Lukupiiriläinen bloggaa : Majakoiden tärkeydestä

Me lukupiiriläiset uskaltauduimme lokakuussa hetkeksi kirjakeskusteluun koronasta huolimatta, tietenkin turvavälit huomioon ottaen ja kasvomaskein varustautuneina. Pohdimme, vieläkö marraskuussa tapaisimme kasvotusten.

Syyspimeässä ja tässä oudossa ajassa kirjat ja kirjojen lukijat ovat majakoita toisilleen. Yksi suurimmista iloista on avata kirja, jonka ilmestymistä on odottanut pitkään, ja joka ensi sivuiltaan johdattaa tiettyyn paikkaan ja aikaan sekä henkilöhahmojen luo, joiden seurasta ei halua pois. Tietysti kirja on usein myös yllätys, eikä huono vaihtoehto ole sekään.

Lokakuun kirjan kirjoittaja, Johan Bargum, on yksi merkittävimpiä suomenruotsalaisia kirjailijoitamme. Hän on kirjoittanut muun muassa romaaneja, novelleja, näytelmiä sekä lastenkirjan. Hän on saanut myös useita kirjallisuuspalkintoja.

Sanomattakin on selvää, että Bargum on taitava juonen ja sanan käänteissä mutta sen lisäksi hän on ehkä myös hieman salaperäinen kirjailija. Tiivis teksti jättää tilaa lukijan ajatuksille ja oivalluksille.

Syyspurjehdus sai valtavan ylistysten vyöryn. Bargum oli paljon lukeneille lukupiiriläisille uusi tuttavuus ja ihmettelimme joukolla, miten tällainen helmi on voinutkin jäädä huomiotta. Heti aluksi totesimme, että kirja piti lukea kaksi kertaa eikä kolmaskaan olisi ollut liikaa. Tämän kirjan miljöö on pitkälti meri ja sillä on varmasti symbolinen merkitys kuten tekstiin upotetuilla kreikkalaisen taruston hahmoillakin.

Kirjassa kaksi ikääntynyttä miestä, joita yhdistää suhde samaan naiseen sekä menneisyys liikemaailmassa, lähtee kesän viimeiselle purjehdukselle ennen purjealuksen talviteloille laittamista. Mutta pyytääkö retkelle Olof vai Harald? Kumpikin väittää toisen pyytäneen ja jo tästä perusasetelmasta alkaa tarina, jossa oikeastaan juuri mikään ei ole lukijalle absoluuttisesti totta. Ainoa fakta on se, ettei purjehdusretkeltä palaa kuin toinen heistä.

Ensimmäisen tarinan kertoo poliisikuulustelussa Olof, eläköitynyt pankinjohtaja. Toisen tarinan kertoo Harald, kuolemaan johtavaa syöpää sairastava entinen yrittäjä. Harald kertoo tarinansa kirjeessä, jolle ei ole määritelty vastaanottajaa.

Kolmas henkilö romaanissa on Elin, joka on ollut ensin naimisissa Haraldin kanssa ja myöhemmin Olofin. Mutta Elin on tarinassa mukana vain miesten muistoissa ja puheissa, omaa ääntä hänellä ei ole. Elinin kuolemaankin liittyy mysteeri.

Vaikka Elin on läsnä vain toisten kuvailemana, hän lienee kirjan tärkein hahmo. Elin kaipaa rakkauden tekoja ja sanoja mutta onko hän ollut onnellinen avioliitoissaan? Elinin elämässä uskonnolla ja anteeksiannolla on suuri merkitys. Miehet sen sijaan vaikuttavat pyörivän omien egojensa ympärillä, saavutusten maailmassa, jossa syyllisyyden tunteille ei ole sijaa.

Luimmeko me trillerin, psykologisen draaman vai kimurantin ihmissuhdemysteerin? Oliko kyse häpeästä, syyllisyydestä, anteeksiannosta, rakkaudesta vai rakkaudettomuudesta? Lopuksi me kysyimme toisiltamme, mistä tässä kaikessa oli kysymys, sillä viitteitä, vihjeitä ja sivupolkuja oli runsaasti.

