Lukupiiriläinen bloggaa : ”Eläminen kannattaa aina”

Milena Michiko Flašar: Kutsuin häntä Solmioksi”Hieno kirja! Meni ihon alle. Miellyttävä. Verkkainen tempo, filosofinen.”

Näillä sanoilla suurin osa huhtikuun lukupiiriläisistä kuvaili kokemustaan luettuaan Wienissä asuvan japanilais-itävaltalaisen Milena Michiko Flašarin (s. 1980) kirjan ”Kutsuin häntä Solmioksi”. Kirjaan oli vaikea heti päästä kiinni. Se ei auennut kaikille ensimmäisellä lukukerralla. Toinen lukukerta sitten palkitsi!

Kirja kertoo Taguchista, japanilaisesta nuoresta miehestä, yhteiskunnan pudokkaasta, joka on kahden vuoden aikana eristäytynyt puhumattomana huoneeseensa, eikä poistu sieltä vanhempien ollessa kotona. Äiti tuo hänelle ruokatarjottimen oven ulkopuolelle ja huolehtii hänen hyvinvoinnistaan, vaikka ei näe lastaan koskaan. Näitä totaalieristäytyjiä kutsutaan Japanissa nimellä ”hikikomori”.

Kun Taguchi vihdoin uskaltautuu ulos, hän tapaa vastapäisellä puistonpenkillä istuvan vanhemman valkokaulustyöläisen Ohara Tetsun, ”salarymanin”, joka työttömäksi jäätyään saapuu joka päivä työpäivän ajaksi puistoon ja syö vaimonsa valmistamaa herkullista lounasta punaharmaaraitainen solmio aina hyvin solmittuna. Vaimolle hän ei ole uskaltanut kertoa työttömyydestään. Hän häpeää.

Ensin vain tupakansavu leijuu penkiltä toiselle, sitten penkkejä yhdistää jo katse ja nyökkäys. Toisella on mottona ”En jaksa enää”, toisella ” Häpeän häpeääni.” Miesten tutustuessa toisiinsa he alkavat puhua heitä painavista asioista. He ovat omantuntonsa vankeina. Taakkana on surua, syyllisyyttä, koulukiusaamista, epäonnistumisia. Kulkiessaan yhdessä, myös ravintolassa, he antavat voimaa toisilleen. Lopuksi he sopivat, että seuraavaan tapaamiseen mennessä Taguchi on leikannut pitkäksi kasvaneet hiuksensa ja Tetsu on kertonut vaimolleen työttömyydestään – asia, josta vaimo on ollut tietoinen jo kauan.

Seuraavalla viikolla perheen kanssa sovinnon tehnyt Taguchi tulee hiukset leikattuina puistoon, mutta penkillä on vain sinne edellisellä viikolla jäänyt punaharmaaraitainen solmio. Tetsu ei tule sillä viikolla. Hän ei tule seuraavalla viikolla, eikä sitä seuraavalla…

Lue itse, miten tarina päättyy. Lukupiirin mielestä melankolisesti ja toiveikkaasti.

Kirjan lopussa on sanaluettelo selityksineen. Siitä saa arvokasta taustatietoa japanilaisesta nykyelämästä.

Lukupiiriläisiä ja Satua miellyttävästä keskustelusta kiittäen

Lena

 

Linkit:

Kirja-arvostelu Kiiltomato.fi

Kirjailijan haastattelu englanniksi

Helmet

 

 

 

 

 

Lukupiiriläinen bloggaa – JOULUORATORIO SOIKOON

Onko sinulla jokin oma kirjallinen pakopaikka, maa tai kaupunki, jonne sijoittuvia kirjoja on ihana lukea? Minulle tulee säännöllisesti Englantiin sijoittuvien dekkarien nälkä. Miten turvallinen hurjuudessaan onkaan Harry Potterin noitakoulu Tylypahka, vaikka siellä tapahtuukin outoja taikuuksia ja hetkittäisiä hirveyksiä. On pari Potteriakin tullut luettua vain miljöön vuoksi.

tylypahka

Kirjailijat saattavat sijoittaa kirjojensa miljöön usein samaan paikkaan. Voi myös olla, että kirjailijalle itselleen tuttu lapsuusmiljöö pukeutuu kirjoissa uuteen nimeen ja saa lähes yliluonnollisia ominaisuuksia.

