Lukupiiriläinen bloggaa : Eikö se mennytkään niin?

Tony kuuluu nuorena lontoolaiseen poikaporukkaan, joka viisastelee koulutunneilla ja koreilee mielellään älykkyydellään. Poikaporukan jatkoksi luokalle tulee kultivoitunut ja hillitty, säihkyvämielinen Adrian, jota muut pojat, jos myös opettajat katsovat ylöspäin. Ihmisen biologia tekee pojista kuitenkin perin inhimillisiä, tytöt ja seksi kiinnostavat nuoria miehiä erityisen paljon.

Pojat opiskelevat ja pääsevät yliopistoihin, löytävät hyviä työpaikkoja, seurustelevat ja vakiintuvat. Jonkin aikaa joukko tapailee toisiaan oluen ääressä, kertoilee kuulumisiaan mutta sitten tapahtuu jotain, joka muuttaa kaiken. Viisas ja pidetty Adrian tekee itsemurhan, jonka syitä on vaikea ymmärtää.

Tapahtumien taustalla vaikuttaa kolmoisdraama: Adrian ryhtyy seurustelemaan Tonyn entisen tyttöystävän, Veronican kanssa. Tony antaa suhteelle siunauksensa eikä pohdi asiaa sen kummemmin vaan lähtee valloittamaan maailmaa ja uusia tyttöjä.

Vuosikymmeniä myöhemmin jo eläköitynyt Tony saa omituisen kirjeen lakitoimistosta. Asia koskee edesmenneen Sarah Fordin pesänjakoa. Menee tovi, ennen kuin Tony ymmärtää, että Sarah Ford on entisen tyttöystävän Veronican äiti.

Kun Veronica vihdoin suostuu tapaamaan Tonyn Lontoon Huojuvalla sillalla, alkaa jännityskertomus mikä saa lukijan lähes läkähtymään ihmetyksestä kirjan lopussa. Tosin Veronicasta ei kerta kaikkiaan ole apua, hän katoaa lauseen ”sinulla ei vain leikkaa” taakse ja antaa Tonyn hapuilla totuuden perään miten parhaaksi taitaa.

Kirjan suuri viisaus lienee: absoluuttisia totuuksia on elämässä hyvin vähän ja hyvin usein ihmiset muistavat asioita väärin. Tämän lukupiiriläiset yhteisesti löysivät kirjan sanomaksi mutta paljon yksityiskohtia jäi ilman vastauksia – ja niin oli ehkä tarkoituskin.

Reilusti alle kahteensataan sivuun on mahdutettu valtavasti asiaa ja silti kirjassa tapahtuu melko vähän.

Julian Barnes on arvostettu ja palkittu englantilainen kirjailija. Hän on syntynyt 1946 Leicesterissä. Booker-palkinnon Barnes sai juuri tästä lukupiirikirjastamme Kuin jokin päättyisi 2011.

Lukupiirimme kokoontui pitkän tauon jälkeen tällä viikolla. Lehdet punertavat, lokakuuhun ei ole enää pitkä matka. Viimeksi olimme nähneet toisiamme helmikuussa ja kaikki tietävät syyn : korona. Jälleennäkeminen oli yksinkertaisesti riemukas!

”Vaikuttava, mestarillinen, taidokas, mystinen, yllättävä, hieno suomennos, filosofinen” -muun muassa näillä sanoilla lukupiiriläiset kuvailivat kirjaa. Tarinan loppu yllätti meidät kaikki, jokaisen lukupiiriläisen. Käsittämättömällä tavalla Barnes kutoi sellaisen kirja-arkkitehtuurin, ettei loppua voinut edes arvata, jännitys vain tiheni ja tiheni kohti viimeisiä sivuja.

Me lukupiiriläiset olimme ikionnellisia, kun pääsimme tapaamaan toisemme ja puhumaan jälleen kirjallisuudesta, kirjoista ja kulttuurista. ”Kirjasto on niin ihmeellinen paikka ja lukupiiri tekee mielelle hyvää”, hyrisivät lukupiiriläiset. Niinhän se on.

