Lukupiiriläinen bloggaa : Maritta Lintusen Boriksen lapset

Marraskuun lukupiirissä tutustuimme Maritta Lintusen novellikokoelmaan Boriksen lapset. Lintunen oli useimmille meistä uusi tuttavuus. Kokoelmassa on yhdeksän novellia, joiden yhteinen nimittäjä on menetetty Karjala ja karjalaisuus.

Novelleissa käsitellään nykypäivän ihmisen suhdetta menneeseen, muistoihin, omiin juuriinsa. On vaiettuja totuuksia, ennakkoluuloja, asenteita. Etsitään rajan taakse jääneen perheenjäsenen luita, kaivellaan esiin ennen evakuointia tarkoituksella rikottujen astioiden sirpaleita, yritetään löytää kadonneita sukulaisia Facebookin välityksellä ja päästä sovintoon menneisyyden kanssa.

Maritta Lintunen

Maritta Lintunen on koulutukseltaan musiikin maisteri ja musiikki onkin keskeinen tekijä varsinkin kokoelman niminovellissa Boriksen lapset. Viipurin musiikkiopiston ankara johtaja, viulunsoitonopettaja Boris Sirpo sekä oppilaat Heimo Haitto ja Sulo Huttunen (Hurstinen) ovat todellisia henkilöitä. Yhdellä lukupiiriläisellä oli omakohtaisia kokemuksia Sulo Hurstisesta ja novellin vahtimestarista Hulda Puustellista, joka oli muuttanut Lahteen – Viipurin rikkaan musiikkielämän perijään. Nämä muistot antoivat novellille aivan uuden ulottuvuuden.

Boris Sirpo ja soittajia

Edith Södergranin Raivola on Neljän tuulen portti -nimisen novellin keskiössä. Illuusio Raivolan kaltaisesta kesämökistä romuttuu, kun lahot jättiläiskoivut on suuritöisten mökkikorjausten yhteydessä kaadettu ja ”lojuvat rantatörmällä kuolleina. Talo oli enää yksi muiden joukossa. Edith kissoineen oli poissa, runonsäkeet karanneet tuuleen.” Mitä jäi? Haluan uskoa, että oikea elämä.

Edih Södergranin talo Raivolassa

Novellikokoelma Boriksen lapset herätti vilkasta keskustelua. Maski kasvoilla kerroimme toisillemme mistä novellista pidimme, mistä emme, mikä koettiin surulliseksi, mikä puhuttelevaksi.

Maritta Lintusen kieli on rikasta ja mehevää. Pidin erityisesti luontokuvauksista. Huumoriakin riitti. Minulle jäi aforisminkaltaisena mieleen Kafe Alligatorin mummun toteamus, ettei pidä luottaa toisen muistikuviin, sillä muistot ovat totta vain itselleen.

Uuras Beach, kuva Tatu Kosonen, 2015

 

Kirjan etusivulla on ote Edith Södergranin runosta. Se sopisi myös loppulauseeksi:

 

Elämäni oli kuuma harha.

Mutta yhden olen löytänyt ja yhden totisesti voittanut

-tien maahan jota ei ole.

 

Iloisena siitä, että saimme taas kokoontua kirjapiiriin

Lena

 

Lähteet:

Nojatuolimatka 1920-1930-lukujen Viipuriin | Viipurin musiikin menestystarina 1918-1939 | yle.fi

Edith Södergran – runoilija edellä aikaansa | Ihminen ja yhteiskunta | Oppiminen | yle.fi

Muistot ovat totta vain niiden muistajalle — Kirjallisuustoimittaja

Maritta Lintunen — Wikipedia

Lukupiiriläinen bloggaa : Faktat katoavat, legendat jäävät

Huhtikuun kirja Cristina Sandun Valas nimeltä Goliat

Cristina Sandu on syntynyt 1989 Helsingissä, siis 30-vuotias kirjailija. Hänen äitinsä on suomalainen ja isänsä romanialainen. Nykyisin Sandu asuu Englannissa, Oxfordissa.

Koulutukseltaan Sandu on kirjallisuustieteen maisteri, opiskellut sekä Helsingissä että Edinburgissa.

Valas nimeltä Goliat on hänen esikoisteoksensa ja valittiin 2017 Finlandia – ehdokkaaksi.

Cristina Sandu Otavan kuvagalleria

Teos kertoo Alba-nimisestä nuoresta naisesta, jonka äiti on suomalainen ja isä romanialainen. Kirja sai alkunsa vanhasta lehtiartikkelista, joka kertoo Norjassa pyydetystä valaasta, ja valaan matkasta Euroopassa, maasta ja kaupungista toiseen. Kirjassa tosin valaalla on pieni sivuosa tarinoiden keskellä.

Teos käsittelee pääasiassa Alban muistoja Romaniasta, isän suvun myötä. Aikajana tapahtumille on 1952 – 1989 ja sitä kuvataan osin takaumien kautta. Tuolloin Romaniassa tapahtui paljon surullisia asioita. Tapahtumat sijoittuvat pääosin Punaiseen kylään, jossa Alban isovanhemmat asuvat.