Tunnetuimpia näistä edellä mainituista ”kirjallisista ihmemaista” lienee Gabriel Garcia Marquesin Sadan vuoden yksinäisyys -kirjan miljöö, kylä nimeltään Macondo. Väitetään, että Macondon esikuva on kirjailijan oma kotikaupunki Aracataca Kolumbian pohjoisrannikolla. Tässäpä muuten oivallinen vesitihkusateisten joulupyhien lukuvinkkikirja, josta ei puutu lämpöä, vauhtia eikä vaarallisia tilanteita. Kolumbian historiaa käydään läpi seitsemän sukupolven pituudelta.

sadan

Joulukuun tiistailukupiirissä pysyteltiin kuitenkin vähän pohjoisemmilla leveysasteilla, Ruotsin järviseuduilla Sunnessa. Lukupiirikirjamme Jouluoratorio on luultavasti kirjailija Göran Tunströmin kuuluisin teos. Tunström on itse kotoisin Sunnen läänistä Karlstadista Keski-Ruotsista. Kirjailijan tiedetään sijoittaneen useimmat teoksensa juuri tänne idylliseen maalaismaisemaan.

 

jouluora

Entäpä sitten itse lukupiirikirja Jouluoratorio?

Me luulimme jälleen kerran lukevamme ”jouluisen” kirjan lähestyvän joulun alla, mutta pieleen meni. Joulumusiikki (Johann Sebastian Bachin Jouluoratorio) soi vain kirjan alussa ja lopussa, kun yksi päähenkilöistä, kapellimestari Victor, palasi kotikylänsä kirkkoon ohjaamaan Jouluoratorio-esitystä.

Juonikuvaelmasta tulisi pitkä ja mutkikas, sillä kirjassa tapahtuu paljon. Juonen tarkka avaaminen ei myöskään tekisi oikeutta kokonaisuudelle. Kirjan päähenkilöt ovat isä Aron, tämän poika Sidner ja Sidnerin poika Victor. Näiden kolmen äänellä kerrotaan ystävyydestä, rakkaudesta ja matkoista. Tarinan näkymätön kaiken liikkeelle paneva voima on Aronin syvästi rakastettu puoliso Solveig, joka kuolee nuorena traagisesti.

sunnen

Kirja on moniulotteinen ja -sävyinen. Teksti on runollista. Lähes tuhoavan rakkauden lisäksi kirja kertoo perheestä, isistä ja pojista, menetettyjen vanhempien kaipuusta sekä ihmisten moninaisista odotuksista ja tarpeista, jotka eivät oikein kohtaa. Ja silti, onnettomuudesta ja surusta huolimatta kirjan loppu on toiveikas.

Tätä kirjaa ei pidä yrittää lukaista nopeasti, se ei nimittäin onnistu. Tunströmin teksti pysäyttää lukijan tavalla tai toisella. Tekstiin on pakko heittäytyä mukaan ajan kanssa ja kun jotain uskomatonta tapahtuu, pitää uskaltaa heittäytyä syvemmälle. Lukukokemus ei ehkä ole helppo mutta kirjailija tarjoaa lukijalle pelastusrenkaita tasaisin väliajoin.

”Tykättiinkö me tästä?”

Yleensä vilkaspuheinen joukkomme oli lukupiirin aluksi hieman mietteliäs ja hiljainen. Mistä kirjassa todella oli kyse? Mitä yksityiskohtia oli jäänyt mieleen, mitä ihmetyksiä? Niitä riitti.

Hörpimme glögiä, marmeladilaatikko ja suklaakonvehdit hupenivat vauhdilla. Mitä ihmettä kirjailija Selma Lagerlöfillä on tekemistä tämän kirjan juonen kanssa? Tunströmin teoksessa Lagerlöf asuu samassa kylässä kuin päähenkilöt ja osallistuu aktiivisesti kylän elämään. Mukana tapahtumissa viivähtää myös muita todellisia historiallisia henkilöitä kuten tutkimusmatkailija Sven Hedin ja taidemaalari Marc Chagall. Ehkä me tartuimme turhiin yksityiskohtiin mutta kaikkinainen ihmettely on lukupiirissä sallittua.

Ja kyllä me myös oikeastaan tykkäsimme tästä kirjasta. Meidän lukupiirimme on ennen kaikkea yleissivistävää toimintaa, luemme mieluiten meille tuntemattomia teoksia ja kirjailijoita, otamme riskejä, joskus puistelemme päätä epäuskoisina mutta jokaisen lukupiirikokoontumisen jälkeen kuuluu toteamus: ”Hyvä, että tulin tämän lukeneeksi.” Meidän lukupiirissämme tieto ei lisää tuskaa vaan tyytyväisyyttä. Ja me toteamme hyvin usein myös, että ”onneksi täällä saa olla rehellinen, kirjasta ei tarvii tykätä”.

Useimmiten me tykätään – edes vähän – ainakin fifty-sixty! Ja meillä on yhdessä kivaa!

kynttilät

Tiistain lukupiirin ja koko Itäkeskuksen kirjaston puolesta

Valoisaa ja iloista joulun aikaa ja mitä parhainta uutta vuotta 2016!

