Lukupiiriläinen bloggaa : Ole reipas ja rohkea (mutta älä stressaa)

  • Kenen tarina vaikutti sinuun eniten?
  • Ida, Mary, Isabella, Alexandra, Nellie, Karen…
  • minusta Yayoi ei oikein sopinut tähän kirjaan
  • no hän onkin ainoa elossa oleva
  • tämä on ihan täydellinen sohvapöytäkirja, voi lukea yhden luvun kerrallaan
  • minä en voinut lopettaa tämän lukemista, jäi kaikki muut hommat tekemättä
  • mutta oli se liian pitkä ja sekava, fiktion ja faktan sekoitus häiritsi
  • mikä kirjassa on totta?
  • minusta Mia laittoi tässä kaiken peliin
Mia Kankimäki. Kuva Tommi Tuomi 2013. Otava.

Kiitos armaat lukupiiriläiset! Emme antaneet periksi pandemian edessä, ja tässä sitä ollaan, nokakkain kirjaston kokoushuoneessa taas. No, maskit kasvoilla mutta silmät tuikkivat sitäkin kirkkaammin.

Tammikuun kirja siirtyi helmikuun kirjaksi mutta lähdetään siitä, että loppukevät menee lukujärjestyksen mukaan. Siispä, kirjakeskustelumme keskittyi vuoden ensimmäisessä lukupiirissä Mia Kankimäen kirjaan Naiset joita ajattelen öisin, Otava, 2018.

Yleisesti ottaen lukupiiriläiset pitivät kirjasta. Siinä on jokaiselle jotakin: faktaa, fiktiota, historiaa, taidehistoriaa, matkailua, omakohtaisia kokemuksia, kasvunpaikkoja. Ennen kaikkea siinä on upeita tarinoita upeista naisista, jotka ovat tehneet mahdottomasta mahdollisen ennen kuin nykyaikaisista mukavuuksista oli aavistustakaan.

Historiallisten naisten elämäntarinoiden lisäksi kirjaa kuljettaa eteenpäin Mia Kankimäen oma henkilökohtainen tutkimusmatka, milloin Afrikkaan, milloin Japaniin, milloin Toscanaan ja kirjailijaresidenssiin Mazzano Romanoon. Sen mitä kirjailija opettaa meille yönaisistaan (rohkeat erityiset naiset, joita Mia pohdiskelee unettomina öinä), sen hän oppii myös omilla reissuillaan oivaltamaan.

Tämä kirja on oikeastaan koettava itse, sitä on vaikea kuvailla. Se on humoristinen ja lempeä mutta myös sormille näpäyttävä ja sopivasti hapokas. Kieli on taipuisaa ja hauskaa, kerronta ottaa mukaansa väkisin. Tyyli voi toki myös ärsyttää.

Ennen kaikkea teos on yleissivistävä ja kaikin puolin rohkaiseva. Ole se, mikä olet ja tee se, mikä on tehtävissä, kaatuessasi pirauta itkut ja jatka matkaa, jossain kohtaa onnistut. Kankimäki toteaa, ettei naisena oleminen ole tai ole ollut aina ja kaikkialla helppoa mutta onnistumistarinoitakin löytyy. Nykyajan naisille omannäköinen elämä on jo helpompaa.

Sovimme, että nelisataasivuisesta kirjasta voi lukea vain ne tarinat, jotka itseä eniten kiinnostavat. Monet lukivat koko kirjan ja olivat sitä mieltä, että kirjassa oli ähkyksi asti asiaa ja liikaa henkilöitä.

Ehkä kirja onkin hyvä lukea paloissa, sillä helposti yönaiset menevät päässä sekaisin.

Itse keskityin enimmäkseen renessanssin naistaidemaalareihin ja heidän käsittämättömiin elämänkohtaloihinsa, jotka eivät vieläkään lakkaa ihmetyttämästä.