Lokakuun kirjamme on Johan Bargumin Syyspurjehdus. Luulenpa, että saamme ruodittavaksemme melko mystisen tarinan myös seuraavaan lukupiiriin.

Syysterveisin Satu kirjastolta

linkit:

Julian Barnes Helmetissä

Kirja-arvostelu

Julian Barnes Wikipediassa

Lukupiiriläinen bloggaa : Niille, jotka katosivat

Helmikuun lukupiirissä liikuttiin eteläkorealaisissa maisemissa, kuljettiin pitkin Soulin katuja ja toreja, tutustuttiin korealaisiin ruokiin, varsinkin hapatettuun kiinankaaliin kimchiin ja seurattiin opiskelijoiden elämää 80- ja 90-luvulla, johon kuului niin rakkautta, ystävyyttä, itämaista yhteisöllisyyttä kuin opiskelijavallankumousten aiheuttamaa tragediaa ja tuskaa.  Matka oli sekä haikea, koskettava että surullinen.

Soul, Etelä-Korea

Tällä kertaa keskusteltiin siis vuonna 1963 syntyneen eteläkorealaisen kirjailijan Kyung-sook Shinin kirjasta Jään luoksesi.

Shin on Etelä-Korean luetuimpia ja ylistetyimpiä kirjailijoita. Hän on kirjoittanut toistakymmentä romaania ja novellikokoelmaa. Suomeksikin käännetty ”Pidä huolta äidistä”-kirjaa on myyty Koreassa 2 miljoonaa kappaletta ja sitä on julkaistu 36 maassa. Kirja on palkittu mm. arvostetulla Man Asian Literary-palkinnolla.

Shin on ensimmäinen nainen, jolle palkinto on myönnetty. Shin kävi sekä Helsingissä että Turussa vuonna 2015 kirjan ilmestyttyä suomeksi. Myös Hovitanssija on käännetty suomeksi.

Kyung-sook Shin

Shin vietti lapsuutensa vaatimattomissa oloissa maaseudulla – kylässä, jossa kaikkien sukunimi oli Shin. Hän muutti teini-ikäisenä Souliin veljensä asuntoon, oli töissä elektroniikkatehtaalla ja opiskeli iltakoulussa. Hän valmistui Soulin taideinstituutista pääaineenaan luova kirjoittaminen.

Jään luoksesi on käännetty suoraan koreankielestä eikä jonkun toisen kielen kautta. Kääntäjä on nykyään Turussa toimiva koreankielen opettaja Taru Salminen.

Kirja kertoo opiskelijasta, joka saa puhelun nuoruudenrakastetultaan. Tämä kertoo, että heidän entinen kirjallisuuden professorinsa tekee kuolemaa. Entiset opiskelijat kerääntyvät lopulta professorin kuolinvuoteelle. Ennen saapumistaan sinne kirjan kertoja Jeong Yun joutuu käymään läpi nuoruutensa kipeitäkin muistoja ja erilaisia valintoja ja toteaa, että ”jotkut asiat ovat ja pysyvät arvoituksina tai mahdottomina ymmärtää.”

Mielenosoitus Soulissa 2017

Romaanissa oli paljon viittauksia länsimaiseen kulttuuriin, mm. runo- ja kirjallisuussitaatteja musiikkiesimerkeistä puhumattakaan. Pyhällä Kristoforoksella, katolisella pyhimyksellä, oli keskeinen sanoma professorin luennoilla. Kristoforos-myytti synnytti lukupiirissä keskustelua toisen kantamisesta ja kannattelemisesta omilla hartioillamme Kristoforoksen tapaan ja luottamisesta siihen, että tarvittaessa meitä kannatellaan ja autetaan.

Pyhä Kristoforos, ”Kristuksen kantaja” Hans Memlingin maalaus 1400-luku

Romaanin koreankieliset nimet hämmensivät. Kaikki tuntuivat olevan Yun-nimisiä. Ja niinhän moni olikin: kertoja Jeong Yun, professori Yun, opiskelija Yun Miru.

Jään luoksesi on kunnianosoitus niille, joita pidätettiin opiskelijamielenosoituksissa, kidutettiin ja jotka vain ”katosivat” kirjailijan nuoruudessa. Shin itse kertoo ajatuksiaan siitä suomalaisille lukijoille osoitetussa tekstissä kirjan viimeisellä sivulla.

