattavaksi.

Kirja on myös puolueettomuudesta sodan aikana, Ketola sanoi, etten ole kenenkään puolella, mutta ihmisten tappamista vastaan olen. Kirja kertoo paosta, nälästä ja ahdistuksesta, ennen kaikkea siksi, että sota oli sisällissota. Ketola joutui turruttamaan omat tunteensa, jotta hän pystyisi suorittamaan annetun tehtävän. Naisia kuljettaessaan hän yritti olla kunnioittava voimiensa mukaan. Varavääpeli Rantanen oli jostain syystä katkera Ketolalle ja ampui tämän hevosen.

Kylmien kyytimies herätti lukupiirissä paljon ajatuksia, varsinkin kun sota oli sisällissota ja oman kansan miehet, myöskin naiset, olivat toisiaan vastaan. Kuljetettujen vainajien määrä kauhistutti ja varsinkin kun vainajat oli kuvattu metreissä pinoina seinän vierustalla. Sodan kauheudesta puhuttiin paljon. Melkein jokaisella oli kosketuspintaa taistelujen tapahtuma- paikkoihin ja siihen miten pitkän aikaa eroteltiin kansan keskuudessa ”tuo on punainen tai sitten valkoinen”.

Todettiin, että kirja on kielellisesti selkeä, helppolukuinen mutta sisältö sitäkin raskaampi, varsinkin kun se on totta. Jussi Ketola on fiktiivinen, mutta Tuuri on tutkinut tarkasti tapahtumien kulun ja siten kirja on totuudenmukainen. Lukupiiriläiset kokivat kirjan olleen sisällöltään rankka luettava, mutta historiaa on välillä hyvä kerrata. Antti Tuurin kirjoja kehuttiin mutta samalla todettiin että useat niistä ovat ”miesten kirjoja”.

Kiitos Satu, kiitos lukupiiriläiset!  Hyvää syksyn jatkoa ja talven odotusta!

Alli

linkit:

arvostelu Uusi Suomi

Antti Tuuri Wikipediassa

Lukupiiriläinen bloggaa : Lauri Viidan Moreeni

viita1

Lauri Viidan syntymästä tulee tänä vuonna sata vuotta 17 päivänä joulukuuta. Hän oli kirvesmies Pispalasta, mutta hän oli myös runoilija ja kirjailija.

Moreeni on vahva teos työväestä Suomen vaikeina aikoina. Kirja etenee Niemisen perheen elämän kautta yhteiskunnan, pula-ajan ja teknisen kehittymisen kerrontaan ja seurantaan, myös uskonto on vahvasti läsnä.

Kirja on loistava. Minusta tässä kirjassa kieli on aivan taianomaista, niin myös muut lukupiiriläiset vakuuttivat. Kieli on kaunista ja arkisissakin yhteyksissä se on lämmintä ja sanoisin lohduttavaakin. Kirjan alku: …vaarojen, kumpujen, harjujen välitse, louhujen lomitse, oksien alitse, mökistä mökkiin ja kartanoon” imaisee lukijan kirjan sisään, jatkamaan lukemista, nauttimaan, odottamaan uusia ilmaisuja, kielikuvia, välillä mielikuvituksen ajatuksia pohtien. Kirjaa on pakko lukea hitaasti ja välillä palata kappaleen alkuun, kerronta on niin vangitsevaa.

viita2

Niemisen perheen elämä ei ollut helppoa. Tuona aikana perheeseen usein syntyi monta lasta ja vain harvoin kaikki varttuivat aikuisiksi. Lasten kuolema oli suru ja kuitenkin se jollain tavalla hyväksyttiin, uskonto auttoi tässä paljon. Moreeni kuvaa aikaa, kun tavallinen työläinenkin voi rakentaa itselleen kodin. Rakentamiseen osallistui aina koko perhe, myös lapset. Näin Pispalanharju sai monta uutta kotia ja ainutlaatuinen asuinympäristö syntyi.

Iisakki Nieminen oli uuttera, vähäpuheinen, neuvokas kirvesmies ja perheenisä. Joosefiina nousi esiin perheestä huolehtivana ja uskonnon kautta asioita miettivänä nöyränä, joskus kipakkana äitinä. Lapsia, heidän kohtaloaan, sairauksiaan ja kasvamista omiksi persoonikseen kuvattiin realistisesti mutta ymmärtäen.

viita3

Yhteiskunnan kehitystä Moreeni ilmaisi työläisperheen, Niemisten kannalta. Yhden sukupolven tarinaan mahtui sotaa, pula-aikaa ja sen jälkeistä nousua, Niemisen Iisakki laajensi taloaan ja haaveili lastenlasten leikkimisestä pihalla.

Moreeni on klassikko ja hieno kirja, joka sopii myös tähän aikaan. Yhteiskunta muuttuu, vanhempi polvi ei ymmärrä uusia tapoja. Toivoisin, että kirja saisi uudet lukijat ja se löytyisi monien hyllystä.

Olisi hyvä, että Moreeni otettaisiin uudelleen koulussa luettaviin kirjoihin, silloin jouduttaisiin pohtimaan kielen merkitystä. Kirja sai kaikilta lukupiiriläisiltä kiitosta ja keskustelu oli vilkasta sekä monipuolista.

Kiitos Satu ja lukupiiriläiset. Odotetaan innolla uusia lukukokemuksia.

Alli

Lauri Viita Helmet.fi-kokoelmassa.

Lukupiiriläinen bloggaa / Leymah Gbowee : Meissä on voimaa

”TAHDOMME RAUHAA, EI ENÄÄ SOTAA”

Liberialainen Leymah Gbowee sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2011 yhdessä maansa presidentin Ellen Johnson Sirleafin ja jemeniläisen Tawakkul Karman kanssa.

meissäonvoimaa

Maaliskuun lukupiirikirjamme, Meissä on voimaa, on kertomus taistelusta pitkällisen sisällissodan ja julmuuksien lopettamiseksi. Leymah oli vain 17-vuotias kun Liberian sisällissota alkoi. Elämä oli kaoottista henkiinjäämiskamppailua, vääriä valintoja, narsistisen miehen ja tämän sukulaisten nöyryytyksiä, synnytyksiä ja pakenemista maasta toiseen.

Vihdoin Leymah löytää ihmisen, joka uskoo häneen ja vähän kerrallaan rohkeus kasvaa. Silmät avautuvat näkemään kanssasisarten ja lasten kärsimykset ja omat mahdollisuudet auttaa.

Leymah tutustuu naisiin, jotka lähtevät mukaan aktiiviseen toimintaan ja tuloksena on pitkä ja sitkeä väkivallaton mielenosoitus, johon tuhannet naiset osallistuvat. Presidentti Charles Taylor pakenee maasta ja presidentiksi nousee Ellen Johnson Sirleaf.

mielenosoitus

Lukupiirissämme mielipiteet kirjasta vaihtelivat: joidenkin mielestä kirja oli raportti, toisten elämäkerta ja joku piti kirjaa kaunokirjallisena teoksena.

Leymah Gbowee oli toisten mielestä maansa pelastaja ja toisten mielestä itserakas ja itsekäs ihminen ja kaikkea siltä väliltä.

Siis hyvä kirja, saihan se tunteet liikkeelle!

Hieman kyynisesti ajattelen, että tullakseen hyväksytyksi, naisten tulee omata karhun voimat, hippiäisen näkymättömyys ja enkelin viattomuus.

Anna-Liisa