Näin lukupiiriläiset lukukokemustaan kuvailivat:

Hieno kirja ja käännös, kirjaa on luettava tarkasti ja hitaasti ja useamman kerran, loppu jäi avoimeksi ja ilmaan salaisuuksia, upea luontokuvaus, paljon purjehdustermejä mutta ei haitannut vaikka niitä ei ymmärtänytkään, kirjassa käsiteltiin uskontoa ja uskonnollisuutta, hyvä henkilökuvaus, hieno lauserakenne, tiivistä tekstiä ja lyhyt kirja mutta paljon asiaa pinnan alla, rakastettava sivuhenkilö oli Haraldin koira Rufus, hienoa Helsingin kuvausta, kirja oli miellyttävä ja iloinen yllätys, olipa hyvä kun valittiin tämä lukupiirikirjaksi, paras lukemani kirja!

Kokoontumisemme päätteeksi lukupiiriläinen siteerasi kirjan lopusta erästä Elinin lausetta. Siihen lohdulliseen sanomaan on hyvä lopettaa.

…majakat ovat olemassa aina kun joku tarvitsee niitä ja ne ovat olemassa, vaikkei kukaan niitä tarvitsisikaan.

Valoa syksyyn!

Satu ja tiistain lukupiiriläiset

Linkit:

Johan Bargum Helmetissä

Johan Bargum Wikipediassa

Kirjallisuuden verkkolehti Kiiltomato

Blogiarvostelu kirjasta Syyspurjehdus

Lukupiiriläinen bloggaa IHMINEN JA LUONTO OVAT YHTÄ

kilpi2

”Ihminen ja luonto ovat yhtä.”
Näin kirjoittaa Eeva Kilpi romaanissaan Häätanhu, joka oli tiistain lukupiirin maaliskuun kirja.

Kesäkuusta syksyyn, koko kesän ja luonnon muuttuminen kuvataan kauniisti, yksityiskohtaisesti, joskus jopa liiankin tarkasti. Jokainen ruohonkorsi, avautuva kukkanen, siipiään räpistelevä hyönteinen, tunteitaan laulava lintu, humiseva hongikko, kaikki ympärillä on tärkeätä. Ihminen on osa luontoa!

Kirjassa kulkee luonnon muuttumisen ohessa myös elämän muutoksen juoni, vanheminen ja luopuminen. Vanheneva koira Ruska, viisas ystävä, elää viimeistä kesäänsä; välillä se ymmärtää olevansa vanha, makailee sängyn alla eikä aina viitsisi lähteä uimaan hakeakseen emäntänsä järveen heittämän leivänpalan. Mutta joskus vanhan koiran tunteet heräävät ja se tuntee itsensä nuoreksi ja viriiliksi!

Anna Maria ja Ruska ovat toisistaan riippuvaisia, välillä suuttuvat toisilleen, mutta hetken kuluttua yhteisymmärrys palaa ja voidaan pistää vaikka tanssiksi! Anna Maria tietää Ruskan elävän viimeistä kesäänsä. Myös Anna Marian elämä on muuttumassa. Muutto toiseen maanosaan uuden ihmissuhteen myötä, hyvästijättö rakkaalle mökille, epävarmuus hyvästien lopullisuudesta ja ikävä täysi-ikäisistä pojista askarruttavat. Luopuminen ja hyvästit kuuluvat elämään; se vain on niin vaikeata hyväksyä.

Kirja on kaunis ylistys luonnolle, kukille ja metsälle, linnuille ja muille siivekkäille ja vähän isommillekin eläimille, mutta myös muistutus elinympäristömme suojelun tarpeellisuudesta ja ajankohtaisuudesta.

Syksyllä Anna Maria tulee mökille haudatakseen Ruskan suuren kuusen juurelle ennalta sovittuun paikkaan. “Metsästä sinä olet tullut, metsään pitää sinun jälleen tuleman. Metsästä minäkin olen tullut ja vain metsässä olen oma itseni.”

Ympärillä vallitsi loistava ruska.

Kirja oli mieluista luettavaa lukupiiriläisille.

Kirjaa ja lukupiiriä kiittäen

Anna-Liisa

maisema

Sanelma: kotimaisen kirjallisuuden vuosikirja
Eeva 31.10.2012: Eeva Kilpi: ”Minussa on elämänikäistä ikävöintiä”