Gyeongbokgung-palatsi talvella, Soul

Kirja oli mielestäni sekä herkkä ja haikea että raaka ja julma – juonellisesti kuin hämähäkin hieman repeytynyt seitti taitavine kudelmineen.

Korealainen elokuva Parasite palkittiin juuri neljällä Oscarilla. Jos haluaa ”vierailla” Etelä- Koreassa ja kuulla, miltä korean kieli kuulostaa, kannattaa varmaan käydä katsomassa elokuva.

Parasite-elokuvan arvostelu Helsingin Sanomissa

Lena


linkit:

Kirja-arvostelu Kiiltomato

Kyung-sook Shin Wikipedia (englanniksi)

Lukupiiriläinen bloggaa : Lumen kauneus Paolo Cognetti: Kahdeksan vuorta

”Upea lukukokemus, erittäin hyvä, kuuluu parhaimpiin lukuelämyksiini.”

Tällaisia kommentteja kuulimme kevään viimeisessä lukupiirissä, kun olimme lukeneet Paolo Cognettin (s. 1978) kirjan Kahdeksan vuorta.

Kirja voitti kesällä 2017 Italian tärkeimmän kirjallisuuspalkinnon Premio Stregan ja saman vuoden syksyllä se ilmestyi suomeksi. Kahdeksan vuorta on Paolo Cognettin kuudes kirja ja ensimmäinen suomennettu. Kirjan oikeudet myytiin hetkessä 30 maahan.

Kirjan päähenkilön, nuoren Pietron perhe asuu Milanossa, mutta perhe menee aina kesäksi pieneen Granan vuoristokylään Italian Alpeille. Pietron isä on innokas vuorikiipeilijä ja hän vie myös Pietron jo pikkupoikana vuorille. Pietron isälle kiipeily on pakkomielteistä.

Vuoristokylässä asuu Pietron ikäinen Bruno, valkotukkainen vuoristolaispoika, jonka kanssa Pietrolle syntyy elämänikäinen ystävyys. Kirjassa kerrotaan poikien kasvutarina pojista miehuuteen, heidän isäsuhteistaan sekä ystävyydestä. Pietron äiti uskoo koulutuksen tärkeyteen ja ottaa asiakseen Brunon koulunkäynnin.

Pääosassa on myös Alppien luonto. Vuodenaikojen vaihtelu, kevään solisevat vuoristopurot ja talvella lumen kauneus. Samalla se on myös kuvaus katoavasta elämänmuodosta. Cognetti onkin antanut hyvin suoria poliittisia lausuntoja ja sanonut hyödyntävänsä Strega-voittoaan pelastaakseen vuorensa.

Samalla kun tarinassa kiipeillään vuorilla, on ”kahdeksan vuorta” buddhalainen vertauskuva. Tarina kuljettaa lukijaa vertaiskuvallisesti kohtaamaan kahdeksan vuortansa. Filosofiaa on kuitenkin vain kevyesti hipaistu tapahtumalla Nepalin Himalajalla.

Lotta Toivasen suomennosta kiiteltiin.Kirja oli miellyttävä lukukokemus melkein kaikille lukupiiriläisille. Sitä kehuttiin monin ylistävin sanoin. Erityisesti kirjan hyvää tekevä vaikutus mainittiin.

Kiitos Sadulle ja lukupiiriläisille innostuneesta keskustelusta.

Hyvää kesää Sadulle ja lukupiiriläisille hyvien kirjojen parissa!

Maija Leinonen

Satu puolestaan kiittää lukupiiriläisiä kuluneesta lukupiirivuodesta! Teette minulle kirjastotyöstä monin tavoin entistäkin mielekkäämpää. Mikään ei vedä vertoja kunnon kirjakeskustelulle, elämyksille koskettavien tarinoiden äärellä.

Kirja on ystävä, se on laastari, se on matka, se on lepoa arjesta, se on tiedon ja sivistyksen aarrearkku, se on sanojen sirkus ja revontulet!