Sofonisba Anguissola (1532-1625), oli cremonalainen ”kympin tyttö”, jonka edistyksellinen isä laittoi jo varhain opiskelemaan maalaamista. Sofonisba oli ensimmäinen, joka käytti peiliä apuna maalatessaan omakuvia, hän myös kuvasi ensimmäisenä maalauksissaan tavallista kotielämää. Sittemmin Sofonisba sai elantonsa maalaamistaan tauluista, työskenteli Espanjan hovissa, rikastui ja elätti perheensä. Lopulta hän nai itseään paljon nuoremman komean merikapteenin ja eli hyvää elämää lapsettomana Genovassa ja Sisiliassa aina 93-vuotiaaksi. Ei mitenkään tavanomaista 1600-luvulla.

Lavinia Fontana (1552-1614), oli bolognalainen monitaituri, joka pystyi yhdistämään taiteilijuuden eli työn, perhe-elämän ja äitiyden (11 lasta). Hän oli ensimmäinen naismaalari, joka toimi tasavertaisena miesten kanssa. Hän brändäsi itsensä lähettämällä mahdollisille taulujen tilaajille miniatyyrikokoisia muotokuvia itsestään parhaassa asussaan ja koruissaan (käyntikortti). Hän oli joko raskaana tai synnytti ja hoisi vastasyntynyttä samaan aikaan kun maalasi liukuhihnalta tauluja. Hän rikastui työllään, elätti perheensä ja oli aikansa julkkis mutta kuoli jo 62-vuotiaana.

Artemisia Gentileschi (1593-1654), on taistelijanaisten symboli, joka raiskauksen ja nolatuksi tulemisen jälkeen nousi italian renessanssin naistaiteilijoista kuuluisimmaksi, ja joka hyväksyttiin 1616 ensimmäisenä naisena Firenzen taideakatemiaan. Artemisian lähipiiriin kuuluivat Medicit, Galileo Galilei, Michelangelo nuorempi ja hän nautti suurta suosiota ja mainetta taidepiireissä. Hänen miesasiansa eivät oikein koskaan ottaneet onnistuakseen ja lopulta hän elättikin itsensä ja jälkikasvunsa yksinhuoltajana. Artemisia kuvasi maalauksissaan naiseutta kaikkinensa, naisen elämää ja sosiaalista asemaa sekä valtaa, erotiikka unohtamatta.

Kankimäki kirjoittaa jokaisen yönaisen yhteyteen liudan hyviä ohjeita, jotka ovat hauskoja ja rohkaisevia. Tämä löytyi Artemisian tarinan lopusta.

”Jos olet kokenut nöyryytyksiä, vääryyttä tai kärsimystä, älä jää niihin jumittamaan. Mene eteenpäin. Lähde Firenzeen. Tai Roomaan. Tai Venetsiaan. Tai Napoliin.”

Jos kaukomaille pääseminen ei ole mahdollista, kannattaa vaikka lähteä ostamaan lähikaupasta pullaa ja katsoa suoratoistosta jokin pään tyhjentävä sarja, ja jatkaa sitten omaa tietä eteenpäin.

Lukupiiriterveisin Satu

Linkit:

Mia Kankimäki Helmetissä

Mia Kankimäki ja Japanin loputon lumo

Mia Kankimäki Wikipediassa

Sivumerkkejä kirjablogi Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin | Sivumerkkejä (wordpress.com)

Lukupiiriläinen bloggaa : Casa Biancan viimeinen kesä

Kesä on auttamattomasti ohi. Puiden kellastuminen ja kesäkukkaistutusten haaltuminen alkoi päivässä. Aamuisin on jo koleaa, paksu kaulaliina on parasta kietoa tiukasti kaulan ympärille.

Tänään alkoi kirjaston tiistain lukupiiri. Varma syksyn merkki sekin mutta samalla yksi syksyä täplittävistä ilopilkuista.

Kati Tervo. Kuva Arto Wiikari 2016. Otava.

Kesäkirjana luimme Kati Tervon kirjoittaman romaanin Iltalaulaja. Se kertoo taidemaalari Ellen Thesleffin viimeisestä Muroleen kesäkodissa vietetystä kesästä 1945. Talon nimi on Casa Bianca ja se on saanut innoituksensa italialaisista maalaistaloista.