Ceausescun palatsi

Alba asuu Helsingissä vanhempiensa kanssa, mutta joka kesä, lapsuudesta alkaen, hän matkustaa Romaniaan Punaiseen kylään isovanhempiensa luokse. Siellä muistetaan aina hänen äitiään, niin vaaleaa kaunista naista, ettei sellaista olekaan. Kun Alban isoisä Romaniassa kuolee, suku kokoontuu valvomaan ruumiin äärelle ja silloin muistot ja tapahtumat sekä tarinat nousevat esiin. Näistä koostuu kirjan juoni ja henkilöiden kuva.

Kirjassa Alban isä sanoo Faktat katoavat, historialliset päivämäärät ja nimet haihtuvat, mutta legendat, Ditza, legendat jäävät. Kun hän lukee satuja pienelle Alballe, sadut alkavat toisin kuin meillä, Romaniassa ne alkavat Olipa kerran niin kuin ei koskaan ennen, sillä jos ei olisi ollut, niin ei olisi mitään kerrottu.

Kylämaisema

Sandu on kirjaansa varten haastatellut isänsä sukulaisia ja isän pienen kotikylän asukkaita, he ovat kertoneet tuosta mainitusta ajasta Romaniassa. Teoksessa käsitellään maasta- ja maahanmuuttoa sekä kulttuurillisia eroja maiden välillä. Kirjoittaessaan Sandu kiinnittää huomion kieleen ja kerrontaan.

Kirjan kieli on kaunista, kielen käyttö monipuolista, maalailevaa. Lukupiiriläiset kaipasivat ihmisten kuvaamiseen enemmän syvällisyyttä, samoin tarinoihin. Sandun tyylille on tärkeää kieli ja sen kauneus, tarina jää vähän sivuun. Koska kirjassa oli takaumia, joutui joskus miettimään, mikä aika on kyseessä.

Cristina Sandun kirja jää mieleen, se oli erilainen, vähän hämmentävä, mutta erittäin kauniisti kirjoitettu.

Kiitos Satu kirjan esille tuomisesta ja kiitos piiriläiset kaikista ajatuksista.

Alli

Linkit:

Maailman kirjat verkkolehti

Cristina Sandu Helmetissä

Lukupiiriläinen bloggaa : Monsuunisateen jälkeen niitty tulvii ja vesihyasintti peittää sen

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty

Vuoden 2019 ensimmäisessä lukupiirissä tutustuimme amerikkalaiseen kirjailijaan Jhumpa Lahiriin. Hän on maahanmuuttajien lapsi, syntynyt Lontoossa, jonne vanhemmat olivat muuttaneet Intiasta, Länsi-Bengalista. Myöhemmin perhe muutti Yhdysvaltoihin Rhode Islandille.

Jhumpa Lahiri

Tulvaniitty alkaa 1960-luvulta Intian Kalkutasta ja päättyy 2010-luvulle Yhdysvaltojen Rhode Islandille. Se kertoo veljeksistä nimeltään Subhash ja Udayan sekä heidän perheestään. Vanhempi veli Subhash, muuttaa opiskelemaan Yhdysvaltoihin. Intiassa, samoin kuin muuallakin maailmassa opiskelijat liikehtivät maolaisuuden ja marxilaisuuden merkeissä 60-luvulla. Nuorempi veli Udayan jää Intiaan ja liittyy naksaliittien maolaiseen liikkeeseen.

Kalkutan yliopisto

Udayanin elämä päättyy tulvaniityllä ja nuori, raskaana oleva vaimo Gauri jää leskeksi. Subhash palaa Intiaan tapaamaan vanhempiaan ja ehdottaa Gaurille avioliittoa. Gauri suostuu ja muuttaa Yhdysvaltoihin. Syntyy tytär, Bela ja Subhashista tulee hänen isänsä. Gauri ei tunne olevansa hyvä äiti, hän pakenee.

Vaikka tarinassa tapahtuu pahoja, vaikeita asioita, sitä oli helppo lukea. Se on hienosti kirjoitettu ja sen kieli on selkeää. Kirjan teemoja ovat juurettomuus, syyllisyys, pelko, pakeneminen, suku ja perhe. Se kertoo myös ihmisen kyvystä sopeutua elämään vieraassa maassa, kahdessa kulttuurissa, kotona intialaisena, koulussa ja työssä amerikkalaisena.

Narragansett Bay, Rhode Island

Lahirin sanoin: ”En tuntenut itseäni intialaiseksi enkä amerikkalaiseksi. Kuten monet maahanmuuttajalapset tunsin painetta olla molempia, lojaali entiselle maailmalle ja osa uutta maailmaa.” Näistä teemoista Lahiri kirjoittaa muissakin teoksissaan, Kaima, Tämä siunattu koti ja Tuore maa.

Tulvaniitty oli pieni pala Intiaa, sen kulttuuria ja ihmisiä. Surullinen tarina mutta kauniisti kirjoitettu. Kirjan loppu lupasi mielestäni mahdollisuuden sovintoon. Tämä oli kirja, josta pidimme.

Kiitos Jhumpa Lahiri ja kiitos Satu ja lukupiiriläiset. Teidän seurassanne löytää lukemastaan aina jotain uutta vaikka on ollut lukevinaan kirjan kuinka huolellisesti tahansa!

Pirkko Reinimaa

Linkit:

Jhumpa Lahiri Helmetissä

Tulvaniitty Maailmankirjat käännöskirjallisuuden verkkolehti 

Jhumpa Lahiri Wikipedia

Jhumpa Lahiri Wikipedia englanniksi