Toivotan ihanaa kesää Mikko Viljasen runolainauksen sanoin:

Hän makaa rannalla  /    helteen hellankoukku hermoissa  /  ottaa vastaan  /

näyksi kasvavan mielteen laiskan morsetuksen  / …

Tapaamme lukupiirikirjojen äärellä taas syyskuussa, siihen saakka – laiskottelemisiin! Lukemisiin!

Satu

Linkit:

Kirja-arvostelu, Nuori voima-lehti https://nuorivoima.fi/lue/arvio/viimeiset-vuoristolaiset-ja-paikalliskulttuurin-tuho

Kirjailijan blogisivusto italiaksi http://paolocognetti.blogspot.com/

Lukupiiriläinen bloggaa : ”Eläminen kannattaa aina”

Milena Michiko Flašar: Kutsuin häntä Solmioksi”Hieno kirja! Meni ihon alle. Miellyttävä. Verkkainen tempo, filosofinen.”

Näillä sanoilla suurin osa huhtikuun lukupiiriläisistä kuvaili kokemustaan luettuaan Wienissä asuvan japanilais-itävaltalaisen Milena Michiko Flašarin (s. 1980) kirjan ”Kutsuin häntä Solmioksi”. Kirjaan oli vaikea heti päästä kiinni. Se ei auennut kaikille ensimmäisellä lukukerralla. Toinen lukukerta sitten palkitsi!

Kirja kertoo Taguchista, japanilaisesta nuoresta miehestä, yhteiskunnan pudokkaasta, joka on kahden vuoden aikana eristäytynyt puhumattomana huoneeseensa, eikä poistu sieltä vanhempien ollessa kotona. Äiti tuo hänelle ruokatarjottimen oven ulkopuolelle ja huolehtii hänen hyvinvoinnistaan, vaikka ei näe lastaan koskaan. Näitä totaalieristäytyjiä kutsutaan Japanissa nimellä ”hikikomori”.

Kun Taguchi vihdoin uskaltautuu ulos, hän tapaa vastapäisellä puistonpenkillä istuvan vanhemman valkokaulustyöläisen Ohara Tetsun, ”salarymanin”, joka työttömäksi jäätyään saapuu joka päivä työpäivän ajaksi puistoon ja syö vaimonsa valmistamaa herkullista lounasta punaharmaaraitainen solmio aina hyvin solmittuna. Vaimolle hän ei ole uskaltanut kertoa työttömyydestään. Hän häpeää.

Ensin vain tupakansavu leijuu penkiltä toiselle, sitten penkkejä yhdistää jo katse ja nyökkäys. Toisella on mottona ”En jaksa enää”, toisella ” Häpeän häpeääni.” Miesten tutustuessa toisiinsa he alkavat puhua heitä painavista asioista. He ovat omantuntonsa vankeina. Taakkana on surua, syyllisyyttä, koulukiusaamista, epäonnistumisia. Kulkiessaan yhdessä, myös ravintolassa, he antavat voimaa toisilleen. Lopuksi he sopivat, että seuraavaan tapaamiseen mennessä Taguchi on leikannut pitkäksi kasvaneet hiuksensa ja Tetsu on kertonut vaimolleen työttömyydestään – asia, josta vaimo on ollut tietoinen jo kauan.

Seuraavalla viikolla perheen kanssa sovinnon tehnyt Taguchi tulee hiukset leikattuina puistoon, mutta penkillä on vain sinne edellisellä viikolla jäänyt punaharmaaraitainen solmio. Tetsu ei tule sillä viikolla. Hän ei tule seuraavalla viikolla, eikä sitä seuraavalla…

Lue itse, miten tarina päättyy. Lukupiirin mielestä melankolisesti ja toiveikkaasti.

Kirjan lopussa on sanaluettelo selityksineen. Siitä saa arvokasta taustatietoa japanilaisesta nykyelämästä.

Lukupiiriläisiä ja Satua miellyttävästä keskustelusta kiittäen

Lena

 

Linkit:

Kirja-arvostelu Kiiltomato.fi

Kirjailijan haastattelu englanniksi

Helmet

 

 

 

 

 

Egyptin eksotiikkaa ja Töölöläisiä tuumailuita – eli kevätterveiset tiistain lukupiiristä

”Oho, me taidettiin kaikki tykätä tästä!”