Satu Vähämaa

Göran Tunström, Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto

http://www.norden.org/fi/pohjoismaiden-neuvosto/pohjoismaiden-neuvoston-palkinnot/nordisk-raads-litteraturpris/pohjoismaiden-neuvoston-kirjallisuuspalkinnon-saajat/1984

Blogikirjoitus Jouluoratorio -kirjasta http://sanasulkia.blogspot.fi/2011/10/goran-tunstrom-jouluoratorio.html

Göran Tunström, kirjailijatietoja englanniksi http://authorscalendar.info/tunstr.htm

Johann Sebastian Bach, Jouluoratorio https://fi.wikipedia.org/wiki/Jouluoratorio

 

IDÄN LUKUJUNA PUKSUTTAA TAAS

Kirjaston lukupiirit ovat kesän jälkeen heränneet eloon!


Piiriläiset puhkuvat intoa ja ideoita, joten tulkoon vaan räntä, viima ja viisto sade, tylsää meillä ei tule olemaan. Termospullo turahteli tiheään kirjakommenttien lomassa, kahvit ja keksit kävivät kaupaksi.

Ensimmäinen tiistaipiiri (11.9.) haukkasi alkupalaksi annoksen ranskalaista nykykirjallisuutta. Luimme Delphine de Viganin viime keväänä suomeksi ilmestyneen No ja minä (WSOY, 2012).

Kirjassa 13-vuotias Lou tutustuu Pariisin kaduilla maleksivaan kodittomaan 18-vuotiaasen tyttöön nimeltään No. Tytöt ystävystyvät ja kun koulussa taloustiedon tunnilla pitää tehdä esitelmä, Lou päättää kertoa Non tarinan. Eikä siinä kaikki, Lou saa kotiväkensä suostumaan siihen, että No muuttaa heille asumaan.

Kodittoman sopeutuminen porvarilliseen arkeen ei olekaan mikään yksinkertainen juttu, eikä omista pahoista tavoista ole nopeaa ulospääsyä. Lou on huippuälykäs lapsi, joka on hypännyt koululuokkien yli ja opiskelee jo lukiossa, mutta sosiaalisissa taidoissa hän on muita paljon jäljessä. Hän uskoo Nosta sokeasti pelkkää hyvää.

Voiko lapsena hyljättyä ja syrjittyä päihteitä käyttävää tyttöä auttaa pelkästään lämmin asuinpaikka, hyvä ruoka ja mukava seura, jos on tottunut näkemään ja kokemaan pelkkää halveksuntaa ja kurjuutta? Herää kysymys, miten ihmisiä tulisi auttaa ja mihin auttamisessa tulee vetää rajat. Voiko kaikkia auttaa?

Kirjassa käsitellään kodittomuuden lisäksi muitakin teemoja kuten yksinäisyyttä, erillisyyttä, mielenterveysongelmia, surua, teini-iän turbulenssia, perheen sisäistä rikkonaisuutta ja tietysti rakkautta. On selvää, että rikkaiden perheiden lapset voivat kokea olevansa aivan yhtä onnettomia ja hyljättyjä kuin kadulla kasvaneet avainkaulalapset.

Jokin kumma keveys ranskalaisilla kirjailijoilla kuitenkin kerronnassaan on, sillä aiheen painavuudesta riippumatta lukukokemus on ennemminkin kevyt kuin raskas. Kirjassa on toiveikkuutta vaikka tulevaisuus onkin aina ennakoimaton ja tuntematon.

Piirin kirjakeskustelu avasi jälleen monia uusia ovia eri suuntiin. Yhdestä lukukokemuksesta versoi uusi kollaasi. Lukupiirin jälkeen kirja ei koskaan ole sama kuin ennen piiriä. Ja vaikka kirjan päähenkilöt olivat nuoria, lukupiiriläiset eivät mieltäneet kirjaa nuorten kirjaksi vaan lukivat sen mielellään.

No ja minä on De Viganin ensimmäinen suomennettu teos. Ranskassa kirja on saanut mm. kirjakauppojen palkinnon ja siitä on tehty elokuva.

Seuraava tiistain lukupiirikirja (9.10.) johdattelee meidät toisen maailmansodan Saksaan. Aikuinen tytär saa tietää isänsä natsimenneisyydestä ja se pakottaa hänet tutkimaan perheen historiaa aivan uudesta perspektiivistä. Lukupiirikäsittelyn pääsee Wibke Bruhnsin Isäni maa : saksalaisen perheen tarina (Siltala, 2010).

Satu Vähämaa