Ikääntynyt taiteilija saapuu talolle omenapuiden kukinnan aikaan ja saa aputytökseen 16-vuotiaan Taimin. Ellenin ja Taimin välille sukeutuu melko väljä mutta ystävällismielinen suhde, Taimi siivoaa taloa ja pitää huolta ruokataloudesta. Taimi myös seuraa tarkasti Ellenin maalaamista ja eläytyy tämän tunnetiloihin ja haaveilee taiteilijaelämästä.

Kokematon ja nuori Taimi on vaikutuksille altis ja herkkä. Hän kaipaa Helsinkiin lähtenyttä sisartaan ja toivoo itsekin pääsevänsä ahtaasta kotikylästä maailmalle. Kesän aikana Taimi kokee myös ensimmäisen ihastumisensa. 

Myös Ellen muistelee kuolleita omaisiaan, erityisesti sisartaan Sofiaa. Rapistunut Casa Bianca symboloi ikääntyneen taiteilijan olemusta. Vaikka Ellen on edelleen luomisvoimainen, hän aistii, että eräs aikakausi on vääjäämättä etenemässä kohti loppuaan. Menneistä kesistä perhepiirissä on jäljellä vain haikeat muistot.

Maalaamisen ja arkiaskareiden kuvaamisen ohessa, kirjassa kuvaillaan elävästi ja miellyttävästi miljöötä, ihmisiä ja luontoa. Myös sodan jälkeinen niukkuus ja puute on tuotu selkeästi esille.

Lukupiirissä tuumattiin, että kirja oli ehkä hieman kevyt ja pintapuolinen jos myös miellyttävä lukukokemus, kesäinen tunnelmapala. Kirjan luvut olivat lyhkäisiä ja ne koettiin hieman irrallisiksi, kolumnimaisiksi. Kirjan kieli tuntui paikoitellen kuvaavan vanhempaa aikaa kuin 1945 vaikka asiatiedot olivat täysin kohdallaan ja toivat elävästi mieleen sodan jälkeisen aikakauden. Ellenin ja Taimin henkilöt jäivät ehkä hieman ohuiksi, kuin kuviksi ilman verta ja lihaa. Toisaalta oltiin sitäkin mieltä, että historiallisen henkilön suuhun pannut sanat tulee harkita tarkkaan, olkoonkin, että kyseessä on fiktio.

Kirja sai lukupiirissä osakseen sekä kiitosta että kritiikkiä. Vaikka kirjan tunnelma oli hieman haikea, se oli myös kaunis. Lämpimän heinäkuun päivän vietti mieluusti puun alla varjossa lukien Muroleen naisten kesäisistä puuhista.

Iltalaulajan inspiraation lähteenä on ollut Kati Tervon täti, joka haaveili nuorena taiteilijuudesta mutta sairastui skitsofreniaan. Täti kuitenkin kävi kerran vuodessa Itä-Suomesta Ateneumissa katsomassa Ellen Thesleffin maalauksia läpi elämänsä. Taimissa saattaakin olla hippunen Kati Tervon tätiä. Teoksen faktaosuus perustuu Ellen Thesleffin sisarelleen lähettämiin sodanaikaisiin kirjeisiin.

Kirjan tuoma lohtu on sekin, että luomisvoima ei ole kiinni ihmisen iästä. Viimeisenä Casa Biancan kesänään Ellen Thesleff oli seitsemissäkymmenissä ja noihin aikoihin hänellä oli hyvin luova abstraktiin taiteeseen viittaava kausi.

Helsingin taidemuseossa (HAM) on esillä Ellen Thesleffin maalauksia 20.1.2020 asti. Hanna-Reetta Schreck on kirjoittanut taiteilijasta elämäkerran Minä maalaan kuin jumala – Ellen Thesleffin elämä ja taide, 2019, Teos. Pirkko Soininen on kirjoittanut kirjan Ellen : Ellen Thesleffin fiktiivinen päiväkirja, WSOY, 2018.

Lukupiirisyksymme alkoi taiteen merkeissä mutta lokakuussa aihe vaihtuu täysin. Vinkkaamme toisillemme vapaavalintaisen jännitysromaanin. Siispä uusia hyviä lukuvinkkejä odotellessa!

Kirjarikasta syksyä!

Satu Lukupiiristä

Linkit:

Kati Tervo, Otavan kirjailijat

Aamulehden kirja-arvostelu

Ellen Thesleffin Murole