Maaliskuun lukupiirissä luettiin libyalaissyntyisen Hisham Matarin kirja Erään katoamisen anatomia (WSOY, 2013).

kuv1

Kannen kuva johdattaa vähän harhaan ja ehkä toisaalta ei. Kirjan voi lukea monelta eri kantilta. Kenenkään lukupiiriläisen mielestä kirja ei kuitenkaan herkutellut liiaksi eroottissävyisillä ihmissuhteilla. Päähenkilö, varhaisteini-ikäinen poika Nuri, tosin ihastui nuoreen äitipuoleensa Monaan heti kirjan alkusivuilla, eikä eroottisesti latautuneilta hetkiltäkään vältytty.

Mutta kyllä kirja lukupiiriläisten mielestä oli lähinnä kertomus vallasta, arvoituksista, lapsen ja vanhempien suhteesta ja maailman politiikasta. Myös arabikulttuuri avautui perheeen tapojen ja elämäntyylin kuvauksissa. Toki ihmisten väliset suhteet ja kohtaamiset olivat myös suuressa roolissa.

Kaikkia näitä teemoja käsiteltiin kuitenkin hienovaraisesti, väkivallan aavisti olemassa olevaksi mutta sitä ei kuvattu. Kirjan kertoja Nuri eli elämäänsä lapsesta nuoreksi aikuiseksi niin Euroopassa kuin Afrikassakin. Hän kävi sisäoppilaitoksen Englannissa, opiskeli huippuyliopistoissa ja palasi lopuksi kotiin Egyptiin.

Kirjassa kuvatun ajanjakson tumma sävy johtuu Nurin isän salaperäisestä katoamisesta ja pojan epätoivoisista kysymyksistä: miksi, mihin, miten?

Oliko isä jonkinlainen agentti tai vastarintaliikkeen mies, alati paeten? Pelkäsikö hän jotain? Kuuluiko hän hyviksiin vai pahiksiin? Rakastiko hän aidosti poikaansa ja Monaa, nuorta vaimoaan? Miksi ihmeessä hän oli nukkunut viimeisen yön oudon naisen luona Genevessä juuri ennen katoamistaan? Mikä yhteys Nurilla lopulta oli palvelusväkeen kotona Egyptissä – veriside?

Lukupiirissä hienon kirjailija-alustuksen jälkeen keskustelun tunnelma oli kysyvä ja pohdiskeleva. Pidimme kirjan upeasta kielestä ja hienovaraisesta ilmaisusta. Salaisuudet jäivät paljastumatta ja ”totuus” tarinasta selvittämättä – ihme kyllä se ei haitannut. Ehkä tunsimme sydämissämme empatiaa Nuria kohtaan, jonka ainoa aito toive oli ollut tulla isänsä hyväksymäksi ja rakastamaksi. Lähdimme kotiin vaikuttuneina.

 

********************

 

”Nej men, oliko tämä sittenkin vähän ärsyttävä, mikäs se nyt oli ruotsiksi? Ai niin irriterande?”

Huhtikuun lukupiirikirjana nautittiin Merete Mazzarellan Ainoat todelliset asiat (Tammi, 2012).

kuv2

 

Viime viikon viileän fiini ja sensuellin kuuma kulttuurisuihku koettiin lukupiirissä, kun ruodinnan kohteena oli Merete Mazzarellan päiväkirjamaisesti rakennettu kaunokirjallinen teos työstä ja rakkaudesta.

Niin, emme me yhteisymmärrykseen aivan täysin päässeet siitä, mikä kirjan syvin olemus oli. Lukupiirin ensimmäiset kommentit olivat hyvin positiivisia ja pehmeitä. ”Tästä jäi hyvä mieli, tätä oli helppo lukea juuri ennen nukahtamista, tämä oli semmoinen kevyt mutta kuitenkin… niin, olihan siinä tosiaan paljon sisältöä. Tosi paljon!

Sitten joku sanoi, että kenties tyylikeinona usein kappaleet aloittava tai lopettava lause ”teimme sitä ja sitä, menimme sinne ja sinne, kävimme sielä ja siellä – nimittäin avomieheni ja minä” oli vähän ärsyttävä. ”Avomieheni ja minä” oli iskostunut monien muidenkin lukupiiriläisten lukukorvaan. Oli varmaankin tarpeellista huomauttaa usein, että asioita ei tehty aviomiehen vaan nimenomaan avomiehen kanssa mutta olisiko asian voinut ilmaista jotenkin muuten, edes välillä?

Lukupiirin vetäjä innostui ”tulihan se sieltä, no niin, nyt saadaan keskustelu vauhtiin. Oliko tämä teistä jotenkin ärsyttävä kirja?”

Ja yhtäkkiä keskustelu lähti huimaan lentoon – puolustaviin puheenvuoroihin ikääntyneiden oikeudesta höpsähtää rakkaudesta, kriittisiin kommentteihin tärkeiden ja isojen asioiden pinnallisesta käsittelystä sekä huomioihin hieman teennäisiltä tuntuvista suurien viisaiden lainauksista.

kuv3

Kirja tosiaan pursusi aiheita: työnteon oikeus ja velvollisuus, luvallinen ja luvaton rakkaus, tosi ystävyys, matkat, asunnon vaihto, pettäminen, syyllisyys, vanheneminen jne.

Kirjasta kyllä oli luettaessa pidetty mutta kun ryhmässä alettiin kysellä ja ihmetellä yhtä jos toista kirjan yksityiskohtaa tai teemaa, tekstin merkitys sai uusia sävyjä. Jännittävää oli myös huomata, millaisiin seikkoihin me kiinnitämme huomion lukiessamme. Kun muutaman rivin verran kirjailija kuvaa yhteistä vaahtokylpyään uuden rakkaan avomiehensä kanssa, se saa yhden yökkäilemään ja toinen ei edes muista kohtaa lukeneensa.

Sähäkän kirjakeskustelun päätteeksi keskustelimme vielä syksyn lukupiirikirjoista ja silloin tunnelma oli jo räjäyttää katon. Lukemisen intohimoa ja kiihkoa, sitä meidän lukupiiri on!

Toukokuussa seilaamme maailman merille Petri Tammisen Meriromaanin matkassa.

Siihen saakka myötäisiä kevään tuulia!

Satu

____________________________________________________________

Linkit:

Hisham Matar Helmetissä

Merete Mazzarella Helmetissä

Mazzarellan haastattelu helmikuu 2016 Gloria-lehdessä http://www.gloria.fi/artikkeli/ihmiset/kirjailija_merete_mazzarella_71_tunnen_itseni_nuoremmaksi_nyt_kuin_tunsin_40

Arvostelu Ainoat todelliset asiat http://www.ts.fi/kulttuuri/kirjat/326695/Tyon+ja+rakkauden+pohdintaa

Arvostelu Erään katoamisen anatomia http://www.kiiltomato.net/hisham-matar-eraan-katoamisen-anatomia/

Hisham Matar Wikipediassa https://en.wikipedia.org/wiki/Hisham_Matar

 

Lukupiiriläinen bloggaa – Laulaisin sinulle lempeitä lauluja

Lukupiirikäsittelyssä Linda Olssonin esikoisteos Laulaisin sinulle lempeitä lauluja, 2009, Gummerus

Olsson

Linda Olsson on 1949 syntynyt ruotsalainen juristi, joka miehensä työn vuoksi muutti Uuteen Seelantiin. Kotirouvana olon vastapainoksi Olsson alkoi opiskella kirjoittamista ja tämä on hänen ensimmäinen kirjansa. Kirja on löytänyt lukijansa ja Ruotsissa siitä on tekeillä elokuva.

Kirja kertoo vanhasta, erakoituneesta Astridista ja rakastettunsa kuolemaa surevasta Veronikasta ja heidän varovaisesti alkaneesta ystävyydestään. Uskon, että Olssonin juristin ura on antanut aineksia kirjaan.

KIrja

Kirjassa käsitellään hyvin tärkeitä ja olennaisia ihmisenä olemisen kysymyksiä: yksinäisyyttä, hylätyksi tulemista, hellyyden ja rakkauden puutetta ja sitä, miten ymmärretyksi ja hyväksytyksi tulo avaa vuosikymmeniä lukossa olleet tunteet.

Kirja jakoi mielipiteitä. Aika moni meistä piti kirjasta, mutta joidenkin mielestä naisten nopea ystävystyminen ja sen syvyys oli epäuskottava. Paljon kirjallisuutta lukeva ryhmän jäsen väitti kirjaa viihdekirjaksi ja siitä kiisteltiin: ”tämä kirja ei voittaisi Nobelin palkintoa.” Entä sitten?

Mielestäni tärkeä huomio oli se, että naiset osasivat kuunnella, eivätkä neuvoneet toisiaan. Kokemukseni mukaan se on valitettavan harvinaista mutta todella terapeuttista. Tärkeitä ja kipeitä asioita ei kerrota ihmiselle, jolla on neuvo joka asiaan.

Kirjan tunnelma on viehättävä. Tapahtumia on vähän ja ne etenevät verkkaisesti ja luontokuvaukset ovat olennainen osa kerrontaa. Monet kirjabloggaajat pitävät tätä lohtukirjanaan. Sitä se on minunkin mielestäni.

Anna-Liisa

Kirjailijan kotisivut http://www.lindaolsson.net/

Albert Bonniers Förlag http://www.albertbonniersforlag.se/Forfattare/O/linda-olsson/

Linda Olsson Helmet-kokoelmassa.

Lukupiiriläinen bloggaa – JOULUORATORIO SOIKOON

Onko sinulla jokin oma kirjallinen pakopaikka, maa tai kaupunki, jonne sijoittuvia kirjoja on ihana lukea? Minulle tulee säännöllisesti Englantiin sijoittuvien dekkarien nälkä. Miten turvallinen hurjuudessaan onkaan Harry Potterin noitakoulu Tylypahka, vaikka siellä tapahtuukin outoja taikuuksia ja hetkittäisiä hirveyksiä. On pari Potteriakin tullut luettua vain miljöön vuoksi.

tylypahka

Kirjailijat saattavat sijoittaa kirjojensa miljöön usein samaan paikkaan. Voi myös olla, että kirjailijalle itselleen tuttu lapsuusmiljöö pukeutuu kirjoissa uuteen nimeen ja saa lähes yliluonnollisia ominaisuuksia.

Tunnetuimpia näistä edellä mainituista ”kirjallisista ihmemaista” lienee Gabriel Garcia Marquesin Sadan vuoden yksinäisyys -kirjan miljöö, kylä nimeltään Macondo. Väitetään, että Macondon esikuva on kirjailijan oma kotikaupunki Aracataca Kolumbian pohjoisrannikolla. Tässäpä muuten oivallinen vesitihkusateisten joulupyhien lukuvinkkikirja, josta ei puutu lämpöä, vauhtia eikä vaarallisia tilanteita. Kolumbian historiaa käydään läpi seitsemän sukupolven pituudelta.

sadan

Joulukuun tiistailukupiirissä pysyteltiin kuitenkin vähän pohjoisemmilla leveysasteilla, Ruotsin järviseuduilla Sunnessa. Lukupiirikirjamme Jouluoratorio on luultavasti kirjailija Göran Tunströmin kuuluisin teos. Tunström on itse kotoisin Sunnen läänistä Karlstadista Keski-Ruotsista. Kirjailijan tiedetään sijoittaneen useimmat teoksensa juuri tänne idylliseen maalaismaisemaan.

 

jouluora

Entäpä sitten itse lukupiirikirja Jouluoratorio?

Me luulimme jälleen kerran lukevamme ”jouluisen” kirjan lähestyvän joulun alla, mutta pieleen meni. Joulumusiikki (Johann Sebastian Bachin Jouluoratorio) soi vain kirjan alussa ja lopussa, kun yksi päähenkilöistä, kapellimestari Victor, palasi kotikylänsä kirkkoon ohjaamaan Jouluoratorio-esitystä.

Juonikuvaelmasta tulisi pitkä ja mutkikas, sillä kirjassa tapahtuu paljon. Juonen tarkka avaaminen ei myöskään tekisi oikeutta kokonaisuudelle. Kirjan päähenkilöt ovat isä Aron, tämän poika Sidner ja Sidnerin poika Victor. Näiden kolmen äänellä kerrotaan ystävyydestä, rakkaudesta ja matkoista. Tarinan näkymätön kaiken liikkeelle paneva voima on Aronin syvästi rakastettu puoliso Solveig, joka kuolee nuorena traagisesti.

sunnen

Kirja on moniulotteinen ja -sävyinen. Teksti on runollista. Lähes tuhoavan rakkauden lisäksi kirja kertoo perheestä, isistä ja pojista, menetettyjen vanhempien kaipuusta sekä ihmisten moninaisista odotuksista ja tarpeista, jotka eivät oikein kohtaa. Ja silti, onnettomuudesta ja surusta huolimatta kirjan loppu on toiveikas.

Tätä kirjaa ei pidä yrittää lukaista nopeasti, se ei nimittäin onnistu. Tunströmin teksti pysäyttää lukijan tavalla tai toisella. Tekstiin on pakko heittäytyä mukaan ajan kanssa ja kun jotain uskomatonta tapahtuu, pitää uskaltaa heittäytyä syvemmälle. Lukukokemus ei ehkä ole helppo mutta kirjailija tarjoaa lukijalle pelastusrenkaita tasaisin väliajoin.

”Tykättiinkö me tästä?”

Yleensä vilkaspuheinen joukkomme oli lukupiirin aluksi hieman mietteliäs ja hiljainen. Mistä kirjassa todella oli kyse? Mitä yksityiskohtia oli jäänyt mieleen, mitä ihmetyksiä? Niitä riitti.

Hörpimme glögiä, marmeladilaatikko ja suklaakonvehdit hupenivat vauhdilla. Mitä ihmettä kirjailija Selma Lagerlöfillä on tekemistä tämän kirjan juonen kanssa? Tunströmin teoksessa Lagerlöf asuu samassa kylässä kuin päähenkilöt ja osallistuu aktiivisesti kylän elämään. Mukana tapahtumissa viivähtää myös muita todellisia historiallisia henkilöitä kuten tutkimusmatkailija Sven Hedin ja taidemaalari Marc Chagall. Ehkä me tartuimme turhiin yksityiskohtiin mutta kaikkinainen ihmettely on lukupiirissä sallittua.

Ja kyllä me myös oikeastaan tykkäsimme tästä kirjasta. Meidän lukupiirimme on ennen kaikkea yleissivistävää toimintaa, luemme mieluiten meille tuntemattomia teoksia ja kirjailijoita, otamme riskejä, joskus puistelemme päätä epäuskoisina mutta jokaisen lukupiirikokoontumisen jälkeen kuuluu toteamus: ”Hyvä, että tulin tämän lukeneeksi.” Meidän lukupiirissämme tieto ei lisää tuskaa vaan tyytyväisyyttä. Ja me toteamme hyvin usein myös, että ”onneksi täällä saa olla rehellinen, kirjasta ei tarvii tykätä”.

Useimmiten me tykätään – edes vähän – ainakin fifty-sixty! Ja meillä on yhdessä kivaa!

kynttilät

Tiistain lukupiirin ja koko Itäkeskuksen kirjaston puolesta

Valoisaa ja iloista joulun aikaa ja mitä parhainta uutta vuotta 2016!

Satu Vähämaa

Göran Tunström, Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto

http://www.norden.org/fi/pohjoismaiden-neuvosto/pohjoismaiden-neuvoston-palkinnot/nordisk-raads-litteraturpris/pohjoismaiden-neuvoston-kirjallisuuspalkinnon-saajat/1984

Blogikirjoitus Jouluoratorio -kirjasta http://sanasulkia.blogspot.fi/2011/10/goran-tunstrom-jouluoratorio.html

Göran Tunström, kirjailijatietoja englanniksi http://authorscalendar.info/tunstr.htm

Johann Sebastian Bach, Jouluoratorio https://fi.wikipedia.org/wiki/Jouluoratorio